torstai 10. marraskuuta 2016

Enkeleitä?




Miten saisin tuotua esille sen, minkä koin 17 vuoden aikana keskeisimmäksi asiaksi Merimieskirkolla? Pyörittelen mielessäni määreitä: lähimmäisen huomioiminen, lähimmäisenrakkaus, avoimuus, vieraanvaraisuus...

Vieraanvaraisuus kuvaa kokonaisuutta ehkä parhaiten. Mutta mitä se sitten on? Monesti sen ajatellaan olevan sitä, että annetaan ja tarjotaan jotain omastaan vieraille. Ketkä sitten ovat vieraita? Heitä, jotka tulevat käymään vierailulla luonamme eli ihmisiä, jotka pääsääntöisesti tunnemme, vai ovatko he ihmisiä, joita kohtaamme, mutta emme välttämättä tunne?

Merimieskirkoilla kumpikin oletus toteutuu. Merimieskirkoille tulee ihmisiä, joita ei välttämättä tunneta. Merimieskirkoilta mennään myös vierailemaan uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, mutta noissakin tilanteissa osoitetaan vieraanvaraisuutta paikalla olijoille.

Raamatussa vieraanvaraisuus kulkee läpi kaikkien osioiden. Vanhassa testamentissa vieraanvaraisuus kohdentuu muukalaisiin, vieraisiin, joilta puuttuu monesti muun muassa yösija, ruokaa ja vaatteita. Näihin tarpeisiin vastataan odottamatta mitään korvausta.

Uudessa testamentissa käytetään termiä filoxenia, joka merkitsee kirjaimellisesti ”muukalaisen rakastamista”. Riittääkö tähän enää Vanhan testamentin määritelmä vieraanvaraisuudesta? Ei, sillä se on paljon enemmän.

Roomalaiskirjeen 12. luvussa kehotetaan auttamaan puutteessa olevia pyhiä ja osoittamaan vieraanvaraisuutta. Myös heprealaiskirjeessä kehotetaan samaan ja todetaan, että silloin on voinut saada pitää tietämättään enkeleitä vierainaan

Merimieskirkoilla vieraat toivotetaan aina tervetulleeksi, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Koskaan ei odoteta, että he korvaisivat apumme – vieraanvaraisuuttamme. Toki merimieskirkoilla on tuotteita myynnissä, mutta sen takia merimieskirkko ei ole olemassa, mutta ehkä se on osa olemassa oloa: myynnillä tarjotaan mahdollisuus saada niitä tarpeita, joita ihminen tarvitsee. Monesti tarve on vähemmän konkreettinen, mutta ei merkityksettömämpi: kohdata ihminen, joka huomaa ja huomioi; kohdata ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella eri aiheista; saada vaihtelua arkeen; tietää, että on turvallisessa paikassa – Jumalan suojaamassa paikassa

Aikanaan tein Oulun merimieskirkolle pipon ja kyselin, mitä siihen brodeerattaisiin, kirjoitettaisiin ommeltuna. Kaverini ehdotuksestaan teimme pipon, jossa lukee Merimieskirkkoenkeli. En tiedä, oliko hän huomannut jotain, mikä oli minulta jäänyt panematta merkille. Ehkä olimme toimineet huomaamattamme enkelien tavoin ja tarjonneet suojaa ja huolenpitoa.

Eräältä laivakäynniltä tankkerilla sain mukaani muutaman ruotsalaisen merenkulkijan. Herrat eivät halunneet kaupungille, vaan merimieskirkolle. Kun lähdin viemään heitä takaisin laivalle, eräs heistä kertoi, kuinka kiitollisia he olivat siitä hetkestä, jonka saivat käydä kirkolla. Hän kiitteli sitä, että merimieskirkkoja on olemassa: ”Kiitos tästä ja kiitos siitä, että olette. Meistä ja meidän oloistamme ei kukaan muu välitä kuin merimieskirkot.” Suuria, koskettavia ja merkityksellisiä sanoja. En kokenut tehneeni sen ihmeellisempää, mutta olinko toiminut sitten huomaamattani enkelin välikätenä? Koin, että he olivat saaneet hetken rauhan hektiseen elämäänsä turvallisessa paikassa

Vanhempi sukupolvi, ainakin laivoilla, kutsuu merimieskirkon työntekijöitä papeiksi. Ehkä se kertoo siitä, että he kokevat ja haluavat kokea olevansa tekemisissä kirkon, Jumalan välikäsien, kanssa.
Merimieskirkkotyöni alkutaipaleella Antwerpenissa sain kuulla sanat, jotka muistan vieläkin. Olin kuljettanut rekkamiehiä lyhyitä matkoja kirkolle ja takaisin parkkiin sekä lopuksi pubiin, jossa sai lihapullia. Kun pääsimme pubin eteen, eräs heistä rupesi puhumaan: ”Älkää nyt hätäilkö ulos. Haluan sanoa Antille yhden asian ja tarkoitan sitten, mitä sanon. Ja jos joku alkaa nauramaan, niin lyön turpaan.” Piti hieman toppuutella, että ei me nyt aleta väkivaltaiseksi. Hän toisti: ”Olen tosissani ja tarkoitan mitä sanon, enkä pelleile nyt.

”Jumalan kiitos Antti tästä työstä, mitä teet ja teette. Tämä merkitsee meille enemmän kuin arvaattekaan tai osaamme yleensä osoittaa. Siunausta teille kaikille tähän työhön!”
Kukaan ei nauranut – kuului vain kiitosta ja mutinaa, jonka tulkitsin, että muutkin yhtyivät sanoihin. Tämän kiitoksen haluan nyt jakaa kaikkien kesken siitä työstä, mitä olette tehneet Merimieskirkon hyväksi vuosien ajan.

”Jumalan kiitos tästä työstä, mitä olette hyväksemme tehneet!”

Antti Härö
Kirjoitus on lyhennelmä Härön saarnasta Korkalovaaran kappelissa vietetyssä Merimieskirkkopyhässä 23.10.2016.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Paluumuuttajan päiväkirjasta: A great pleasure



Siitä on jo kohta vuosi aikaa, kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa ja kahdeksan vuoden verran muistoja mukaansa ja palasi merimieskirkkovuosien jälkeen takaisin Suomeen, Turkuun.
Valehtelisin, jos väittäisin, että lähteminen olisi ollut helppoa. Lontooseen jäi ihana kaupunki ja englantilainen elämänmeno, kotikirkko ja lasten koulut, perhetutut ja työkaverit, kolme kummipoikaa ja siskontytär.
Lähtemisessä karmaisevinta oli se, että tiesi kyllä, mistä joutuu luopumaan, mutta ei vielä sitä, mitä saa tilalle. Jos olisin nähnyt etukäteen, kuinka hyvin ja nopeasti monet asiat järjestyvätkään, olisin varmasti käynyt kohti uutta huolettomammin mielin.
Viimeisen vuoden aikana olen usein palannut ensimmäiseen Lontoon vuoteemme ja sen tunnelmiin. Tuntuuko ensimmäinen vuosi Turussa - maailmankolkassa, joka oli minulle tänne muuttaessamme vieraampi kuin Lontoo aikoinaan - samalta kuin ensimmäinen vuosi Lontoossa? Mikä yllättää ja ihmetyttää? Mikä on tuttua, mikä outoa?
Muuttaessamme Lontooseen olin aivan fiiliksissäni merimieskirkosta. Kauppa, joka myy ruisleipää, hernekeittoa ja salmiakkia. Kerho, jossa lauletaan täti Monikaa. Pappi, joka kiertää kastamassa, siunaamassa hautaan ja toimittamassa messuja ympäri Iso-Britanniaa ja Irlantia. Kirkon ovet, jotka ovat auki lähes viikon jokaisena päivänä. Seurakunta, joka kokoontuu messuun sunnuntaina ja tanssimaan humppaa juhannuspäivänä.
Moni asia on suomalaisessa seurakunnassa toisin kuin merimieskirkolla, mutta kyllä Turkukin on tarjonnut iloisia yllätyksiä. IT-osasto, joka neuvoo tietokonepulmissa ja huoltokeskus, josta voi tilata vaikka uuden lukupulpetin. Pappien syntymäpäiviään viettävien vanhusten luokse tekemät onnittelukäynnit. Työpaikan tarjoamat kulttuuri- ja lounassetelit. Yhdessä tehty työ turvapaikanhakijoiden hyväksi.
Moni asia Suomessa tuntuu lopulta ihan tutulta. Tiedän, minne mennä, jos tarvitsen lasinpesunestettä tai neulaa ja lankaa. Ymmärrän kielen pienimmätkin nyanssit, mitä nyt Turun murre tarjosi aluksi haastetta. Osaan asioida virastoissa ja pankeissa.
Suurin totuttelu on liittynyt small talkin eli ystävällisten samantekevyyksien puutteeseen. Varsinkin sähköpostit saavat monesti miettimään, olenko loukannut tietämättäni lähettäjää, kun hän vastaa viestiini niin töykeästi. Tämän sietämisessä ja tähän tottumisessa minua on auttanut muisto kahdeksan vuoden takaa.
Olimme ensimmäisenä Lontoon syksynämme Teemun, lasten ja siskoni Maijan kanssa St. Albansissa Kauneimpia joululauluja laulamassa. Teemu piti puhetta englanniksi, taisi olla hänen ensimmäisiä julkisia puheitaan vieraalla kielellään.
”It gives me a great pleasure to be here”, hän aloitti, ja me Maijan kanssa naureskelimme huvittuneina mielestämme mairealle aloitusrepliikille. Eihän kukaan voi noin vakavissaan puhua. Paluumatkalla hyväntahtoinen pilkka ei meinannut laantua, vaikka Teemu kuinka vakuutti, että tällä tavalla puheet tavataan Englannissa aloittaa.
On terveellistä muistaa, että juuri Suomesta tulleena juuri small talk ja erilaiset kohteliaisuudet tuntuivat oudolta. Muistan, miltä tuntui, kun hedelmäkauppias kutsui darlingiksi, postimies kysyi kuulumisia tai jonossa ohi kiilannut pahoitteli tapahtunutta ylitsevuotavaisen vuolaasti.
Kysymys ei ole siis ehkä vain ystävällisistä ja töykeistä ihmisistä, vaan siitä että huomaavaisuutta osoitetaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Suomessa yhteisiä tiloja ei liata pitämällä kenkiä jalassa, kokouksista ei myöhästytä, toisten päälle ei puhuta ja toisten yksityisyyttä kunnioitetaan suuresti. Jos suomalaisen pitää valita rehellisyyden ja kohteliaisuuden välillä, aika moni valitsee rehellisyyden. Rehellisyys on kohteliasta.
Lapsemme sen sijaan ovat niin kaksikielisiä ja -kulttuurisia, että he näyttävät sukkuloivan aika ketterästi kahden kielen ja kulttuurin välillä. Kun kieli on englanti, suusta pulppuaa ystävällistä small talkia. Kun kierretään Turun saaristomarkkinoilla ja kieli on suomi, lapsikin osaa ärähtää äidille nolostuneena: ”Jos nyt vaan ostaisit ne silakat, etkä koko ajan selittäisi.”


