Joulun tuntemuksia kannattaa vaalia

Minulla on kuva, jossa Rotterdamin kulmilla asuvat suomalaiset syövät merimieskirkon pihalla grillimakkaraa sateenvarjon alla umpipimeässä. Mikäpä siinä sinänsä. Mutta jos tietää, että kysymys on juhannuksenvietosta, kuvaan tulee uutta kiinnostavuutta.

Kun kerran on suomalainen, kuuluu viettää juhannusta. Kuuluu, vaikkei yöttömästä yöstä ole tietoakaan. Eikä kokosta. Kunhan on edes makkaraa – ja vaikka sataa kuin saavista.

Juhlaa voi siis viettää, vaikkei tavoitakaan sen olennaisia elementtejä. Juhlan pointtia voi tavoitella, vaikka se tuntuukin olevan enemmän muistissa kuin maailmassa. Ainakin jonkin aikaa.

Eteläisessä Suomessa ei tämän joulun alla näy lumen häivää. Eivät ole hanget korkeat nietokset. Eivät lumivalkeat pellot, puistot. Vähän väliä myrskyisäksi äityvä tuuli vispaa ulkokuusien oksia ja lamppuja. On pimeää ja sataa. Kuin hollantilaisena juhannuksena…

Kun tuumaan, mitä itse odotan ja mitä haluan viettää, luulen, etten ole ainoa samantapaisissa aatoksissa. Juhannuksen merkityksellisyys on vuosien kuluessa laimentunut, mutta joulusta yhä hakee ja kaipaa… Niin mitä?

Rauhaa. Mielen ja sielun, vähän ruumiinkin. Mutta jotakin erilaista olemisen tapaa. Sellaista, jonka toisivat mukanaan hiljaa leijuvat lumihiutaleet, ääniä vaimentavat hanget ja valoa heijastava lumipeite. Ja sellaista, johon mieli viriää joulukirkossa – unisenakin.

Tingeltangelijoulu saattaa tarjota pintalystiä, mutta se nyt vain on kääntäen verrannollinen syväjouluun nähden. Ei ole sama, toivottaako ja tavoitteleeko ”hauskaa joulua” vai ”jouluriemua”, koska niissä liikutaan enimmäkseen eri tasoilla ja molemmat ovat harvoin yhtä aikaa tarjolla.

No joo. Tänä jouluna aion tuijotella kynttilänliekkeihin, laulaa sukulaisten kanssa muita kuin tättärää-joululauluja, pitää lapsenlapsia sylissä, lukea jouluevankeliumin itse tai kuunnella sen siltä melkein 60 vuotta vanhalta äänitteeltä, jossa lukija on isoisäni ja taustalta kuuluu oma lapsenääneni.

Tämä kun on minun Suomi-jouluani. Koskaan en ole mennyt joulukirkkoon reellä, en ole edes nähnyt sellaista. Mutta kaikki tuo muu välittää minulle tuntemuksen siitä, että joulun vuoksi ihmisenä oleminen on ihan erilaista kuin ilman sitä olisi; ”on ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesus-lasta”.

Minusta tuntemuksia kannattaa vaalia, tuommoisia semminkin. Viettää juhlaa, oli miten oli ja oli missä oli. Vähän jääräpäisestikin, olosuhteista huolimatta. Sadetta ja tuulta vasten. Omaa rauhattomuutta ja pintahakuisuutta vastaan.

Kaarlo Kalliala

Turun hiippakunnan piispa

Minkä tähden?

Kun Suomen evankelisluterilainen kirkko julkaisi yleisesitteensä ”Kirkon neljä vuodenaikaa”, käytiin sen tiimoilta mielenkiintoista keskustelua. Huomiota kiinnitti se, että Jeesusta ei tuossa esitteessä mainittu lainkaan. Sananvaihtoa käytiin pitkään puolesta ja vastaan. Kirkko ja kaupunki -lehden pakinoitsija innostui nimittämään yli-innokkaina pitämiään Jeesus-nimen laskijoita kukkahattutädeiksi.

