torstai 9. elokuuta 2018

Jyväskylä, kesäkuu 1972 – käännekohta


Ainoana hakijana olin tullut valituksi Jyväskylän kaupunkiseurakunnan IV kappalaiseksi ja viran alkamispäivä oli 1.6.1972. Asunto Helsingissä oli tyhjennettävä ja naimisiinkin oli ehdittävä ennen em. päivää. Kun pikkuveljeni häät olivat olleet todella isot, niin päätimme Stinan kanssa, että me emme sellaisia halua. Isäni vihki meidät Stinan kotona Kärkölässä sunnuntaina 28.5., ja meitä oli paikalla kaikkiaan 15. Pikainen häämatka suuntautui Koskella olevaan Jokelan kartanoon ja seuraavana päivänä pakattiin Kärkölästä matkaan tulevat tavarat. Helsingissä ne olikin pakattu jo aikaisemmin.

Helsingistä lähdettiin matkaan Mercedes-pakettiautolla. Kärkölästä koukattiin siellä olevat tavarat ja sitten vain kohti Jyväskylää, joka oli Stinalle tuttu paikka. Hänhän oli opiskellut siellä. Meitä odotti Halssilassa virka-asunto, 113 neliötä. Aika iso se oli kahdelle nuorelle ihmiselle ja heidän vähille kalusteilleen. Kirkko, rivitalo jossa asuntomme oli ja viereisellä tontilla oleva vanhustentalo olivat kaikki valmistuneet kolme vuotta aikaisemmin. Suurta muutosta ja jännitystä lisäsi myös virkaanasettaminen, joka oli jo 4.6, sunnuntaina siis.

Juhlapäivän aamuna meitä oli sakastissa kolme virkaan asetettavaa, Juha Tiusanen, Kortepohjan kappalainen, Veikko Hovikoski, Kypärämäen kappalainen ja minä Halssilan kappalainen. Piiriini kuului silloin myös Kuokkala. Juha ja Veikko olivat jo hoitaneet virkojaan jonkin aikaa. Toki minäkin   neljättä päivää virassa! Mauno Airola toimi notaarina ja virkaan asettajana oli piispa Eero Lehtinen, jonka olin jo monta kertaa tavannut. Olin käynyt vanhempieni kanssa heidän pappilassaan Saarijärvellä ja olin myös ollut 13-vuotiaana vanhempieni kanssa Lapuan tuomiokirkossa, kun Eero Lehtinen vihittiin Lapuan piispaksi. Hän oli sydämellinen, nuoria pappeja ymmärtävä piispa.

Seurakunta tarjosi lounaan piispalle, virkaan asettamisessa avustaneille, virkaan asetetuille ja paikalla olleille luottamushenkilöille. Minun tehtäväkseni oli annettu puhua piispalle, virkaan asettajille ja luottamushenkilöille ja kiittää heitä tästä arvokkaasta ja lämminhenkisestä tilaisuudesta. En kyllä yhtään muista mitä puhuin, mutta minua rohkaisi erityisesti pappisveljeni Otso Sovijärven rohkaiseva katse ja aurinkoinen hymy. Se taisi olla muuten lähes ainoa kerta, kun pidin puhuetta ilman paperia…

Päivä oli helteinen ja ohjelma tiivis. Liput liehuivat monestakin syystä. Oli seurakunnan juhla, Marskin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Piispalla ja myös meillä muilla oli edessämme seuraavaksi seurakunnan uuden kurssikeskuksen, Vesalan vihkiminen, jonka piispa avustajineen toimitti. Hiki siinä tuli penkissä auringon paahtaessa – päällä kun oli musta, aurinkoa imevä kaftaani!

Tilaisuuden päätyttyä meidän matkamme jatkui, loma odotti. Pikkuveljeni oli jo saapunut vaivihkaa Vesalaan ja hänen Fiat 127 -autollaan ajoimme Halssilaan, mistä meidän matkavarusteemme otettiin mukaan. Heinolassa yövyimme Kain ja Seijan luona ja seuraavana aamuna ajoimme heidän kanssaan laivalle ja Ruotsiin. Siellä majoituimme Seijan sukulaisten luona ja sitä seuraavan yön olimme Hampurin merimieskirkolla. Seuraavan yön vietimme teltassa, metsässä Länsi-Berliinissä aivan muurin läheisyydessä. Sieltä matka jatkui Itä-Saksan kautta Tsekkoslovakiaan, Itävaltaan, Unkariin, Jugoslaviaan ja lopulta Kreikkaan, Ateenaan, joka oli häämatkamme pääkohde

