torstai 17. marraskuuta 2011

Karikko Kerrallaan

Mitä Merimieskirkko merkitsee minulle; mitä se tällaiselle maakravulle, Kainuun korvessa syntyneelle voisi merkitä? Enemmän kuin arvasinkaan. Johtuuko pitkävaikutteinen "kirkollinen merivirus" Lyypekin Suomi-kodin rehdin reilusta hengestä, lämminhenkisestä perinneruokaillasta Gdanskissa, Lontoon valloittavasta vilskeestä vai Hampurin Tseki-papukaijan sirkeästä silmäniskusta?

Merimieskirkko on minusta ennen kaikkea kohtaamisen kirkko. Mietin monesti, että hakeutuvatko sinne työhön tietynlaiset ihmiset vai muokkaako työ ihmistä? Miten sen kaiken työmäärän keskellä saavatkin kävijälle aikaan kiireettömyyden ja lämpimän tunteen? Mitä me voisimme siitä oppia täällä omassa seurakunnassa?

Kun ennen vanhaan poikkesi maalaistaloon, niin emännällä ja isännällä ei koskaan ollut niin kiire, ettei vieraalle olisi aikaa. Työ keskeytettiin siksi ajaksi ja vieras sai aina ruokaa ja juttuseuraa. Sama tunnelma on läsnä merimieskirkon työssä. Pienessäkin hetkessä kylvetty lämmin kohtaamisen siemen voi tuottaa enemmän hedelmää kuin kiireessä sinne tänne ja miettimättä heitelty.

Miksi juuri minä haluan olla Merimieskirkon toiminnassa sekä työssäni että vapaaehtoisena mukana? Siksikö, koska työni yhtenä osana on toimia Merimieskirkkotoimikunnan sihteerinä ja olla suunnittelemassa ja toteuttamassa matkoja? Ei välttämättä. Voisihan siinä olla joku muukin työntekijä. Vuosia sitten en tiennyt Merimieskirkosta paljoakaan. Mutta tieto ei tässä tapauksessa ole lisännyt tuskaa, vaan päinvastoin: tieto on kasvattanut tiedonjanoa, kiinnostus on lisääntynyt eikä into tietää lisää ja kokea lisää ole ainakaan laantunut.

Mitä olen oppinut työstä Merimieskirkolla, mitä elämästä monilla kotimaahan sekä ulkomaille suuntautuneilla Merimieskirkko-matkoillamme?  Elämässä ei selviä vähällä puurtamisella, vaan on luovittava tarkkaan, varottava karikoita, noudatettava ohjeita. Mutta on myös tyynellä ilmalla oltava tarkkana, valppaana. Jos tunne on joskus että EVVK (ei voisi vähempää kiinnostaa) niin voihan sen sanonnan lukea myös toisin: elinvoimainen, vireä, valpas ja kohtaava. Aallokko ja karikko kerrallaan.

elämää merellä
elämänmerellä
hiljainen tuuli
enteilee tyyntä
myrskyn edellä

hiljennyn hetkestä kiittämään
suurinkaan työ ei tule koskaan täysin riittämään

Jumala - kädelläsi, laivallasi, luvallasi
luovin eteenpäin
armosi aallokoissa


Sirpa Horppu
Korson seurakunta
Tiedotussihteeri, Korson seurakunnan Merimieskirkko-toimikunnan sihteeri v:sta 2007

(Taustaa: Korson seurakunnassa ei toimi piiriä vaan Merimieskirkkotoimikunta, joka ideoi ja järjestää tutustumismatkoja eri kirkoille, kannustaa Merimieskirkon jäsenyyteen sekä järjestää mm. myyjäisiä. Lisäksi Korson seurakunta tukee Antwerpenin merimiespastori Heli Huttusen työtä.)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Ajatuksia urkuparvelta

Seuraan aika usein Lontoon merimieskirkon jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia urkuparvelta käsin.  Urkuparvi tarjoaa uuden perspektiivin havainnoimiselle. Sieltä näkyvät räplätyt kännykät ja ristityt kädet. Sieltä huomaa keksejä kahvilan purkeista pihistävät (useimmiten omat) lapset, varusteitaan kirkolta hakevat jalkapalloilijat ja kirkkoon vähin äänin hipsivät mattimyöhäiset.

