keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Myönteinen korvapuusti

Olen perheeni ja seurakuntani ryhmien kanssa vieraillut melkein kaikilla Euroopan, aika suurelta osalta Suomenkin,  merimieskirkoilla. Miksi noissa paikoissa olo ja eläminen tuntuu ja on tuntunut niin tutulta ja läheiseltä?

Olin ja olimme  60- ja 70-luvuilla aika usein nuorina aikuisina Mustasaaressa, Helsingin seurakuntien vapaa-ajan keskuksessa. Saaressa oli tapana ottaa vieraat vastaan tulemalla vastaan kuljetusveneelle ja jo laiturille tervehtimään. Siellä meidät kaikki toivotettiin tervetulleiksi, tutut ja tuntemattomat. Kanttiinissa oli tarjolla saarella leivottuja korvapuusteja ja kunnon kahvit. Tulija ei ollut ”vieras”, vaan tervetullut ”ystävä”. Hänkin, joka tuli ensimmäisen kerran, oli kuin paikan perheenjäsen. Ei ihme, että Mustasaaressa oli kävijöitä: vaihtoehtoihmisiä, tavallisia tallaajia, syrjään jääneitä. Kaikille tuntui löytyvän paikka – ja tehtäväkin, jos niin halusivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken lahjaksi saamaani kirjaa Mustasaaren historiasta (Pala Paratiisia. Hgin srk-yhtymän julkaisuja 2006).

Musa, yksi saaren legendaarisista emännistä,  kertoo kirjasssa: ”Mustasaari on aina ollut paikka, jonne voi tulla ilman pakollisia kulisseja, joita seurakunnan toimintoihin usein liittyy. On ollut haastavaa täyttää se aika, minkä ihmisten kanssa on, ilman saarnaamisen pakkoa” (s. 139).  Samalla sivulla on myös Helsingin sanomien siteeraus: ”Kotipullan paistaminen on tapa osoittaa, että olemme kiinnostuneet tulijasta ja että olemme odottaneet häntä”.

Minulle merimieskirkkojen papit, assistentit ja muu henkilökunta ovat olleet tärkeitä. Tärkeää on ollut myös käydä kirkkotilassa, kanttiinissa, olotilassa ja saunassakin. Kaikkein tärkeintä on ollut se kokonaisuus, minkä kunkin merimieskirkon ihmiset, tilat ja ilmapiiri ovat muodostaneet. Siksi kävin viime vuoden  aikana monessa niistä. Olin ja olimme tervetulleita;  kuten sinäkin olit tai olisit.

Kari Pekka Kinnunen
Rovasti, Korson kirkkoherra (eläk.)

torstai 16. helmikuuta 2012

Kaukokaipuu ei sammu

Pääsin lennähtämään hetkeksi lomalle kaukaiseen Boliviaan, pois tuiskujen keskeltä! Ensikosketus maahan oli värisyttävä, ihan kirjaimellisesti. Vuoristotauti alkoi oireilla heti lentokentällä eikä ottanut kunnolla laantuakseen koko matkan aikana. Andeja katsellessa tuntui pieneltä, mutta jotenkin turvalliselta. Nuo pysyy, vaikka muu maailmasta häviääkin, ajattelin siellä.

Muistan lapsena istuneeni maatilamme navetan katolla, sieltä näki kauas. Olin varmaan aika pieni, mutta tiesin jo että maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kaukaisia paikkoja. Halusin nähdä ne kaikki. Muistan poteneeni voimakasta ja mukaansatempaavaa kaukokaipuuta jo silloin. Koulun karttakirja vuoroin liennytti, vuoroin lietsoi matkakuumetta. Vanhempani onneksi ymmärsivät ja antoivat luvan lähteä, sen verran kun 80-luvun Suomessa nyt oli tapana matkustella.

Tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Joskus mietin hetken miksi olen ollut aina onnellisimmillani kun olen päässyt matkaan, jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Kohteella ei sinällään ole ollut väliä, vaan sillä, että määränpäässä odottaa jotain mitä en ole ennen kokenut.

Elämä Merimieskirkon emäntänä Lontoossa ja Belgiassa oli samalla tavalla nuorelle tytölle uusi, avartava kokemus, enkä puhu pelkästään ulkomailla asumisesta. Olin ollut Lontoossa vapaaehtoisena kahdesti aiemmin, joten jonkinlainen tuntuma työhön oli entuudestaan. Voi miten nautin asumisesta näissä kaupungeissa! Varsinkin Antwerpenin vanhassa kaupungissa samoillessani mietin, voiko kaupunkiin todella rakastua? Kolmesta vuodesta tuli kahdeksan, ja Suomeen paluun hetki oli todella surullinen. Voin rehellisesti sanoa, että paluu oli vaikea, ja asettuminen kesti kauan.

Nykyään ajattelen, että arkikin on mukavaa, myös Suomessa. Nautin ikääntyvien vanhempieni seurasta, samoin tyttäreni pitää siitä, että saa tavata mummoa ja ukkia useammin. Täälläkin on ystäviä, Helsingissä aika turvallista asua ja asiat sujuvat tehokkaasti. Perheen, työn ja opiskelun liitto pitää huolen siitä, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Olen onnellinen.

Ihan kokonaan kaukokaipuu ei ole sisältäni sammunut. Nykyään sen tyydyttämiseen vain riittävät pienemmät asiat kuin 15-vuotiaana.

Mari Suomalainen
SOL Palvelut oy, kohdepäällikkö

maanantai 6. helmikuuta 2012

Merirosvousongelmaa ei ratkaista merellä

Viime vuosina paljon huomiota saanut merirosvous vaikeuttaa raskaasti merenkulun elinkeinoa. Se on synnyttänyt mm. turvallisuuspalveluihin liittyvää oheisliiketoimintaa, mutta ennen kaikkea se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja pelkoa. Romantiikka ja eksotiikka ovat tämän ajan merirosvoudesta kaukana.
Suomen Merimieskirkon sisarjärjestöt raportoivat kohdanneensa merirosvouden koskettamia merenkulkijoita ja heidän perheenjäseniään. Varustamoita on autettu, kun henkistä huoltoa on tarvittu. Merimieskirkkojen kansainvälinen ketju jo toiminta-ajatuksensa perusteella tarjoaa tukeaan kenelle tahansa merirosvouksen kohteeksi joutuneelle parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan.
Suomessa merenkulun turvallisuuspalkinto Sea Sunday 2011 luovuttiin miinalaiva Pohjanmaan alushenkilökunnalle, joka kiitettävällä tavalla osallistui kansainväliseen yritykseen rajoittaa merirosvouksen haittoja. Kuitenkin on syytä tunnistaa ilmiön takana olevien syiden monimutkaisuus. Ainoa kestävä ratkaisu merirosvouden lopettamiseksi on köyhyyden hävittäminen Somaliasta. Somalia tarvitsee tukea rakentamiseen vahvan kansan ja valtion, jossa on demokraattisesti valittu hallinto sekä yleinen kunnioitus lakeja ja ihmisoikeuksia kohtaan.
Tästä syystä Suomen Merimieskirkko ry:n hallitus on ottanut yhteyttä kansainväliseen yhteistyöjärjestöönsä ICMAan ja pyytänyt sitä vaikuttamaan käytössään olevia kanavia pitkin, jotta kansainvälinen yhteisö ja erityisesti OECD:nä tunnettu kehittyneiden maiden ryhmä tunnustaisi vastuunsa ja sitoutuisi Somalian kansan pitkäaikaiseen avustamiseen.
Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri
Teksti on julkaistu myös Merimieskirkko-lehden 1/2012 pääkirjoituksena.