Siellä liikkuminen autolla oli haasteellista, kun minä ainoana jonkin verran kreikkaa osaavana luin katujen nimiä (olivat ainoastaan kreikaksi) ja hikoilin runsaasti Ateenan vilkkaassa liikenteessä. Leirintäalue löytyi ja sinne jo totuttuun tapaan pystytimme telttamme – pölisevälle hiekalle. Ensimmäinen ihminen, jonka siellä tapasimme oli muuten suomalainen nuori mies. Tärkeimmät kohteet Ateenassa tutkimme jalkaisin. Sen verran kuitenkin poikkesin joukkomme muista liikkujista, että juoksin muutaman kierroksen Ateenan vanhalla olympiastadionilla. Jyrkät olivat kaarteet ja kierros oli 384 metriä. Nykyjuoksijoitten vauhti heittäisi heidät kyllä noista kaarteista ulos!

Muutama päivä Ateenassa ja sitten paluumatkalle. Yövyimme Italian Triestessä, mistä matka jatkui Saksaan. Alkoi jo olla kiire ja niin ajoimme 1 300 km ja päädyimme Ruotsiin, Österkorsbergaan, missä vietimme juhannusta Seijan sukulaisten luona. Laivaan ehdimme vain 8 minuuttia ennen sen lähtöä. Olivat jo nostamassa peräporttia, mutta laskivat sen, kun näkivät meidän kaasuttavan paikalle. Seuraavana päivänä Heinolan kautta Jyväskylään, jossa olimme 25.6. ajettuamme kolmen viikon aikana 10 500 kilometriä! Viimeiseksi kerraksi se ei kuitenkaan jäänyt…

Sitten olikin paluu töihin ja siinä ei suinkaan jarruteltu. Kuukauden ajan olin oman virkani ohella myös Toivakan vs. kirkkoherra, lomansijainen siis. Kolme kertaa viikossa ajoin pyörällä sinne (edestakaisin 70 km), hoidin viraston ja otin vastaan toimitusvarauksia. Siinä ei siis chillailtu ja himmailtu!

Mielen perukoilla oli kuitenkin vielä ajatus – kyllä minä vielä merimiespapiksi haluan. Jyväskylä oli kuitenkin sillä tavalla käännekohta, että siellä sai tehdä töitä ihan jaksamisensa rajoilla, mutta samalla kollegat tukivat. Siellä myös nuorta miestä koulutettiin niin, että puheitten laatu pehmeni ja elinikäinen oppiminen alkoi

Kauko Puranen
Ent. Lontoon ja Antwerpenin merimiespastori

perjantai 3. marraskuuta 2017

Takaraja

Elämään kuuluu tulevaisuuden suunnittelu. Mitä teen isona, miten on työn laita, entä lapset ja heidän koulunsa, miten on asiat isovanhempien kanssa jne.  Mutta entä sitten, kun on päässyt eläkkeelle? Tuntuuko hyvälle? Edessä on uusi elämänvaihe ja uudet suunnitelmat. 

Mutta kuinka pitkälle elämää vanhana ja vanhuksena voikaan suunnitella? Tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei yhtään sen pidemmälle. Ehkä kymmenen vuotta eteenpäin, tai viisi tai vuosi tai vielä lyhemmän aikaa. 

Jossain vaiheessa vanhana tajuaa, että elämää on todella vähemmän edessä kuin mitä on jäänyt taakse. Itse en enää ole pitkään aikaan rakentanut mitään kestopuusta. Se mitä teen, niin siihen kelpaa tavallinen puu. Se kestää sen minkä minäkin. 

Ympärille katsoessa syntyy myös erilaisia ideoita kuten, että jospa perustaisin jonkun yrityksen tai menisin tekemään muuta pitkäjännitteistä toimintaa. Sitten tajuan, että vaikka eläisinkin pidempään, voimat eivät tule riittämään. 