Joskus ajatus harhailee koolla olevaan seurakuntaan. Uusien kasvojen näkeminen ilahduttaa ja vakituisten kävijöiden poissaolo mietityttää. Katse pysähtyy harmaantuneisiin päihin, niihin ihmisiin, jotka ovat pitäneet Lontoon merimieskirkkoa kotikirkkonaan jo vuosikymmenten ajan. He ovat nähneet pappien ja diakonien vaihtuvan ja merimieskirkkoperheiden lasten kasvavan. He ovat maistaneet kymmenien leipurien leipomaa pullaa ja kuunnelleet vähintään yhtä monien vastikään maahan muuttaneiden työntekijöiden ihmetykset.
Heitä katsellessaan ymmärtää, että Merimieskirkko ei  ole työntekijöidensä summa, vaikka vanhoja aikoja ja tuttuja kahvipöytäkeskusteluissa muistellaankin. Merimieskirkko on kuusikymmentä vuotta Englannissa asuneen seniorin, muutamaksi vuodeksi Lontooseen töihin tulleen aikuisen ja Lontoossa syntyneen monikulttuurisen lapsen kirkko. Se ei ole yhteisö, jossa ihmiset rankattaisiin sen mukaan, kuinka pitkään he ovat kirkolla käyneet tai työskennelleet. Täällä tullaan ja mennään, joten täysivaltaiseksi osaksi joukkoa pääsee ilman koeaikaa.

Täällä myös kaivataan. ”Ei ole kiva saada uusia ystäviä, kun he lähtevät kuitenkin pois”, kommentoi eräs perheemme lapsista, kun hänen ensimmäinen Lontoon leikkikaverinsa muutti maasta. Sen jälkeen on huiskutettu haikeat hyvästit monelle ystävälle. Vaikka vaihtuvuus parhaimmillaan estää kuppikuntien syntymisen, niille, jotka ovat rakentaneet elämänsä pysyvästi Lontooseen, vaihtuvuus on usein myös väsyttävä asia.

Eripituisia ja -näköisiä jaettuja elämän polkuja muistellessani olen usein miettinyt entisen esimieheni jäähyväispuhetta vuodelta 2003. Olin aloittanut työni Petäjäveden seurakunnassa tuoreena pappina kesällä 2002 ja vuoden 2003 lopussa vietettiin läksiäisiäni. Samaan aikaan hyvästeltiin seurakunnan pitkäaikainen ja pidetty lastenohjaaja. Olin yhteisistä läksiäisistä melkein kiusaantunut, koska koin antaneeni seurakunnalle niin paljon vähemmän kuin työtoverini. Siksi mieleeni ovat jääneet esimieheni sanat: ”Anna, sinun työurasi on ollut lyhyempi, vaan ei ohuempi.”

Myöskään jaetun elämän arvoa ei voi mitata kellon tai kalenterin avulla. Lyhytkin kohtaaminen voi olla arvokas ja pienessä hetkessä jätetty jälki suuri. Ulkomailla vietetyt hetket ja niiden aikana solmitut ihmissuhteet voivat olla merkityksellisempiä kuin pelkästään kalenteriin tuijottamalla osaisi arvatakaan.
Messun lähetessä loppua on aika palata takaisin omista ajatuksista urkujen ääreen. Nuoret ja vanhat äänet sulautuvat yhteen, seurakunta laulaa reippaasti tuttua virttä:  ”Maailman kautta kuljemme laulain. Taivasta kohti matka vie.”

Anna Hälli
Lontoon merimieskirkolla asuva kotiäiti, papin puoliso, pappi ja harrastelijakirkkomuusikko