Kesäjuhlilta syyskauden haasteisiin

Merimieskirkon kesäjuhlat 2013 Pirkkalassa on vielä tuoreessa muistissa. Kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth esikuntineen ja vapaaehtoisineen sai aikaan onnistuneet ja hyvätunnelmaiset juhlat, joissa oli monia kohokohtia.

Toivo Waltari mainitsee Merimieskirkon 50-vuotishistoriassaan ensimmäiset merimieslähetysjuhlat pidetyn Kokkolassa 7.1.1876. Hän jatkaa: ”Yleensä olivat juhlat merimieslähetyksen hyväksi kumminkin tänä aikana verraten harvinaisia”. 1900-luvun alkupuolelta Waltari kertoo: ”Kesäisin on vietetty erityisiä kesäjuhlia, joihin on liittynyt suuria ulkoilmakokouksia. Omalaatuisia juhlia ovat seuran vuosikokoukset olleet. ” Hän mainitsee vuosikokoukset 1904 Turussa, 1906 Porvoossa, 1907 Viipurissa, 1908 Raumalla, 1909 Tampereella, 1910 Vaasassa ja sen jälkeen Helsingissä. Tampereen tietämillä oltiin taas 115 vuotta ensimmäisestä kerrasta.

Merimieskirkon hallituksen jäsenistä joka vuosi on neljä jäsentä erovuorossa. Nyt yksi jäsen, Mari Suomalainen, oli ilmoittanut, ettei ole vaalikokouksen jälkeen enää käytettävissä. Niinpä ehdolla oli kolme erovuoroista jäsentä ja sen lisäksi kolme uuttaa kandidaattia. Jännittävän äänestyksen (ero viimeisen paikan kohdalla oli vain yksi ääni!) jälkeen valituiksi tulivat johtava diakoniatyöntekijä Hannele Koivisto, merikapteeni Carolus Ramsay, ulkoasianneuvos Mikko Jokela ja uutena jäsenenä kauppatieteiden maisteri Juha-Pekka Sihvonen. Juha-Pekka Sihvonen on Volkswagenin, Audin ja Seatin maahantuontiyhtiön kenttäjohtaja ja aktiivinen luottamushenkilö Helsingin seurakuntayhtymässä.

Merimieskirkon hallitus on edelleen monipuolisesti asiantunteva ja työhönsä sitoutunut ryhmä, mikä on meille yhdistyksen työntekijöille todella tärkeä asia. Kiitos ehdokkaille ja onnea valituiksi tulleille!

Merimieskirkon olemukseen liittyvä tärkeä tapahtuma oli myös sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä tapahtunut uusien työntekijöiden siunaaminen. Tampereen piispan Matti Revon johdolla siunattiin Jumalan sanalla ja kätten päälle panemisella seuraavat kollegamme: merimiespastori Jarmo Karjalainen Merimieskirkon diakoniajohtajaksi, merimiespastori Taru Savelius-Latvus Benelux-maiden merimieskirkkotyön johtajaksi, teologian tohtori Kari Latvus merimiespastoriksi projektitehtävään, merkonomi Jouni Rihtniemi kirjanpitäjäksi, merimiespastori Sirpa Tolppanen merimiespastoriksi Rauman merimieskirkolle ja laivakuraattoriksi, tradenomi Sari Pirinen varainhankintapäälliköksi ja diakoni Jaana Rannikko johtavaksi laivakuraattoriksi ja johtavaksi Haminan satamakuraattoriksi. Siunaus on jatkossakin Jumalan kädessä, omalla vastuulla ovat taito sekä into. Onneakin tarvitaan, se suosii rohkeaa.

