keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Ikävällä on monet kasvot

Itkettyneet lapsenkasvot ilmestyivät puhelimen ruutuun.
"Mummi, mä kaaduin."
"Voi, mihin sua sattuu?"
"Jalkaan ja käsiin."
Pienet kädet ovat naarmuilla.
"Jos mummi vähän puhaltaa," ehdotin. Ja minä puhallan.
"Se kyllä tulee sieltä läpi, nyt ei enää satu niin paljon."




Suljen puhelimen ja huokaan. Siellä minun nyt pitäisi olla, tämän pikkuisen lähellä, ottaa hänet syliin ja puhaltaa oikeasti. Mutta täällä minä olen tuhansien kilometrien päässä ja yritän selviytyä ristiriitaisista tunteistani. Oliko itsekästä etsiä talvikoti terveellisestä ympäristöstä, jossa kummankin, niin mummin kuin ukinkin on kremppoineen helpompi elää? Elää yhteisöllistä elämää muitten suomalaisten kanssa, olla osallisena pienen yhteisön toimissa, antaa panoksensa? Ja ikävöidä.

En tiedä, auttaako se, että näkee ne pienet itkettyneet kasvot, vai saako se aikaan vaan suuremman ikävän. Ainakin toisinaan nuorin lapsenlapsi menee puhumattomaksi, katsoo vaan surullisena ruutuun, vastaa päätään pudistamalla tai nyökkäämällä. Nyökkäämällä siihen, että on mummia ja ukkia ikävä. Voi pientä! Niin mummillakin on sua ikävä.

Tavalliset arkipäivät vieraassa maassa kaukana perheestä ja sukulaisista sujuu jo niin kuin nyt arki sujuu, ilman suurempia tunnekuohuja. Mutta juhlat, varsinkin joulut ovat monille vaikeita, perhe ja läheiset ovat kaukana. Silloin ei uuden yhteisön tuoma läheisyys ja yhteenkuuluvuus korvaa sitä oikeaa perhettä.

Mutta on niitä toisenlaisiakin puheluita. Onneksi.

Jouluaattomaamuna soi puhelin kuuden aikaan: ”Mummi, mä sain mantelin!” Kolmivuotiaan iloinen naama näkyy ruudulla, pian myös kahdeksanvuotiaan isosiskon. Ihan kiva herätys, ”Nyt mummi ja ukki on hereillä, ihan meidän ansiosta!”

Jouluna ikävöin perhettäni, pyhäinpäivänä poisnukkuneita läheisiäni, minä ja moni muu yhteisömme jäsen. Ja isänpäivänä ikävöin isääni.

Niin, isänpäivä. Siitä isänpäivästä on jo pian 30 vuotta, kun menetin isäni. Vieläkin on joskus häntä niin ikävä, samalla kun olen kiitollinen. Minulla oli hyvä isä. Kun hänen syntymästään oli 100 vuotta, me kaikki hänen jälkeläisensä ja viimeinen elossa ollut siskonsa kokoonnuimme yhteen. Ja meitä oli paljon! Vuosia isä oli laulanut kirkkokuorossa, tässä samassa talossa harjoitellut. Nyt hän oli päässyt laulamaan taivaalliseen kuoroon. Yhdessä häntä muistelimme ensin kirkossa, jossa pappi luki kaikkien poisnukkuneitten nimet ja iät ja sitten yllättäen sanoi myös isän nimen. Sanoi, että tänään muistamme kiitollisina myös sata vuotta sitten syntynyttä seurakuntamme aktiivista jäsentä. Kyyneleet tulivat silmiin, kurkkua kuristi.

Laitan Mozartin Requiemin soimaan. Se on minun tapani lievittää ikävää. Itkeä, ja tuntea lohdutusta.

Kynttilät lepattavat pyöreässä kynttelikössä pyhäinpäivän messussa kaukana Suomesta, Kanarialla. Pappi lukee kaikkien niitten nimet, jotka ovat kuolleet edellisen pyhäinpäivän jälkeen, jokaiselle sytytetään oma kynttilä. Ja vielä yksi niille läheisille, joita tänään haluamme muistella. Muutama huokaus ja tukahdutettu nyyhkäisy kuuluu muuten niin hiljaisessa kirkossa. Joka vuosi on enemmän ja enemmän tuttuja nimiä listassa, pieni yhteisö menettää joka vuosi monta jäsentään, ja me ikävöimme yhdessä.

“Vieläks sä soitat siellä Kanarialla”, kysyy mieheltäni Kanarialta tuttu mies.
”Kyllä mä soitan, itse asiassa meillä on siellä bändi, ollaan me ihan konsertoitukin.”
”Ai, millainen kokoonpano teillä on?”
”No, se riippuu siitä keitä on saarella. Ja kuka on elossa.”
”Niin, me ollaan lähtövuorossa.”

Lähtövuorossa ollaan, se on tässä yli kymmenen Kanarian-vuoden aikana huomattu. Monta ystävää on jo siirtynyt rajan taa, taivaallisiin kokoonpanoihin: kolme kanttoria, useampia soittajia ja paljon muita. Yhteisön vanhin jäsen siunattiin haudan lepoon joku vuosi sitten, Kanarian turistipappi suoritti viimeisen palveluksen tälle 91-vuotiaalle veteraanille.

Mutta kaikki ikävä loppuu aikanaan, niin on meille luvattu. Tämä maallinen ikävä, se lievittyy joka kevät, kun kesäksi palaame Suomeen.

                      ”Voi, mun on ollut teitä niin ikävä,” sanon ja puristan lastenlapsia syliini.
                      ”Ja mulla on ollut ikävä mummin tuoksua!”


Liisa Varho
Ulkosuomalainen Gran Canarialta

Muita ikävän tarinoita voit lukea täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti