Ei sattumalta – ei itsestään

Kotona seinällä on pieni kopiokooste muotokuvista ja kapteenitauluista. Siinä on raahelaisia otsikolla: Kaksi raahelaista kaukomeren purjehtijaa 1800-luvun keskivaiheilta, Jacob Silvén ja vävynsä Alexander Cannelin.

En ole käynyt edes Raahessa saati Napolissa, missä on ikuistettu Silvénin pari kapteenitaulua laivansa saavuttua sinne 6.1.1839. Amsterdamissa nyt sentään olen käynyt. Cannelin oli laivoineen  siellä vuonna 1852. Itse päätin viedä kopion tuosta kopiokuvastani Lontoon kirkolle joskus 90-luvulla. Cannelin ainakin oli ehtinyt pyykittää Englannin jo yli sata vuotta aiemmin.

Alexander Cannelin halusi merille, mutta perhe halusi kouluttaa häntä muuhun. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän oli monena vuonna perehtynyt merenkulkijan ammattiin raahelaisen Kaleva-purjealuksen, prikin, kapteenina. Vuodesta 1852 hän kipparoi Haltio-nimistä alusta.

Haltiosta Amsterdamissa maalatun taulun on signeerannut D.A. Tempken juuri vuonna 1852. Myöhemmässä Cannelinin muistikirjassa on merkintöjä, jotka kertovat Cannelinin saapuneen Welshpooliin Walesissa 22.3.1862. Puutavaralastia purettiin 28.3.–14.4. Marraskuun lopulla laivan matka suuntautui Kööpenhaminasta taas Englantiin ainakin Hulliin. Lastina Oulusta oli tervaa ja lankkuja. Erityisesti mainitaan laivaan ostetun joululeipää. Ei ollut kovinkaan suuri sattuma, että merimieskirkkoja löytyi Englannista suomalaisillekin.

Matka jatkui muistikirjan mukaan Etelä-Amerikkaan ja sieltä Havannaan, josta tilattiin 7000 kpl hyviä sikareja, joista 2000 kpl Regolia-merkkiä. Alus otti lastiksi huomattavan määrän sokeria, siirappia ja rusinoita. Kauppaa käytiin, oltiin matkalla.
Cannelin ja appiukkonsa Sivén olivat liikkuvia suomalaisia aikana, jolloin tavallinen kansa ei paljon reissannut. Nyt tietenkin jo kuljetaan, mutta ei tavallinen kansa vieläkään kuskaile suuria aluksia napolilaiseen satamaan tai Amsterdamiin. Se on joidenkin työtä.

Asioihin synnytään ja niitä ryhtyvät tekemään ne, jotka osaavat. Näitä osaajia ja liikkuvia Merimieskirkko on palvellut. Silvénin ja Cannelinin aikoihin ei vielä ollut järjestöä nimeltä Suomen Merimieskirkko eikä sen edeltäjäfirmojakaan. Asiakas oli.

Asiakkaan tunnistaminen on tärkeä juttu. Palvelujen tarjoaja ja asiakas ovat toistensa pari. Molempien on osattava asiansa. Palvelujen tarjoajat ovat suuri joukko ihmisiä, jotka näkevät joko suoraan tai välillisesti asiakkaan tarpeen. Palvelun tarjoaminen tekee oikealla tavalla rikkaammaksi molemmat.

Merenkulkijat ja rahtarit eivät tee työtään sattumalta. Siihenkin kätkeytyy palvelua kaupan alalla. Silvén ja Cannelin rakensivat tätä maata, joka tuolloin oli Venäjän alaisuudessa. Merimieskirkko syntyi Venäjän vallan aikana. Hallitsijat vaihtuvat, kauppa ja liikkuminen jatkuvat. Cannelinin päiväkirjassa merkityistä vuoden 1864 joulukuussa päivätyistä maksuista voi todeta rahayksikön muuttuneen Suomen markoiksi. Ajat muuttuivat.

Palvelemisesta syntyvä Merimieskirkko ei pyöri itsestään. Se ei elä pelkällä ihastelulla kuten ei laivan kipparointikaan. Nyt on uusi aika, asiakaskunta on laajentunut monenlaisiksi matkaajiksi. Rahayksikkö on vaihtunut markasta euroiksi jo aikaa sitten ja kaupankäynti sekä tuliaiset ovat moninaistuneet.

Raahessakin on nykyisin merimieskirkko.  Brysselissä toimii myös Suomen Merimieskirkko. Nuokaan toiminnot eivät elä itsestään. Ja tähän merimieskirkkotoimintaan osallistuminen auttaa myös näkemään muita palveltavia, tavallisia liikkeellä olevia.
Huolenpito ei katso ikää. Se sopii niillekin, joiden päivässä aurinko on vielä korkealla ja joilla on taito nähdä asiakkuuden ja palvelemisen arvo.

Pertti Poutanen

Matkapappityöllä on selvä tilaus

Suomen Merimieskirkko on jo 17 vuotta toiminut Kaakkois-Aasian suomalaisten parissa. Palvelujen piirissä ovat olleet erityisesti Singaporen, Kuala Lumpurin, Jakartan ja Manilan suomalaisyhteisöt. Lähes kymmenen vuotta on vierailtu myös Hanoissa. Käynneillä on järjestetty joulukirkkoja ja huolehdittu kirkollisista toimituksista. Suomalaisten määrä eri kohteissa vaihtelee Singaporen lähes kahdeksasta sadasta Jakartan muutamaan kymmeneen. Vierailuihin on kaikissa kohteissa suhtauduttu erittäin myönteisesti ja tilaisuuksissa on ollut runsaasti osanottajia. Suomen edustustot ja paikalliset Suomi-yhdistykset ovat hoitaneet suurimman osan käytännön järjestelyistä ja huolehtineet myös tilaisuuksien kustannuksista. Työn heikoin lenkki on ollut matkapapin vierailun lyhyys. Toimituskeskeisyys ei ole riittävästi tarjonnut luontevaa kosketuspintaa ulkosuomalaisten arkeen.

Viikko sitten palasin kolmen viikon Aasian-kiertueelta. Tehtäväni oli selvittää matkapappityöhön liittyviä toiveita. Tapasin suomalaisia Malesiassa, Singaporessa, Indonesiassa, Filippiineillä ja Intiassa. Suunnittelupalavereiden ja pääsiäisajan jumalanpalveluksien / hartaustilaisuuksien lisäksi sain Singaporen suomalaisten pyynnöstä pitää myös nuortenillan ja pyhäkoulun. Tuosta pyhäkoulusta olen erityisen iloinen, sillä sen myötä Singaporessa käynnistyi suomenkielinen pyhäkoulu. Huhtikuusta alkaen pyhäkoulu pidetään kerran kuukaudessa pyhäkoulunopettajien kodeissa ja toisinaan myös Tanskan merimieskirkolla. Pyhäkoulunopettajiksi ilmoittautui neljä henkilöä. Uusien pyhäkoulunopettajien tueksi annoin vastuunkantajille Rekolan seurakunnan ja Suomen Merimieskirkon lahjoittamaa pyhäkoulumateriaalia tuleviin tehtäviin.

Kaakkois-Aasian suomalaisten matkapappityön kohdistuvan toivelistan kärjessä oli lasten uskonnollisen kasvatuksen tukeminen, nuorten valmentaminen suomalaiseen rippikouluun, joulu- ja pääsiäiskirkot, kirkolliset toimitukset ja valmius kriisitukeen. Matkapapin odotetaan toimivan läheisessä yhteistyössä paikallisten suomalaisyhdistysten kanssa ja osallistuva muuhunkin suomalaisten tai pohjoismaalaisten toimintoihin (kauppakillat, golfporukat jne.). Yhteistyö paikallisten Suomen edustustojen ja kunniakonsuleiden kanssa on myös oleellinen osa matkapapin yhteistyöverkostoa.