Episodi toi mieleeni erään sattumuksen Rotterdamin vuosiltani. Sain saarnasta palautetta, että hyvä puhe, mutta eipä siinä Jeesuksesta paljon puhuttu. Hämmennyksestä toivuttuani otin vihjeestä vaarin ja ryhdyin puhumaan enemmän Jeesuksesta. Samalla aloin kuunnella kollegoiden julkisia saarnoja ja puheita sillä korvalla, että kuinka usein he Jeesuksen mainitsivat. Huomasin pian, että ei Jeesus kovin yleinen puheenaihe ollut. Tuolloin taisin jonkin verran ääneenkin kysellä, miksi Jeesus on kadonnut Merimieskirkosta. Vastausta en muista saaneeni, mutta nyttemmin ilokseni olen huomannut Jeesuksesta taas puhuttavan. Tuskinpa silloisilla kysymyksilläni on ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta jos olisi ollut, niin otan siitä mieluusti kukan hattuuni.

Nyt valistunut kysymys tietysti kuuluu, mitä ihmeen väliä on sillä, mainitaanko Jeesus Merimieskirkon julkisissa esiintuloissa vai ei. Merimieskirkkohan on joviaalin maineensa saavuttanut juuri siksi, että siellä ei jumalapuheella ihmistä ahdistella, eikä pappejakaan palkkalistoilla ole enää kuin nimeksi. En väitä, että voimallisemmalla jeesusjulistuksella tultaisiin jotenkin autuaammiksi, mutta mikäli edelleen sanotaan, että merimieskirkkoteologia perustuu muukalaisuuden ajatukseen, on Jeesuksella silloin siinä luovuttamaton paikka. Ilman Häntä emme pääse ymmärtämään merimieskirkkotyön ydintä ja perimmäistä mieltä, eli sitä, mitä varten Merimieskirkkoa tarvitaan.

Jumalan suostuminen ihmisen ja muukalaisen osaan avaa matkalle lähteneelle ihmiselle mahdollisuuden ymmärtää oman muukalaisuutensa kautta, että Jumala itse jakaa ihmisen juurettomuuden, kodittomuuden, irrallisuuden ja levottomuuden. Sen takia liikkeellä olevien merimieskirkot – turvapaikat, kotisatamat – ja niiden yhteisöllisyys, myyjäiset ja messut ovat yhtä kaikki luovuttamattomia. Niissä Jumala juuri Jeesuksen kautta on valmis paiskaamaan kättä liikkeellä oleville ihmisille. Siellä missä kaksi elämänmatkalaista kohtaa, tulee Jeesus kolmanneksi. On olennaisen tärkeää, että merimieskirkolla tajutaan kirkkaasti, että siellä ei vain tarjoilla kahvia ja juttuseuraa, siellä ei vain lämmitetä saunaa ja järjestetä myyjäisiä myyjäisten vuoksi, vaan siellä kaiken tämän keskellä otetaan tosissaan ihmiseksi tulleen Jumalan tarjoama vastaus muukalaisuuden herättämiin kysymyksiin.

Koska merimieskirkoilla eletään taas vuoden hektisintä myyjäisaikaa, joku kysyy, kuten jokaisena aikaisempanakin vuonna, minkä tähden kirkot on täytetty tontuilla, design-vaaseilla, Marimekolla ja muilla maallisilla kaupanteon välineillä. Vastaus on helppo, kunhan osaa hahmottaa, että Merimieskirkon tehtävänä on inhimillistää sanomansa sellaisiin muotoihin, joiden avulla uskosta vieraantuneempikin voi tavoittaa yhteisöllisyyden, turvallisuuden, elämän mielekkyyden sekä viime kädessä lohdun ja armon. Näistä arvoista Jeesuksen maanpäällisessä matkassa oli kyse. Siksi Jeesus kuuluu luontevana osana kaikkeen merimieskirkkoelämään ja on myyjäistouhussakin keskeisesti läsnä.

Jussi K.K. Ollila

Hyvinkään seurakunnan johtava sairaalapastori. Merimiespastori 1996–2005 ja SMK:n yhteyspäällikkö 2005–2009.

Karikko Kerrallaan

Mitä Merimieskirkko merkitsee minulle; mitä se tällaiselle maakravulle, Kainuun korvessa syntyneelle voisi merkitä? Enemmän kuin arvasinkaan. Johtuuko pitkävaikutteinen "kirkollinen merivirus" Lyypekin Suomi-kodin rehdin reilusta hengestä, lämminhenkisestä perinneruokaillasta Gdanskissa, Lontoon valloittavasta vilskeestä vai Hampurin Tseki-papukaijan sirkeästä silmäniskusta?

