Elämä on matka

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään; merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään, merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Eeva-Maria Ranta

Well done, Christian!

Ensimmäinen kontaktini englantilaiseen joulun viettoon tapahtui vuosia sitten esikoisemme päiväkodin joulujuhlassa. Lapset lauloivat Away in the Mangeria, vanhemmat joivat glögiä ja ottivat valokuvia.

Eräs juhlan kohokohdista oli perinteinen juhlaleikki, jonka nimi on Pass the Parcel (suom. Laita paketti kiertämään). Leikissä valtava lahjapaketti kiertää musiikin soidessa sylistä toiseen. Musiikin loppuessa paketti pysähtyy, ja se lapsista, jonka syliin paketti jää, saa avata yhden kerroksen käärepaperista. Käärepaperin kätköistä paljastuu pieni lahja ja uusi kerros käärepaperia, jonka joku toinen lapsi saa vuorostaan avata.

Lapset asettuivat piiriin, ja paketti lähti kiertämään. Käärepaperikerrokset hupenivat, ja pienet yllätykset saivat lapset hihkumaan ihastuksesta. Esikoisemme odotti omaa vuoroaan malttamattomana, ja vihdoin paketti pysähtyi hänen kohdalleen.

Lapsi repi käärepaperin auki, ravisteli ja käänteli, mutta lahjaa ei löytynyt. Mikä pettymys! Joulumieli oli tiessään. Kyynel meinasi kihota äidinkin silmään.

Paketti jatkoi kiertämistään, ja pian oli seuraavan lapsen vuoro avata pakettia. Yllätys oli suuri, kun käärepaperin kätköistä paljastuikin kaksi lahjaa. Lahjat saanut pieni poika katsoi vuoroin lahjojaan ja vuoroin esikoistamme. Lopulta hän meni tytön luokse ja sanoi: ”Minä sain kaksi lahjaa ja sinä et saanut yhtään. Kumman haluat?”

Vanhemmat seurasivat lasten kohtaamista liikuttuneina. Pienen pojan äiti taputti lastaan olalle ja kehui: ”Well done, Christian!” (suom. Hyvin tehty, Christian!) Pojan nimi Christian tarkoittaa suomeksi kristittyä.

Pieni tapahtuma palaa mieleeni aina joulun alla, kun mietin joulun sanomaa ja sen merkitystä maailmalle. Voisiko joulu opettaa meille myötätuntoa ja elämän hyvien lahjojen jakamista, joka jatkuisi myös juhla-ajan yli? Olisiko joulumielestä pysyväksi elämänasenteeksi, jossa kaksinkertaisen määrän lahjoja saaneet luopuisivat Christianin tavoin omastaan niiden hyväksi, jotka ovat jääneet lahjoja vaille?

Sillä jakamiseen, palveluun ja omastaan luopumiseen jouluevankeliumi meitä kutsuu.

Jouluevankeliumi kertoo Jumalasta, joka syntyi maailmaan naimattoman nuoren naisen vauvana. Elämän alun olosuhteet olivat monella tapaa vaikeat. Majataloissa ei ollut tilaa, joten maailman vapahtaja syntyi vaatimattomaan eläinten suojaan. Uutisen Jeesuksen syntymästä saivat ensimmäisenä kuulla raskasta työtä tekevät ja väheksytyt paimenet.

Kaikella tällä Jumala tahtoo varmasti opettaa meille jotakin. Pienet ovatkin suuria, köyhät rikkaita ja hyljeksityt ilosanoman arvoisia. Jos suljemme ovemme ja elämämme lähimmäisiltämme majatalon pitäjien tavoin, saatamme menettää mahdollisuuden pitää vapahtajaa vieraanamme. Jos hyljeksimme jotakuta hänen syntyperänsä ja asemansa tähden, emme ehkä kuulekaan hyviä uutisia, joita paimenilla oli kerrottavanaan.

”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita. Uskomme vahvista, tuo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.” (Adventtivirrestä Tiellä ken vaeltaa 15:1)

Anna Hälli

pappi ja pappilan emäntä Lontoon merimieskirkolta
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 4/2014 Pappilan ikkunasta -palstalla)