Näin on syyskausi 2013 lähtenyt käyntiin. Isoja edessä olevia asioita on suuri osa meistä valmistellut yhdessä screenausprosessin muodossa. Nähtäväksi jää mitä väyliä Merimieskirkkolaivamme valitsee purjehdittavakseen, osa on aivan varmasti tiukkaa kryssiä, varsinkin kun sovittelemme yhteen toiminnan tarpeita ja resursseja. Hyviä asioita on lastattu paljon: Kari Latvuksen vetämä kirkon ulkosuomalaistyön perusteiden tarkastelu (kyllä, kirkon ulkoasianosasto osallistuu projektiimme myös taloudellisesti!), kehittyvä yhteistyö kirkkohallituksen kanssa (Hampuri), uudet (Bryssel, Rauma) ja peruskorjauksessa olevat tilat (Rotterdam). Laivakuraattorityö täyttää 30 v. ICMA Northern Europe Conference 17.–20.9. tulee olemaan meidän isännöimämme. Lisäksi tiedän, että ulkomaan kirkoilla myyjäisvalmistelut ovat jo alkaneet.

Paljon on edessä! On hienoa saada tehdä sellaista työtä, joka on mielekästä ja joka itsessään antaa potkua.

Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri

Luonto on minun kirkkoni

Merikotka on levittäytymässä sisämaahan. Olen tarkkaillut sitä parhaiten suolammella Itä-Suomessa Venäjän rajan tuntumassa.  

Olimme ystävien kanssa asettuneet tarkkailukoppiin odottamaan karhuja. Houkuttimiksi asetetuilla kalojen perkausjätteillä olikin kookas, rajan takaa suurelta järveltä tullut merikotka. Mahtava luonnonnäytelmä jatkui karhujen vierailuina useita kertoja yön kuluessa. Syötävä löytyi tukkikasankin alta, sillä painavat puun rungot siirtyivät näppärästi karhun käsittelyssä.

Luonnon tarkkailu merenrannoilla ja metsässä on meille suomalaisille tärkeää. Sen osoittavat myös kesäisten viikonvaiheiden ja loma-aikojen autojonot pois kaupunkien hälinästä. Jos muut pitävät meitä jossakin määrin primitiivisinä, olkoon välitön luontosuhde kuitenkin meidän vahvuutemme.

Luonnosta etsimme virkistystä. Se ravitsee ruumiin ja mielen. Luonto on minun kirkkoni –niinhän monet suomalaiset mielellään sanovat. Meren ulapalla, saariston rannoilla ja metsän siimeksessä havahdumme miettimään elämän jylhää kauneutta ja sen tuhlailevaa kasvun ihmettä vaikkapa pienessä kukkasessa kallioluodolla.

Raamatun luomiskertomuksen alussa todetaan, että Jumalan henki liikkui vetten päällä. Monet raamatulliset kuvat viestivät, miten Jumalan henki luo uutta elämää, ”uudistaa maan kasvot” (Ps. 104:30 ). Jos Jumala ottaisi henkensä maailmasta, niin elämä katoaisi ja maailma ikään kuin raukeaisi tyhjiin (Ps. 104:29; Apt. 17:28).

Hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikki Jumalan luoma on kaunista. Koko luomakunnassa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään.

Sen oivaltaminen vaatii myös herkkyyttä niin kuin profeetta Elialta. Hän etsi Jumalaa ensin myrskystä, sitten maanjäristyksestä ja tulenlieskasta löytämättä häntä niistä. Lopulta hän tavoitti Jumalan läsnäolon tunnon hiljaisessa, vienossa tuulenvireessä (1 Kun 19: 11-13).

Luontokokemus ottaa tarkkailijan sisäänsä. Tunnemme yhteenkuuluvuutemme ja kohtalonyhteytemme muun luonnon kanssa. Olemme osa suurta kokonaisuutta. Ehkä – vaikkapa pienen hetken ajan – sisimmästämme nousee kiitos elämän lahjasta ja siitä, että olemme elämästä osalliset.

Olkoon meillä avoimuutta tuntea, että tämä on meille Jumalan armoa ja hyvyyttä. ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää…Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!” (Matt. 6:28,30)

Elämässä eri vaiheineen olemme Jumalan huolenpidon turvissa. Tämän tietoisuuden vahvistaminen on yhtenä perustana myös merimieskirkkojen toiminnassa sen ohella, että ne ovat arkisen kohtaamisten, huolenpidon ja virkistyksen lähteitä.