Merimieskirkko on minusta ennen kaikkea kohtaamisen kirkko. Mietin monesti, että hakeutuvatko sinne työhön tietynlaiset ihmiset vai muokkaako työ ihmistä? Miten sen kaiken työmäärän keskellä saavatkin kävijälle aikaan kiireettömyyden ja lämpimän tunteen? Mitä me voisimme siitä oppia täällä omassa seurakunnassa?

Kun ennen vanhaan poikkesi maalaistaloon, niin emännällä ja isännällä ei koskaan ollut niin kiire, ettei vieraalle olisi aikaa. Työ keskeytettiin siksi ajaksi ja vieras sai aina ruokaa ja juttuseuraa. Sama tunnelma on läsnä merimieskirkon työssä. Pienessäkin hetkessä kylvetty lämmin kohtaamisen siemen voi tuottaa enemmän hedelmää kuin kiireessä sinne tänne ja miettimättä heitelty.

Miksi juuri minä haluan olla Merimieskirkon toiminnassa sekä työssäni että vapaaehtoisena mukana? Siksikö, koska työni yhtenä osana on toimia Merimieskirkkotoimikunnan sihteerinä ja olla suunnittelemassa ja toteuttamassa matkoja? Ei välttämättä. Voisihan siinä olla joku muukin työntekijä. Vuosia sitten en tiennyt Merimieskirkosta paljoakaan. Mutta tieto ei tässä tapauksessa ole lisännyt tuskaa, vaan päinvastoin: tieto on kasvattanut tiedonjanoa, kiinnostus on lisääntynyt eikä into tietää lisää ja kokea lisää ole ainakaan laantunut.

Mitä olen oppinut työstä Merimieskirkolla, mitä elämästä monilla kotimaahan sekä ulkomaille suuntautuneilla Merimieskirkko-matkoillamme?  Elämässä ei selviä vähällä puurtamisella, vaan on luovittava tarkkaan, varottava karikoita, noudatettava ohjeita. Mutta on myös tyynellä ilmalla oltava tarkkana, valppaana. Jos tunne on joskus että EVVK (ei voisi vähempää kiinnostaa) niin voihan sen sanonnan lukea myös toisin: elinvoimainen, vireä, valpas ja kohtaava. Aallokko ja karikko kerrallaan.

elämää merellä

elämänmerellä

hiljainen tuuli

enteilee tyyntä

myrskyn edellä

hiljennyn hetkestä kiittämään

suurinkaan työ ei tule koskaan täysin riittämään

Jumala - kädelläsi, laivallasi, luvallasi

luovin eteenpäin

armosi aallokoissa

Sirpa Horppu

Korson seurakunta

Tiedotussihteeri, Korson seurakunnan Merimieskirkko-toimikunnan sihteeri v:sta 2007

(Taustaa: Korson seurakunnassa ei toimi piiriä vaan Merimieskirkkotoimikunta, joka ideoi ja järjestää tutustumismatkoja eri kirkoille, kannustaa Merimieskirkon jäsenyyteen sekä järjestää mm. myyjäisiä. Lisäksi Korson seurakunta tukee Antwerpenin merimiespastori Heli Huttusen työtä.)

Ajatuksia urkuparvelta

Seuraan aika usein Lontoon merimieskirkon jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia urkuparvelta käsin.  Urkuparvi tarjoaa uuden perspektiivin havainnoimiselle. Sieltä näkyvät räplätyt kännykät ja ristityt kädet. Sieltä huomaa keksejä kahvilan purkeista pihistävät (useimmiten omat) lapset, varusteitaan kirkolta hakevat jalkapalloilijat ja kirkkoon vähin äänin hipsivät mattimyöhäiset.

Joskus ajatus harhailee koolla olevaan seurakuntaan. Uusien kasvojen näkeminen ilahduttaa ja vakituisten kävijöiden poissaolo mietityttää. Katse pysähtyy harmaantuneisiin päihin, niihin ihmisiin, jotka ovat pitäneet Lontoon merimieskirkkoa kotikirkkonaan jo vuosikymmenten ajan. He ovat nähneet pappien ja diakonien vaihtuvan ja merimieskirkkoperheiden lasten kasvavan. He ovat maistaneet kymmenien leipurien leipomaa pullaa ja kuunnelleet vähintään yhtä monien vastikään maahan muuttaneiden työntekijöiden ihmetykset.

Heitä katsellessaan ymmärtää, että Merimieskirkko ei  ole työntekijöidensä summa, vaikka vanhoja aikoja ja tuttuja kahvipöytäkeskusteluissa muistellaankin. Merimieskirkko on kuusikymmentä vuotta Englannissa asuneen seniorin, muutamaksi vuodeksi Lontooseen töihin tulleen aikuisen ja Lontoossa syntyneen monikulttuurisen lapsen kirkko. Se ei ole yhteisö, jossa ihmiset rankattaisiin sen mukaan, kuinka pitkään he ovat kirkolla käyneet tai työskennelleet. Täällä tullaan ja mennään, joten täysivaltaiseksi osaksi joukkoa pääsee ilman koeaikaa.

Täällä myös kaivataan. ”Ei ole kiva saada uusia ystäviä, kun he lähtevät kuitenkin pois”, kommentoi eräs perheemme lapsista, kun hänen ensimmäinen Lontoon leikkikaverinsa muutti maasta. Sen jälkeen on huiskutettu haikeat hyvästit monelle ystävälle. Vaikka vaihtuvuus parhaimmillaan estää kuppikuntien syntymisen, niille, jotka ovat rakentaneet elämänsä pysyvästi Lontooseen, vaihtuvuus on usein myös väsyttävä asia.

Eripituisia ja -näköisiä jaettuja elämän polkuja muistellessani olen usein miettinyt entisen esimieheni jäähyväispuhetta vuodelta 2003. Olin aloittanut työni Petäjäveden seurakunnassa tuoreena pappina kesällä 2002 ja vuoden 2003 lopussa vietettiin läksiäisiäni. Samaan aikaan hyvästeltiin seurakunnan pitkäaikainen ja pidetty lastenohjaaja. Olin yhteisistä läksiäisistä melkein kiusaantunut, koska koin antaneeni seurakunnalle niin paljon vähemmän kuin työtoverini. Siksi mieleeni ovat jääneet esimieheni sanat: ”Anna, sinun työurasi on ollut lyhyempi, vaan ei ohuempi.”

Myöskään jaetun elämän arvoa ei voi mitata kellon tai kalenterin avulla. Lyhytkin kohtaaminen voi olla arvokas ja pienessä hetkessä jätetty jälki suuri. Ulkomailla vietetyt hetket ja niiden aikana solmitut ihmissuhteet voivat olla merkityksellisempiä kuin pelkästään kalenteriin tuijottamalla osaisi arvatakaan.

Messun lähetessä loppua on aika palata takaisin omista ajatuksista urkujen ääreen. Nuoret ja vanhat äänet sulautuvat yhteen, seurakunta laulaa reippaasti tuttua virttä:  ”Maailman kautta kuljemme laulain. Taivasta kohti matka vie.”

Anna Hälli
Lontoon merimieskirkolla asuva kotiäiti, papin puoliso, pappi ja harrastelijakirkkomuusikko

Kerran merimiespappi, aina merimiespappi

”Ihminen on omituinen. Hän raataa kuin orja kivilouhoksessa ja silmäilee graniittilohkaretta patsaakseen.” (Stanislaw Jerzy Lec.)

Omasta uurastuksesta on mukava tehdä numero. Kukapa ei haluaisi työn sankarin sädekehää koristamaan hikistä päätään? Vaikka työ tekijäänsä kiittää ja tuo laakeriseppeleen tavoin kunniaa, on uurastuksella kuitenkin kääntöpuolensa: ”Emme pelkää eniten riittämättömyyttämme. Pelkäämme eniten mittaamattomia voimiamme. Emme pelkää pimeyttämme, vaan valoamme.” (Nelson Mandela.) Niin, vain palava ihminen voi palaa loppuun.

Sain pyynnön tulla puhumaan seurakunnan nuorteniltaan. ”Voisit kertoa ihan oman henkilökuvasi ja historiasi kautta myös hengellisen elämän merkityksestä sinulle.” Huomasin liikkuvani tutulla identiteetillä. Kerran merimiespappi, aina merimiespappi. Työt Hampurissa ja Brittein saarilla sekä matalan kynnyksen meininki muistutukseksi koto-Suomen kirkon töihin.