Intia ei ole aikaisemmin kuulunut matkapappityön kohdemaihin. Vierailuni New Delhissä osoitti, että kiinnostusta suomenkieliseen kirkolliseen työhön on myös Intiassa. Suurlähetystön kampuksen uima-altaalla pidetyssä suunnittelukokouksessa sovimme, että yhteistyö käynnistyy jo tänä vuonna joulukirkon ja kauneimmat joululaulut -tilaisuuden merkeissä.

Nyt on oikea aika kehittää ja laajentaa Suomen Merimieskirkon matkapappityötä. Tarvitsemme päätoimisen työntekijän, jolla olisi aikaa laskeutua kiireettömästi Kaakkois-Aasian suomalaisyhteisöjen elämään. Matkapapin tulisi liikkua omilla työalueillaan vähintään kuusi kuukautta vuodessa. Työntekijän varsinainen asemapaikka tullee olemaan Suomessa, mutta jonkinlainen majapaikka / toimisto saattaisi olla järkevää vuokrata toimialueen keskeiseltä paikalta esimerkiksi Kuala Lumpurista. Matkapapin ”seurakuntana” on lähinnä Kaakkois-Aasian ulkosuomalaiset, mutta mielestäni matkapappi voisi luontevasti toimia myös turistipappina esimerkiksi Malesiassa (Penang), Indonesiassa (Bali), Intiassa (Goa) ja Sri Lankassa.

Heikki Rantanen
matkapappi (o.t.o.)
henkilöstöjohtaja

Tunnelmaa, toimintaa, sanomaa

Pääsiäisen aikaan liittyen laaditaan paljon suunnitelmia, ladataan suuria odotuksia ja niin kuin nykyään sanotaan, siihen panostetaan paljon. Pitäisimmekö jäljellä olevan loman pääsiäistä edeltävällä viikolla vai vasta sen jälkeen? Lähtisimmekö etelän lämpöön vai pohjoisen rinteille? Tai mummolaan? Vieläköhän pitkänä perjantaina jäät kantavat pilkkimiehen?

Eivät kaikki toki lähde matkalle ja vaikka lähtisivätkin, niin koti tulee kuitenkin laittaa pääsiäiskuntoon. Pajunoksia maljakkoon, rairuohot kasvamaan, suklaamunia kaappiin, tiput ja puput pöydälle ja noita-akat ikkunaan. Paastonajan päättymistä, oli sitä sitten vietetty tai ei, juhlistetaan lampaanpaistilla, mämmillä ja pashalla. Eikä kaupasta ole unohdettu ostaa currya kananmunien pohjavärjäystä varten. Tunnelmaan ja toimintaan me panostamme, mutta missä on itse pääsiäisen sanoma.

Olen joskus ajatellut, miltä suloinen untuvikko kananpoika näyttää kuukauden kuluttua. Siitä on kauneus kaukana. Muutos on välttämätön ollaksemme se, miksi meidän on tuleminen. Elämä ei aina ole kaunista ja suloista. Karheus ja rosoisuus ovat kuitenkin suola, mikä tekee elämästämme elämisen arvoisen. Kasvukivut eivät rajoitu vain murrosikään. Niissä kasvetaan läpi koko elämän. Tätä pääsiäisen munat, tiput ja ruohot kuvastavat: muutosta, kasvua, elämää.

Pääsiäisen ajasta ei voi irrottaa erilleen palmusunnuntaita, pitkääperjantaita tai ylösnousemusaamua. Kyseessä on kokonaisuus, jonka aikana voin vuodesta toiseen käydä läpi sitä, kuinka helposti olen kädet kohotettuna, palmunoksia levittäen hurraamassa maallisen hyvän toivossa. Kuinka näen itseni vähintään katsomassa naulojen lyöntiä Häneen, joka on halunnut minulle vain pelkää hyvää, pyyteettömästi. Kuinka tunnistan vapauden tunteen tajutessani tyhjän haudan julistavan ylösnousseen Kristuksen sovitustyön todeksi tulemista minunkin kohdalla.

