Elämä on matka

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään; merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään, merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Eeva-Maria Ranta