Kun mainitsee sanan merimiespappi, se herättää säännöllisesti kiinnostusta ja keskustelua. Miksi aika Merimieskirkossa kiinnostaa ihmisiä ja itseäni niin paljon? Voisiko omalla kohdallani kyseessä olla erikoisuudentavoittelusta? Onko jotenkin erinomaisen kadehdittavaa tehdä töitä niska limassa ja muita varten ja suurin suin kertoa siitä muille?

En tiedä teistä, mutta välillä sitä luulee itsestään liikoja. Itsekritiikkiä vailla kuvittelee itsensä maailman navaksi. Silloin, jos koskaan kannattaa tarttua Ari Turusen kirjaan ”Ettekö te tiedä, kuka minä olen – ylimielisyyden historiaa.” Kirjassa annetaan oivia esimerkkejä, kun ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mitä voisi oppia vaikkapa Espanjan kuninkaasta Filip III:n vaatimattomuudesta: hän paloi kuoliaaksi takkansa ääreen, koska hoviväki ei löytänyt riittävän nopeasti palvelijaa, jonka virallisena tehtävänä oli siirtää kuninkaan nojatuolia.

Merimieskirkko on työyhteisö muiden joukossa. Pappeus ei ole ensimmäinen minua määrittävä tekijä. Ja silti merimiespappi elää minussa hautaan saakka. Nyt vain osaan ottaa ehkä jo rennommin.

Espanjalaisen sananlaskun mukaan on suloista olla tekemättä mitään ja levätä sen päälle. Tällainen mañana-asenne ei helposti sovi merimieskirkkolaiselle, vaikka sananlasku ”hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä” elääkin omaa elämäänsä. Työ ei kuitenkaan voi antaa meille lopullista tyydytystä, koska se ei koskaan lopu. Aina on tehtävää. Ja silti: aurinko laskee, vaikket tekisi mitään.

Kari Kanala

kasvatuksen teologi

Uutta, vanhaa, lainattua (sinistäkin ehkä)

Sain viikko sitten olla mukana kahdessa hienossa merimieskirkkotapahtumassa. Lauantaina 17.9. kokoontui talontäysi joukko ihmisiä ”maailmanhistorian ensimmäisiin” merimieskirkkoseuroihin Vuosaaren merimieskirkolle. Tuo seuroille annettu määre lienee varsin kiistanalainen – monenlaisia seuroja on merimieskirkoille ympäri maailman järjestetty lukemattomia – mutta kenties tosiaan viime viikon lauantaina luotiin uutta seuraperinnettä, ja keksittiin ainakin hyvä uusi nimi tilaisuudelle. 

Merimieskirkkoseuroissa tunnelma oli sellainen, kuin se merimieskirkolla tapaa olla: mutkaton, hyväksyvä, hymyilevä. Puheet ja virret vuorottelivat, mutta lisäksi  esiintyi lauluyhtye Papas No Mamas. Papat olivat elementissään, ja saimme nauttia herkästä ja hauskasta konserttituokiosta. Arvelen, että me paikallaolijat saimme aavistuksen myös entisajan toveri-iltojen tunnelmasta – viimeistään seurakahveilla tuoreiden pullien myötä.

Seuraavana päivänä vietettiin merisunnuntaita, merimiespastorit saarnasivat eri puolilla, ja kaikissa Suomen kirkoissa kerättiin kolehti Merimieskirkon työlle. Haminan Pyhän Marian kirkossa vietettiin juhlamessua – Haminan merimieskirkko täytti 50 vuotta. Messun jälkeen siirryttiin pihan yli seurakuntatalolle juhlaan, jossa myös julkistettiin Ismo ja Eila Saarikosken Haminan merimieskirkosta ja merimieslähetyspiiristä kertova kirja. Kirja on ensimmäinen kotimaan satamalähetyksistä kirjoitettu teos, eikä koskaan aiemmin ole myöskään yhtä laajasti dokumentoitu yksittäisen merimieslähetyspiirin vaiheita. Eila Saarikoski ei ehtinyt nähdä kirjaa valmiina, ja Ismo Saarikoski kertoi juhlapuheessaan kirjan viimeistelyn olleen myös osa surutyötä rakkaan puolison poismenon jälkeen.