Vapaaehtoistyössäkin voi olla mukana aktiivisesti, mutta ottaako jonkin varsinaisen tehtävän vastaan, puheenjohtajuuden, hallituspaikan, sihteeriyden tai luottamustehtävän.  Entistä useammin alkaa miettimään, että elämässä on tässäkin asiassa takaraja. Voinko ottaa hoitaakseni jonkin asian, vai loppuuko aika kesken.   

Paikkakunnan juuri eläkkeelle jäänyt kirkkoherra kuoli pian töiden jättämisen jälkeen. Sydän petti. Häntä huomattavasti vanhempi rouva, ammatiltaan lääkäri, totesi, että ihana kuolema. Silloin en vielä ymmärtänyt tämän ihanuuden merkitystä. Nyt ymmärrän. Ei tarvinnut miettiä takarajaa, ”kaatui saappaat jalassa”. 

Entä ahdistaako tietoisuus takarajasta? Kyllä ja ei. Mietin, että onko tämä minun viimeinen autoni, entä miten jos en saa uusittua ajokorttia, miten täällä silloin pärjää – maalla, jossa ei ole julkista liikennettä. Entä miten vaimo pärjää – ajokortiton? Ei mikään vähäpätöinen juttu täällä provinssissa. Tai, kun sote-uudistus on vaiheessa, niin säilyykö täällä terveyskeskus vai tuleeko takaraja vastaan ennen aikojaan siksi, että lääkärireissu pitenee. Tässä vain murto-osa arkisista kysymyksistä taka-rajan äärellä. Ei ehkä edes tärkeimpiä. 

Entä mitä sitten kuolemaan liittyen, kun takaraja on ylitetty? Meidän kylässä olen ajatellut, että haluaisin tulla haudatuksi vanhalle hautausmaalle. Olen tiedustellut hautavarausta. Sen voi tehdä kuitenkin vasta kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, että miten se on mahdollista? Mutta totta puhuakseni, olen enemmän miettinyt sitä, että mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Onko vastassa kaksi mahdollisuutta, taivas tai helvetti? En tiedä. Kysyn myös, että onko noin yleensä ottaen kuoleman jälkeen elämää lainkaan. Sitäkään en tiedä. 

Meille on opetettu ja Raamatusta voimme lukea, että Jumala on hyvä ja Hän on antanut poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja  antaa syntimme anteeksi niille, jotka häneen uskovat. Heille on taattu taivasosuus. Tämä on uskon asia. Siihen voi uskoa tai olla uskomatta. Takarajan todellisuutta se ei kuitenkaan poista, mutta sen jälkeisen tulevaisuuden uskoa se voi vahvistaa. Ehkä jo takarajan tällä puolen. 

Ari Lindqvist 

Kuva: Paula Virta

torstai 10. marraskuuta 2016

Enkeleitä?




Miten saisin tuotua esille sen, minkä koin 17 vuoden aikana keskeisimmäksi asiaksi Merimieskirkolla? Pyörittelen mielessäni määreitä: lähimmäisen huomioiminen, lähimmäisenrakkaus, avoimuus, vieraanvaraisuus...

Vieraanvaraisuus kuvaa kokonaisuutta ehkä parhaiten. Mutta mitä se sitten on? Monesti sen ajatellaan olevan sitä, että annetaan ja tarjotaan jotain omastaan vieraille. Ketkä sitten ovat vieraita? Heitä, jotka tulevat käymään vierailulla luonamme eli ihmisiä, jotka pääsääntöisesti tunnemme, vai ovatko he ihmisiä, joita kohtaamme, mutta emme välttämättä tunne?

Merimieskirkoilla kumpikin oletus toteutuu. Merimieskirkoille tulee ihmisiä, joita ei välttämättä tunneta. Merimieskirkoilta mennään myös vierailemaan uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, mutta noissakin tilanteissa osoitetaan vieraanvaraisuutta paikalla olijoille.

Raamatussa vieraanvaraisuus kulkee läpi kaikkien osioiden. Vanhassa testamentissa vieraanvaraisuus kohdentuu muukalaisiin, vieraisiin, joilta puuttuu monesti muun muassa yösija, ruokaa ja vaatteita. Näihin tarpeisiin vastataan odottamatta mitään korvausta.

Uudessa testamentissa käytetään termiä filoxenia, joka merkitsee kirjaimellisesti ”muukalaisen rakastamista”. Riittääkö tähän enää Vanhan testamentin määritelmä vieraanvaraisuudesta? Ei, sillä se on paljon enemmän.