En tiedä, itkisinkö ilosta vai nauraisinko häpeästä. Tämä muistutusviikko laittaa minut paikalle, jossa näen, mitä minä olen, mitä minun edestäni on tehty ja mihin minut on kutsuttu. Tässä kohtaa kirkkovuotta herään kysymään, mikä on elämäni tarkoitus, mitä teen tällä lahjaksi saamallani ainutkertaisella ajanjaksolla maan päällä – ajanjaksolla, joka edeltää iankaikkisuuselämän uutta aamua. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Suunnitellaan matkoja, valmistellaan pääsiäistä, ollaan yhdessä ja rakastetaan. Kristus on totisesti ylösnoussut.

Ville Nieminen
hallintojohtaja, Suomen Merimieskirkko
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 2/2012 Kirkkolaiva-palstalla)

Ympäristön tuholaiset

Kuljin lapsena usein rannoilla. Se oli pienen pojan löytöretkeilyä. Jokaisen niemen takana piili uusi maailma. Pengoin meren rantahiekalle tuomaa ryönää. Löysin pulloja, laivoista heitettyä slagia, verkon kappaleita, veneen jäännöksiä, törppöjä, kaloja, kuolleen hylkeen. Kaikki ne kiinnostivat minua. Tuijotin kirkuvia lokkeja ja kuuntelin aaltojen kumua.
 

Ranta oli paikka, joka tuntui ymmärtävän minua ja ajatuksiani. Se oli enemmän kuin ystävä. Jos mieleni oli hyvä, halusin jakaa iloni ympäröivän luonnon kanssa. Jos mieleni oli apea, kuljin silloinkin rannoilla. Läheinen, rakas maisema antoi voimia jaksaa vastoinkäymisten yli.

Iän karttuessa havahdun toisinaan miettimään, olenko tulossa uudelleen lapseksi. Näin siksi, että havaitsen ajatusteni ja tapojeni muistuttavan yhä useammin tuon kivikkorantoja kiertäneen pikkupojan ajatuksia ja tapoja. Aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten, askeleeni ovat alkaneet nytkin johtaa yhä useammin rannoille ja muualle luontoon. On kuin olisin löytänyt vanhan ystävän kiireisten ja työntäyteisten vuosien jälkeen. Se tuntuu hyvältä.

Ikääntyvän ihmisen huoli omasta asuinympäristöstä ja luonnosta lisääntyy. Ympäristöön kohdistetut väkivaltaiset toimet harmittavat, suorastaan loukkaavat. On kuin minua lyötäisiin, kun asuinympäristöäni loukataan.

Kun näen tehokkuutta ihannoivan kaupunkisuunnittelun tuloksena Oulun Toppilan vanhan, perinteikkään ja historiallisen sataman muuttuvan asuntoalueeksi, olen yhtä aikaa vihainen ja alakuloinen. Tekee mieli siteerata Suurta Kirjaa: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Kun näen piittaamattoman lumikelkkailijan ajavan metsässä taimikoiden yli, mietin miten häntä pitäisi puhutella, jotta viesti menisi perille. Kun näen koiran omistajan ulkoiluttavan lintujen pesimäaikana lemmikkiään suojelualueen rantaruovikossa, en ole vihainen eläimelle vaan isännälle.

Vuosien ajan olen samoillut asuinalueeni vieressä sijaitsevassa rantametsässä. Kun alue lääninhallituksen päätöksellä rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi, Oulun kaupunki rakensi sinne taukokatoksen, lintutornin ja erinomaisen luontopolun, jonka tietoiskutauluissa esiteltiin Perämerelle tyypillisen maankohoamisrannikon kasvillisuutta ja eläimistöä.

Vuosien varrella töhrijät ovat iskeneet tusseineen ja maaleineen luontopolun rakennelmien kimppuun. Eikä siinä kyllin: vandaalit näkivät niin paljon vaivaa, että repivät irti suurilla pulteilla ja nauloilla tolppiin kiinnitetyt luontopolun opaste- ja tietoiskutaulut. Osa tauluista katosi kokonaan. Niin tuhottiin yhteiskunnan rakentama luontopolku. Nähtävästi se ei merkinnyt jollekulle mitään. Siksi siitä eivät saa muutkaan nauttia - enää.