Oman historiansa tunteminen on tärkeää kaikille ihmisille ja yhteisöille, niin myös merimieskirkolle. Merimieskirkon kaltaisessa yhteisössä, joka toimii hajallaan eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, ja jossa työväki usein vaihtuu muutaman vuoden välein, on  hyvin tärkeää, että tekemisiä, toimintaa ja tunnelmia pannaan muistiin muutoinkin kuin toimintakertomusten ja tilinpäätösten muodossa. Itselleni ovat merimieskirkon historiaa tutkiessa olleet suurimpia aarteita kirjeenvaihdot sekä asemien päiväkirjat, joihin on kävijämäärien ja tilaisuuksien lisäksi kirjattu kunkin hetken ja kunkin kirjoittajan ajatuksia. Tämänkaltaiseen dokumentointiin haluan rohkaista kaikkia tämänkin päivän merimieskirkkoihmisiä. Toivottavasti Haminan merimieskirkon 100-vuotiskirjan kirjoittaja aikoinaan löytää arkistoista aarteita myös 2010-luvulta eteenpäin!

Paula Raitis
Suomen Merimieskirkon hallituksen varapuheenjohtaja

Merimieskirkon brändistä

 Veikko Huovinen julkaisi 2003 kirjan "Sinisilmäinen ohjus". Siinä on koottuna Huovisen tutun satiirisella tyylillä julkaistuja sodanvastaisia kirjoitelmia. Eräässä vuodelle 1973 merkityssä luvussa hän maalailee miten sotaan pitää valmistautua etukäteen hyvissä ajoin ja suunnitella mm. miten sotavankeja ja toisinajattelijoita kohdellaan. Hän kirjoittaa: "Keskitysleirinen johtajien virkoihin soisi valittavan lähimmäistensä kärsimyksiin syvällä myötämielellä osallistuvia henkilöitä. Johtajiksi ei pidä valita... (Huovinen luettelee koko joukon ammatteja). Uskoisin sopivia johtajia löytyvän merimiespastoreista... (Huovinen luettelee pari muutakin sopivaksi katsomaansa ryhmää).

 Merimieskirkon näkökulmasta Huovisen arvio merimiespapeista kuulostaa hyvältä, vaikka asia tuleekin esille hirtehishuumorin täyttämässä tekstissä.

 Tuntuu hyvälle, että aikaisemman sukupolvet ovat tuottaneet merimieskirkolle maineen, joka on pääsääntöisesti plus-etumerkkinen. Ja vielä: useimmiten mielikuvissa korostuu Huovisenkin tekstistä siivilöityvä käsitys siitä, että Merimieskirkossa ymmärretään ihmiselämää ja inhimillisyyttä. Kristillisyyteen jossain muissa yhteyksissä liittyvä tuomitsemisen ja torjumisen henki ei leiju Merimieskirkon yllä.

 Tapasin pari päivää sitten eläkkeellä olevan merenkulkijan, joka sanoi, että Merimieskirkko on hänen tietääkseen ainoa kirkollinen taho, josta ei koskaan puhuta mitään pahaa. Tiedän, että se ei ole ihan totta, olenhan vielä aktiivi merimiespappi ja saan aika ajoin palautetta siitä miten eri Merimieskirkoissa ihmiset ovat tulleet kohdatuiksi. Aina ei onnistuta, vaikka palaute voittopuolisesti onkin myönteistä.

 Jotta menneiden merimieskirkkosukupolvien hyvää työtä ei pilattaisi, on erinomaista, että Merimieskirkossa edelleen käydään läpi sitä miksi Merimieskirkon työtä tehdään ja mitkä ovat sen arvot. Merimieskirkon säännöissä sanotaan, että: "...kristillisen uskon ja diakonian pohjalta...". Ja viimeksi vuonna 2010 ajantasaistetuissa Merimieskirkon arvojen luettelossa perusasiat toistuvat: kristillisyys, diakonisuus, ekumeenisuus, yhteisöllisyys, läsnäolo, avoimuus, dynaamisuus.

Näillä on väliä, ei vain maineen ylläpitäjänä vaan ihmisten vuoksi.

Sakari Lehmuskallio
Suomen Merimieskirkon pääsihteeri