Roomalaiskirjeen 12. luvussa kehotetaan auttamaan puutteessa olevia pyhiä ja osoittamaan vieraanvaraisuutta. Myös heprealaiskirjeessä kehotetaan samaan ja todetaan, että silloin on voinut saada pitää tietämättään enkeleitä vierainaan

Merimieskirkoilla vieraat toivotetaan aina tervetulleeksi, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia. Koskaan ei odoteta, että he korvaisivat apumme – vieraanvaraisuuttamme. Toki merimieskirkoilla on tuotteita myynnissä, mutta sen takia merimieskirkko ei ole olemassa, mutta ehkä se on osa olemassa oloa: myynnillä tarjotaan mahdollisuus saada niitä tarpeita, joita ihminen tarvitsee. Monesti tarve on vähemmän konkreettinen, mutta ei merkityksettömämpi: kohdata ihminen, joka huomaa ja huomioi; kohdata ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella eri aiheista; saada vaihtelua arkeen; tietää, että on turvallisessa paikassa – Jumalan suojaamassa paikassa

Aikanaan tein Oulun merimieskirkolle pipon ja kyselin, mitä siihen brodeerattaisiin, kirjoitettaisiin ommeltuna. Kaverini ehdotuksestaan teimme pipon, jossa lukee Merimieskirkkoenkeli. En tiedä, oliko hän huomannut jotain, mikä oli minulta jäänyt panematta merkille. Ehkä olimme toimineet huomaamattamme enkelien tavoin ja tarjonneet suojaa ja huolenpitoa.

Eräältä laivakäynniltä tankkerilla sain mukaani muutaman ruotsalaisen merenkulkijan. Herrat eivät halunneet kaupungille, vaan merimieskirkolle. Kun lähdin viemään heitä takaisin laivalle, eräs heistä kertoi, kuinka kiitollisia he olivat siitä hetkestä, jonka saivat käydä kirkolla. Hän kiitteli sitä, että merimieskirkkoja on olemassa: ”Kiitos tästä ja kiitos siitä, että olette. Meistä ja meidän oloistamme ei kukaan muu välitä kuin merimieskirkot.” Suuria, koskettavia ja merkityksellisiä sanoja. En kokenut tehneeni sen ihmeellisempää, mutta olinko toiminut sitten huomaamattani enkelin välikätenä? Koin, että he olivat saaneet hetken rauhan hektiseen elämäänsä turvallisessa paikassa

Vanhempi sukupolvi, ainakin laivoilla, kutsuu merimieskirkon työntekijöitä papeiksi. Ehkä se kertoo siitä, että he kokevat ja haluavat kokea olevansa tekemisissä kirkon, Jumalan välikäsien, kanssa.
Merimieskirkkotyöni alkutaipaleella Antwerpenissa sain kuulla sanat, jotka muistan vieläkin. Olin kuljettanut rekkamiehiä lyhyitä matkoja kirkolle ja takaisin parkkiin sekä lopuksi pubiin, jossa sai lihapullia. Kun pääsimme pubin eteen, eräs heistä rupesi puhumaan: ”Älkää nyt hätäilkö ulos. Haluan sanoa Antille yhden asian ja tarkoitan sitten, mitä sanon. Ja jos joku alkaa nauramaan, niin lyön turpaan.” Piti hieman toppuutella, että ei me nyt aleta väkivaltaiseksi. Hän toisti: ”Olen tosissani ja tarkoitan mitä sanon, enkä pelleile nyt.

”Jumalan kiitos Antti tästä työstä, mitä teet ja teette. Tämä merkitsee meille enemmän kuin arvaattekaan tai osaamme yleensä osoittaa. Siunausta teille kaikille tähän työhön!”
Kukaan ei nauranut – kuului vain kiitosta ja mutinaa, jonka tulkitsin, että muutkin yhtyivät sanoihin. Tämän kiitoksen haluan nyt jakaa kaikkien kesken siitä työstä, mitä olette tehneet Merimieskirkon hyväksi vuosien ajan.

”Jumalan kiitos tästä työstä, mitä olette hyväksemme tehneet!”

Antti Härö
Kirjoitus on lyhennelmä Härön saarnasta Korkalovaaran kappelissa vietetyssä Merimieskirkkopyhässä 23.10.2016.