Merikotka on levittäytymässä sisämaahan. Olen tarkkaillut sitä
parhaiten suolammella Itä-Suomessa Venäjän rajan tuntumassa.
Olimme ystävien kanssa asettuneet tarkkailukoppiin
odottamaan karhuja. Houkuttimiksi asetetuilla kalojen perkausjätteillä olikin
kookas, rajan takaa suurelta järveltä tullut merikotka. Mahtava luonnonnäytelmä
jatkui karhujen vierailuina useita kertoja yön kuluessa. Syötävä löytyi
tukkikasankin alta, sillä painavat puun rungot siirtyivät näppärästi karhun
käsittelyssä.
Luonnon tarkkailu merenrannoilla ja metsässä on meille
suomalaisille tärkeää. Sen osoittavat myös kesäisten viikonvaiheiden ja
loma-aikojen autojonot pois kaupunkien hälinästä. Jos muut pitävät meitä
jossakin määrin primitiivisinä, olkoon välitön luontosuhde kuitenkin meidän
vahvuutemme.
Luonnosta etsimme virkistystä. Se ravitsee ruumiin ja
mielen. Luonto on minun kirkkoni –niinhän monet suomalaiset mielellään sanovat.
Meren ulapalla, saariston rannoilla ja metsän siimeksessä havahdumme miettimään
elämän jylhää kauneutta ja sen tuhlailevaa kasvun ihmettä vaikkapa pienessä
kukkasessa kallioluodolla.
Raamatun luomiskertomuksen alussa todetaan, että Jumalan
henki liikkui vetten päällä. Monet raamatulliset kuvat viestivät, miten Jumalan
henki luo uutta elämää, ”uudistaa maan kasvot” (Ps. 104:30 ). Jos Jumala
ottaisi henkensä maailmasta, niin elämä katoaisi ja maailma ikään kuin
raukeaisi tyhjiin (Ps. 104:29; Apt. 17:28).
Hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen
tapa: Kaikki Jumalan luoma on kaunista. Koko luomakunnassa on Kristuksen
luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään.
Sen oivaltaminen vaatii myös herkkyyttä niin kuin profeetta
Elialta. Hän etsi Jumalaa ensin myrskystä, sitten maanjäristyksestä ja
tulenlieskasta löytämättä häntä niistä. Lopulta hän tavoitti Jumalan läsnäolon
tunnon hiljaisessa, vienossa tuulenvireessä (1 Kun 19: 11-13).
Luontokokemus ottaa tarkkailijan sisäänsä. Tunnemme
yhteenkuuluvuutemme ja kohtalonyhteytemme muun luonnon kanssa. Olemme osa
suurta kokonaisuutta. Ehkä – vaikkapa pienen hetken ajan – sisimmästämme nousee
kiitos elämän lahjasta ja siitä, että olemme elämästä osalliset.
Olkoon meillä avoimuutta tuntea, että tämä on meille Jumalan
armoa ja hyvyyttä. ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne
näe vaivaa eivätkä kehrää…Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään
kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te
vähäuskoiset!” (Matt. 6:28,30)
Elämässä eri vaiheineen olemme Jumalan huolenpidon turvissa.
Tämän tietoisuuden vahvistaminen on yhtenä perustana myös merimieskirkkojen
toiminnassa sen ohella, että ne ovat arkisen kohtaamisten, huolenpidon ja
virkistyksen lähteitä.
Voitto Huotari
Piispa emeritus