Voitto Huotari

Piispa emeritus

Est, est, est!

Kiirastorstai 28.3.2013

Tänä keväänä tulee 40 vuotta pappisvihkimyksestäni. Olen ehtinyt tehdä aika monta jouluaiheista kirjoitusta ja puhetta. Niitä miettiessä joka kerta olen ajatellut, joskus sanonutkin, että joulu ei ole se juttu, vaan kaikki tähtää pääsiäiseen. Siis kristinuskon näkökulmasta.

Rippikoulussa puhutaan pelastushistoriasta. Sillä tarkoitetaan sitä tapahtumien ja sisältöjen kulkua, joka johti siihen, että Jeesus Nasaretilainen osoittautui Kristukseksi, syntiemme sovittajaksi, lunastajaksi ja pelastuksen tuojaksi.

Uskonnollinen sanasto on sekavaa, myönnän. Raamattu käyttää niitä ristiin ja päällekkäin, pääsääntöisesti ne ovat kielikuvamaisia tai vertauksia. Kuten esimerkiksi vanhaan syntipukkikäytäntöön liittyvä puhe, joka kyllä auttaa ymmärtämään, mitä tarkoittaa sijaiskärsimys. Tuo käytäntö oli sellainen, että yhteisö kollektiivisesti puhdistautui pahuudestaan ja syyllisyydestä projisoimalla kaiken synkän itsestään pukkiin, siis eläimeen josta näin tuli syntipukki. Se ajettiin erämaahan kuolemaan. Niin se vei mennessään joukkoa rasittaneet rikkomukset seurauksineen. Yksi kärsi, muut puhdistuivat.

Karitsa, joka uhrataan, on toinen, hieman eri näkökulmasta asiaa lähestyvä vertauspuhe. Eläimen uhraaminen alttarilla, tappaminen, oli tapa hakea suosiota Jumalalta tai jumalilta. Uhrieläimen piti olla täysin virheetön. Eläimessä ei siis ollut mitään pahaa tai syyllisyyttä. Se uhrattiin, jotta muut saisivat suosion tai peräti armon Jumalan silmissä, saisivat elää.

 

Näistä käytännöistä nousevien sanontojen käyttäminen pääsiäisen tapahtumien yhteydessä helpottaa ymmärtämään järjellä, miksi pitkäperjantain ja pääsiäisaamun tapahtumat ja Jeesuksen oleminen Kristuksena, voideltuna Jumalan karitsana, on meille kristityille niin olennaista. Kaikki muu siihen asti on ollut valmistautumista ja ikään kuin tapahtumien ja merkitysten vyöryttämistä kohti suurta huippuhetkeä, jolloin ihmiskunnan pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta tapahtui, kerralla. Loppumattomien uhrieläinten ja erämaahan ajettujen syntipukkien sijaan tuli yksi, joka yksin on riittävä. Sitä Jeesuksen sanat ristillä: ”Se on täytetty” tarkoittivat, niin uskon.

Usko on olennainen osa tätä kaikkea. Kristinusko ei olisi uskonto, jos kaikki olisi täysin selvää, puhdasta tietoa. Uskonnolliselle puheelle ominaista on puhua vertauksin ja kielikuvin, jotka auttavat ymmärtämään, avaamaan silmät. Uskon silmät näkevät toista todellisuutta, sellaista, jonka olemassaolosta ei voi olla muuta kuin vakuuttunut.

Tänään on kiirastorstai. Jeesus asetti ehtoollisen, pyhistä pyhimmän toimituksen, jota toistamme jumalanpalveluksessa. Voimme siinäkin kokea Kristuksen jatkuvaa läsnäoloa. Huomenna on pitkäperjantai, hän antoi uhrin puolestamme. Ihan pian, lankalauantain jälkeen seuraa pääsiäisaamu. Silloin Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sakari Lehmuskallio

