”Missä kaksi
tai kolme on kokoontuneena Minun nimeeni, siellä Minä olen heidän kanssaan.”
Tämä on suuri lupaus Vapahtajaltamme olla kokoontuneen seurakunnan, pienenkin
keskellä. Seurakunta saa olla kaikkien lupausten keskellä ja kokea nuo
lupaukset tosiksi.
Monien
Merimieskirkon kesäjuhlien kävijänä olen kokenut nuo sanat varsin tosiksi.
Juhlaväki kokoontuu eri puolilta Suomea yhteisen asian ääreen kuulemaan
viimeisiä uutisia maailman meriltä ja kotirannoilta. Samalla meillä on ollut
hyvä kohdata toisemme, kuunnella toistemme tapahtumat ja kertoa omat
juttummekin. Tarinaa on riittänyt ja ihmiset ovat vuosi vuodelta voineet palata
kotikonnuilleen mieli iloisena siitä, että olipa taas kiva olla mukana yhteisen
asian ääressä. Monia tuttuja voi kohdata vain kerran vuodessa johtuen pitkistä
etäisyyksistämme ja kunkin omista tehtävistä eri puolilla maatamme. Mutta kun
yhteen tullaan, tullaan ikään kuin kotiin. On yhteiset jutut, on yhteiset
mielenkiinnon kohteet ja erityisesti on yhteinen kieli.
Usein meille
kerrotaan, kuinka tärkeä on yhteinen jumalanpalvelus, viikon kohokohta, kun
saamme kuulla sanaa ja opetusta ja kuulla sovituksen sanat. Hyvin totta onkin.
Mutta lisäksi yhtenä erityisen vahvana kokemuksenani on ollut Merimieskirkkojen
pienen seurakunnan kokoontuminen seurustelun ”sakramentin” ääreen, kohtaamaan toinen toisemme ihmisinä.
Muistamme varmaan Apostolien tekojen alkupäästä kerrotun, että toinen toistaan.
Alkuseurakunnalle oli tärkeää tulla yhteen.
Merimieskirkon
työssä tuo seurustelun ”sakramentti” on keskeinen osa ihmisen kohtaamisessa.
Toisen ihmisen kohtaaminen omana itsenään on aina arvokas hetki. Me kohtaamme
toisemme, kosketamme toistemme sielua ja myös arkea olemalla läsnä ja
kuuntelemalla ja myös viestimällä yhteyden tärkeyttä. Mielessäni olen usein
kerrannut monia kokemuksiani kymmenvuotisen merimieskirkkotyöni varrelta. Monet
kasvot ikään kuin lipuvat sieluni silmien edessä ja muistan jopa monia juttuja
niiltä ajoilta. Moni merimies ja -nainen on jäänyt ikään kuin elokuvaksi
mieleeni. Se vahvistaa käsitystäni seurustelun ”sakramentin” tärkeydestä merimieskirkkotyössä
ja miksei myös kaikissa muissakin tehtävissä, joissa olen sen jälkeen ollut
mukana. Olen itsekin ollut saavana osapuolena.
Voimme
muistaa menneisyydestämme monia erilaisia kohtaamisia, vaikka emme muistakaan,
mistä puhuttiin, mitä kansakoulun opettajamme tai joku lapsuuden tärkeä ihminen
opetti tai puhui, mutta muistamme, miten hän sen teki. Muistamme vain, miten
hänestä jäi ikään kuin joku voima sieluumme ja sen kantamina olemme voineet
kulkea joskus vaikeankin elämänvaiheen läpi. Jaamme voimaa lähimmäiselle ja
saamme itsekin sitä samaa voimaa.
Yhteisen
Merimieskirkon kahvihetken, laivalla kohtaamisen tai ostosmatkan aikana
tapahtuneet kohtaamiset ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Siksi uskallan
sanoa, että seurustelun ”sakramentti” on inhimillisen elämän tärkeimpiä pyhiä
toimituksia, kohtaamisia, joissa ei teeskennellä, ei käytetä hurskaita
muotokieliä eikä piilouduta minkään viran tai aseman taakse. Siinä kaksi tai kolmekin
ihmistä kohtaavat toisensa aitoina ihmisinä, sydämen tasolla, sielujenkin
tasolla.
Erkki
Koskela
Rotterdamin
ja Antwerpenin kirkon assistentti vv. 1980–90.
Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi
kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten
aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat
kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on
ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut
kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita
urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät
huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä
kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset
luovat yhteyttä yli rajojen.
Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja
julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili
Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen
joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus
siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös
omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä
edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille
kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.
Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta
maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien
kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös
vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012
paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään
kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille
Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen
toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli
muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä.
Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille,
jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana
urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja
välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua
kuitenkin mahdolliseksi.
Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen
elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa
kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa
onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta
voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan
samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.
Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys
syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä.
Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin
maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse
asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon
laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on
merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon
kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita,
joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen
kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa.
Lontoossakin.
Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen
kisapappi