Anna Hälli
Kirjoittaja toimi Lontoon merimieskirkolla pappina ja pappilan emäntänä vuosina 2010-2015.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Sovinto



Olen hämmästellyt vuosikymmenien ajan israelilaisten ja palestiinalaisten välistä taistelua. Se tuntuu uskomattomalta. Israelilaiset valtasivat vuosituhansia sitten Egyptistä lähtönsä jälkeen ”luvatun maansa” nykyisen Israelin alueelle. Valtaus edellytti siellä asuneiden kansojen väkivaltaista kukistamista. Historia toistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen, kun israelilaisille luvattiin uudelleen mahdollisuus perustaa oma valtio samoille alueille. Jälleen alueella asuvat asukkaat joutivat siirtymään israelilaisten tieltä.

Uuden valtion perustaminen juutalaisille oli omantunnon puhdistus Euroopan valtioille niiden toteuttamasta politiikasta, joka johti juutalaisten joukkotuhoamiseen. Israelin uudelleen perustaminen oli kuitenkin raaka tapahtuma, joka sisälsi terrorismia ja sotaa. Alkoi taistelu arabeja vastan. Verinen prosessi jatkuu edelleen, tänäkin päivänä. Loppua ei ole näkyvissä.

On tietenkin helppoa todeta, että sellaista tämä maailmanmeno on, mutta loppujen lopuksi se ei koske meitä. Meillä on täällä omat ongelmamme. Mutta eivät meidän ongelmamme ole pohjimmiltaan niinkään kaukana Israelista.  Paitsi tämän hetken yleisestä poliittisesta tilanteesta, myös meidän jokapäiväinen kanssakäyminen kärsii samoista ongelmista. Perheiden, lähiomaisten, ystävien, työtovereiden, naapureiden ja aivan yllättävienkin tahojen kanssa saattaa syntyä ratkaisemattomilta tuntuvia ongelmia. Ne voivat vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja mielenrauhaakin. Riidat eivät ota loppuakseen. Miksi sovun saavuttaminen tuntuu niin vaikealta?

Sovinto kasvaa halusta ymmärtää toista. Jos tätä halua ei ole, riidat, kriisit, sodat, kärsimys ja kuolema ovat se hinta, jonka me joudumme maksamaan sovintoa odotellessamme. Tosiasia on, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua, että sovinto syntyy. Se on heidän elinehtonsa. Siksi kärsimys jatkuu. Anteeksiantoa ei synny, koska halu ymmärtää toista puuttuu.


Ari Lindqvist