rovasti

Syvyyttä käytönnöstä

Elettiin 90-luvun alkua. Lamasta puhuttiin ja ennen kaikkea lamaa elettiin. Markan devalvointi merkitsi merimieskirkoille 50 %:n kulunousua Suomesta rahoitettavalle osuudelle. Ja se ei ollut vähän se. Merimieskirkko oli toiminnan laajentamiseksi ostanut kiinteistön Antwerpenista ja rakennuksen peruskorjaustyöt olivat käynnistymässä. Parin edellisen vuoden aikana saatu pesämuna katosi hyvin nopeasti ja alkoi matokuuri. Ei se ollut ensimmäinen Merimieskirkon historiassa, eikä myöskään viimeinen. Tilanteen vakavuudesta kertoi se, että kaikki Suomen Merimieskirkko ry:n omaisuus oli jo lainojen vakuutena, ja rahat eivät tuntuneet riittävän edes toimintamenoihin.

Haasteen ratkaisemiseksi koko ulkomaan kirkkojen henkilöstö kokoontui Frankfurtiin, ja jokainen pani itsensä likoon yrittäessään löytää toisaalta kulusäästöjä ja samalla uusia tulonhankkimistapoja. Tuo kokous oli varmasti haastavin tilaisuus yli kaksi vuosikymmentä kestäneellä merimieskirkkourallani. Koko tuon kaksi päivää kestäneen kokouksen ajaksi olin pyytänyt uskon sisaria ja veljiä Tuusulasta ja lähiympäristöstä rukousvartioon siten, että jokaisena ohjelmaan merkittynä kokoushetkenä oli vähintään yksi henkilö rukoilemassa merimieskirkkotyön ja kokouksen puolesta. Kokouksen taustalla oli siten liki 20 tuntia kestänyt rukousvartio.

Kokouksen antina oli runsaasti erilaisia kehitysajatuksia. Merkittävimmät olivat vuosivapaaehtoistoiminnan käynnistyminen ja koko henkilöstön sitoutuminen määräaikaiseen lomautukseen. Oleellista oli kuitenkin yhteinen näkemys siitä, että pienillä asioilla voidaan vaikuttaa merkittävästi, kunhan niitä on riittävän paljon. Lomautus kuvasti minulle jokaisen työntekijän sitoutuneisuutta merimieskirkkotyötä kohtaan. Käytännön toteutuksessa kirkot saivat päättää, pitävätkö kirkon suljettuna kyseisen ajan vai jaksotetaanko lomautukset siten, että toimitaan pienemmillä resursseilla peruspalveluiden säilyessä. Rotterdam päätyi sulkemisen kannalle.

Turun silloiselle asemanhoitajalle ja minulle oli tullut ajatus lähteä oman palkattoman jakson ajaksi huolehtimaan vapaaehtoisena Rotterdamin kirkon peruspalveluiden hoidosta. Asiassa oli kuitenkin meidän perheen osalta melkoinen pulma. Omalla ja kotiäidin ansioilla ei todellakaan voitu ajatella lähteä neljän pienen lapsen kanssa ulkomaille, vaikka katto päänpäälle löytyisikin. Mutta meidän Herrallamme on omat suunnitelmansa. Vaimoni tapasi kaupassa erään ”hyvän päivän tutun”. Olivat kätelleet muutaman kerran. Me miehet olimme tavanneet aiemmin muutamissa seurakunnan tilaisuuksissa. Kyseessä oli siis aviopari, jonka tiesimme, mutta emme tunteneet. Tuon kauppareissun jälkeen kyseinen mies soitti minulle ja sanoi: ”Toivottavasti et loukkaannu, mutta me koemme, että meidän tulisi antaa teille rahalahja.” Mitään tällaista ei meille ollut tapahtunut ennen, eikä kyllä sen jälkeenkään. Ja tuo summa oli merkittävä. Sillä saatoimme kustantaa matkan käyttökulut ja paluumatkan oikein laivalla. Jumalalle kaikki on mahdollista.