Luontopolun kohtalo on ikävä esimerkki siitä järjettömästä tärvelemisestä ja hävittämisestä, mitä ympärillämme nykyisin kaiken aikaa tapahtuu. Se on niin jokapäiväistä, että alamme siihen valitettavasti jo turtua.

Joni Skiftesvik

Kirjoittaja on oululainen kirjailija.

Myönteinen korvapuusti

Olen perheeni ja seurakuntani ryhmien kanssa vieraillut melkein kaikilla Euroopan, aika suurelta osalta Suomenkin,  merimieskirkoilla. Miksi noissa paikoissa olo ja eläminen tuntuu ja on tuntunut niin tutulta ja läheiseltä?

Olin ja olimme  60- ja 70-luvuilla aika usein nuorina aikuisina Mustasaaressa, Helsingin seurakuntien vapaa-ajan keskuksessa. Saaressa oli tapana ottaa vieraat vastaan tulemalla vastaan kuljetusveneelle ja jo laiturille tervehtimään. Siellä meidät kaikki toivotettiin tervetulleiksi, tutut ja tuntemattomat. Kanttiinissa oli tarjolla saarella leivottuja korvapuusteja ja kunnon kahvit. Tulija ei ollut ”vieras”, vaan tervetullut ”ystävä”. Hänkin, joka tuli ensimmäisen kerran, oli kuin paikan perheenjäsen. Ei ihme, että Mustasaaressa oli kävijöitä: vaihtoehtoihmisiä, tavallisia tallaajia, syrjään jääneitä. Kaikille tuntui löytyvän paikka – ja tehtäväkin, jos niin halusivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken lahjaksi saamaani kirjaa Mustasaaren historiasta (Pala Paratiisia. Hgin srk-yhtymän julkaisuja 2006).

Musa, yksi saaren legendaarisista emännistä,  kertoo kirjasssa: ”Mustasaari on aina ollut paikka, jonne voi tulla ilman pakollisia kulisseja, joita seurakunnan toimintoihin usein liittyy. On ollut haastavaa täyttää se aika, minkä ihmisten kanssa on, ilman saarnaamisen pakkoa” (s. 139).  Samalla sivulla on myös Helsingin sanomien siteeraus: ”Kotipullan paistaminen on tapa osoittaa, että olemme kiinnostuneet tulijasta ja että olemme odottaneet häntä”.

Minulle merimieskirkkojen papit, assistentit ja muu henkilökunta ovat olleet tärkeitä. Tärkeää on ollut myös käydä kirkkotilassa, kanttiinissa, olotilassa ja saunassakin. Kaikkein tärkeintä on ollut se kokonaisuus, minkä kunkin merimieskirkon ihmiset, tilat ja ilmapiiri ovat muodostaneet. Siksi kävin viime vuoden  aikana monessa niistä. Olin ja olimme tervetulleita;  kuten sinäkin olit tai olisit.

Kari Pekka Kinnunen

Rovasti, Korson kirkkoherra (eläk.)

Kaukokaipuu ei sammu

Pääsin lennähtämään hetkeksi lomalle kaukaiseen Boliviaan, pois tuiskujen keskeltä! Ensikosketus maahan oli värisyttävä, ihan kirjaimellisesti. Vuoristotauti alkoi oireilla heti lentokentällä eikä ottanut kunnolla laantuakseen koko matkan aikana. Andeja katsellessa tuntui pieneltä, mutta jotenkin turvalliselta. Nuo pysyy, vaikka muu maailmasta häviääkin, ajattelin siellä.

Muistan lapsena istuneeni maatilamme navetan katolla, sieltä näki kauas. Olin varmaan aika pieni, mutta tiesin jo että maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kaukaisia paikkoja. Halusin nähdä ne kaikki. Muistan poteneeni voimakasta ja mukaansatempaavaa kaukokaipuuta jo silloin. Koulun karttakirja vuoroin liennytti, vuoroin lietsoi matkakuumetta. Vanhempani onneksi ymmärsivät ja antoivat luvan lähteä, sen verran kun 80-luvun Suomessa nyt oli tapana matkustella.

Tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Joskus mietin hetken miksi olen ollut aina onnellisimmillani kun olen päässyt matkaan, jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Kohteella ei sinällään ole ollut väliä, vaan sillä, että määränpäässä odottaa jotain mitä en ole ennen kokenut.

Elämä Merimieskirkon emäntänä Lontoossa ja Belgiassa oli samalla tavalla nuorelle tytölle uusi, avartava kokemus, enkä puhu pelkästään ulkomailla asumisesta. Olin ollut Lontoossa vapaaehtoisena kahdesti aiemmin, joten jonkinlainen tuntuma työhön oli entuudestaan. Voi miten nautin asumisesta näissä kaupungeissa! Varsinkin Antwerpenin vanhassa kaupungissa samoillessani mietin, voiko kaupunkiin todella rakastua? Kolmesta vuodesta tuli kahdeksan, ja Suomeen paluun hetki oli todella surullinen. Voin rehellisesti sanoa, että paluu oli vaikea, ja asettuminen kesti kauan.

Nykyään ajattelen, että arkikin on mukavaa, myös Suomessa. Nautin ikääntyvien vanhempieni seurasta, samoin tyttäreni pitää siitä, että saa tavata mummoa ja ukkia useammin. Täälläkin on ystäviä, Helsingissä aika turvallista asua ja asiat sujuvat tehokkaasti. Perheen, työn ja opiskelun liitto pitää huolen siitä, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Olen onnellinen.

Ihan kokonaan kaukokaipuu ei ole sisältäni sammunut. Nykyään sen tyydyttämiseen vain riittävät pienemmät asiat kuin 15-vuotiaana.

Mari Suomalainen

SOL Palvelut oy, kohdepäällikkö

Merirosvousongelmaa ei ratkaista merellä

Viime vuosina paljon huomiota saanut merirosvous vaikeuttaa raskaasti merenkulun elinkeinoa. Se on synnyttänyt mm. turvallisuuspalveluihin liittyvää oheisliiketoimintaa, mutta ennen kaikkea se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja pelkoa. Romantiikka ja eksotiikka ovat tämän ajan merirosvoudesta kaukana.

Suomen Merimieskirkon sisarjärjestöt raportoivat kohdanneensa merirosvouden koskettamia merenkulkijoita ja heidän perheenjäseniään. Varustamoita on autettu, kun henkistä huoltoa on tarvittu. Merimieskirkkojen kansainvälinen ketju jo toiminta-ajatuksensa perusteella tarjoaa tukeaan kenelle tahansa merirosvouksen kohteeksi joutuneelle parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan.

Suomessa merenkulun turvallisuuspalkinto Sea Sunday 2011 luovuttiin miinalaiva Pohjanmaan alushenkilökunnalle, joka kiitettävällä tavalla osallistui kansainväliseen yritykseen rajoittaa merirosvouksen haittoja. Kuitenkin on syytä tunnistaa ilmiön takana olevien syiden monimutkaisuus. Ainoa kestävä ratkaisu merirosvouden lopettamiseksi on köyhyyden hävittäminen Somaliasta. Somalia tarvitsee tukea rakentamiseen vahvan kansan ja valtion, jossa on demokraattisesti valittu hallinto sekä yleinen kunnioitus lakeja ja ihmisoikeuksia kohtaan.

Tästä syystä Suomen Merimieskirkko ry:n hallitus on ottanut yhteyttä kansainväliseen yhteistyöjärjestöönsä ICMAan ja pyytänyt sitä vaikuttamaan käytössään olevia kanavia pitkin, jotta kansainvälinen yhteisö ja erityisesti OECD:nä tunnettu kehittyneiden maiden ryhmä tunnustaisi vastuunsa ja sitoutuisi Somalian kansan pitkäaikaiseen avustamiseen.

Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri

Teksti on julkaistu myös Merimieskirkko-lehden 1/2012 pääkirjoituksena.