Nuo viikot Rotterdamissa avasivat minulle merimieskirkkotyön käytännön. Hallintoihmiselle se oli kokemus, joka antoi työhön syvyyttä. Sain elää käytännössä laivakäynnin prosessin, kuunnella ulkosuomalaiselämän iloja ja suruja. Reissaajat toivat hienon mausteen kokonaisuuteen. Ymmärsin noiden viikkojen aikana, mitä tarkoittaa rinnalla kulkeminen ihmisten arjessa merimieskirkkotyön näkökulmasta. Hyväosainen ja moniongelmainen voivat jakaa saman tilan ja kumpikin tulla kohdatuksi. Ymmärsin myös, että näissä kohtaamisissa luottamus ei perustunut vain työntekijän persoonaan, vaan oleellinen osa luottamuksen syntyä on työn perinteessä. Kummastuttavaa on se, että ensimmäistä kertaa merimieskirkolle tuleva voi tunnistaa sen. Sain siis olla merimieskirkkotyövuosien ajan osa vuosisataista ketjua, yksi satojen joukossa. Irrallisella lenkillä olisi tuskin mitään arvoa, mutta osana ketjua se mahdollistaa perinteistä nousevan tulevaisuuden.

Ville Nieminen

eläkeläinen
(SMK:n ent. hallintojohtaja)

Elämän merellä

Terveiset Karibianmereltä, jolta juuri palasin. Huomasin viihtyväni laivan peräkannella katsellen laivan perävanaa. Vähitellen ymmärsin miksi. Muutama kuukausi sitten varsinainen yli 40 vuoden työurani päättyi. Eläkkeelle siirtyvä taitaa luonnostaan arvioida taakse jäänyttä. Perävanan katselu oli minulle uusi kokemus. Innokkaana purjehtijanahan olen aina katsomassa eteenpäin. Ja laivoilla olen aina parhaiten viihtynyt komentosillalla. Nyt huomasin muistelevani, mitä elämässäni on ollut, mitä olen tehnyt ja miten olen elänyt, keiden kanssa olen elämääni jakanut. Meri, veneet, laivat ja Merimieskirkko ovat olleet iso osa elämääni. Niiden symboliikka on itselleni väkevä.

Vahva oli nyt tajuntaan nouseva fakta. Perävanaa on kertynyt jo paljon enemmän kuin mitä minun matkastani elämän merellä on jäljellä. Milloin purteni päätyy lopulliseen kotisatamaan, siitä minulla ei ole vielä tietoa. Onneksi. Niin on parempi. Minulle riittää usko, että pääsen perille taivaan haminaan, kun aika koittaa. Se luo levollisuutta silloinkin, kun ymmärtää matkan lyhenevän koko ajan. Elämä ei ole vain risteilyä sinne tänne, vaan sillä on tarkoitus ja päämäärä. Ei ole kyse matkan loppumisesta, vaan perille pääsystä. Ja jäljelläkin olevaa matkaa saa elää täysillä.

En ole yksinpurjehtija, vaikka sitäkin olen harrastanut. Karibialla kanssani oli rouvani lisäksi ystäväpariskunta – ja tietenkin muut ennestään tuntemattomat matkustajat. Olimme kaikki samassa laivassa. Erityisen upealta tuntui jakaa tämäkin matka läheisten kesken. Omalla veneellä tehtyjen kesäisten purjehdustenkin paras anti on olla yhdessä rakkaimpiensa, ystäviensä ja kavereidensa kanssa. Luonnon kauneus, meren sini ja purjehduksen riemu tuntuvat jaettuina muiden kanssa moninkertaisilta. Ja päinvastoin. Sateet, myrskyt, sumu ja vaikeudet ovat kevyempiä yhdessä kestettyinä. Lisäksi viikko tai pitempi aika samassa veneessä opettaa tulemaan toimeen ja huomioimaan toiset. Toisen taitojen arvostaminen samoin kuin puutteiden hyväksyminen rakentavat yhteyttä ja auttavat selviytymään vaikeimpinakin hetkinä.

Tuon meri on minulle opettanut. Jumalan luomisajatus on yhä: Me elämme toisiamme varten, emme ensisijaisesti itseämme varten – ja myös iankaikkisuutta varten.

Antti Lemmetyinen
Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja