tiistai 31. toukokuuta 2016

Paluumuuttajan päiväkirjasta: A great pleasure



Siitä on jo kohta vuosi aikaa, kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa ja kahdeksan vuoden verran muistoja mukaansa ja palasi merimieskirkkovuosien jälkeen takaisin Suomeen, Turkuun.
Valehtelisin, jos väittäisin, että lähteminen olisi ollut helppoa. Lontooseen jäi ihana kaupunki ja englantilainen elämänmeno, kotikirkko ja lasten koulut, perhetutut ja työkaverit, kolme kummipoikaa ja siskontytär.
Lähtemisessä karmaisevinta oli se, että tiesi kyllä, mistä joutuu luopumaan, mutta ei vielä sitä, mitä saa tilalle. Jos olisin nähnyt etukäteen, kuinka hyvin ja nopeasti monet asiat järjestyvätkään, olisin varmasti käynyt kohti uutta huolettomammin mielin.
Viimeisen vuoden aikana olen usein palannut ensimmäiseen Lontoon vuoteemme ja sen tunnelmiin. Tuntuuko ensimmäinen vuosi Turussa - maailmankolkassa, joka oli minulle tänne muuttaessamme vieraampi kuin Lontoo aikoinaan - samalta kuin ensimmäinen vuosi Lontoossa? Mikä yllättää ja ihmetyttää? Mikä on tuttua, mikä outoa?
Muuttaessamme Lontooseen olin aivan fiiliksissäni merimieskirkosta. Kauppa, joka myy ruisleipää, hernekeittoa ja salmiakkia. Kerho, jossa lauletaan täti Monikaa. Pappi, joka kiertää kastamassa, siunaamassa hautaan ja toimittamassa messuja ympäri Iso-Britanniaa ja Irlantia. Kirkon ovet, jotka ovat auki lähes viikon jokaisena päivänä. Seurakunta, joka kokoontuu messuun sunnuntaina ja tanssimaan humppaa juhannuspäivänä.
Moni asia on suomalaisessa seurakunnassa toisin kuin merimieskirkolla, mutta kyllä Turkukin on tarjonnut iloisia yllätyksiä. IT-osasto, joka neuvoo tietokonepulmissa ja huoltokeskus, josta voi tilata vaikka uuden lukupulpetin. Pappien syntymäpäiviään viettävien vanhusten luokse tekemät onnittelukäynnit. Työpaikan tarjoamat kulttuuri- ja lounassetelit. Yhdessä tehty työ turvapaikanhakijoiden hyväksi.
Moni asia Suomessa tuntuu lopulta ihan tutulta. Tiedän, minne mennä, jos tarvitsen lasinpesunestettä tai neulaa ja lankaa. Ymmärrän kielen pienimmätkin nyanssit, mitä nyt Turun murre tarjosi aluksi haastetta. Osaan asioida virastoissa ja pankeissa.
Suurin totuttelu on liittynyt small talkin eli ystävällisten samantekevyyksien puutteeseen. Varsinkin sähköpostit saavat monesti miettimään, olenko loukannut tietämättäni lähettäjää, kun hän vastaa viestiini niin töykeästi. Tämän sietämisessä ja tähän tottumisessa minua on auttanut muisto kahdeksan vuoden takaa.
Olimme ensimmäisenä Lontoon syksynämme Teemun, lasten ja siskoni Maijan kanssa St. Albansissa Kauneimpia joululauluja laulamassa. Teemu piti puhetta englanniksi, taisi olla hänen ensimmäisiä julkisia puheitaan vieraalla kielellään.
”It gives me a great pleasure to be here”, hän aloitti, ja me Maijan kanssa naureskelimme huvittuneina mielestämme mairealle aloitusrepliikille. Eihän kukaan voi noin vakavissaan puhua. Paluumatkalla hyväntahtoinen pilkka ei meinannut laantua, vaikka Teemu kuinka vakuutti, että tällä tavalla puheet tavataan Englannissa aloittaa.
On terveellistä muistaa, että juuri Suomesta tulleena juuri small talk ja erilaiset kohteliaisuudet tuntuivat oudolta. Muistan, miltä tuntui, kun hedelmäkauppias kutsui darlingiksi, postimies kysyi kuulumisia tai jonossa ohi kiilannut pahoitteli tapahtunutta ylitsevuotavaisen vuolaasti.
Kysymys ei ole siis ehkä vain ystävällisistä ja töykeistä ihmisistä, vaan siitä että huomaavaisuutta osoitetaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Suomessa yhteisiä tiloja ei liata pitämällä kenkiä jalassa, kokouksista ei myöhästytä, toisten päälle ei puhuta ja toisten yksityisyyttä kunnioitetaan suuresti. Jos suomalaisen pitää valita rehellisyyden ja kohteliaisuuden välillä, aika moni valitsee rehellisyyden. Rehellisyys on kohteliasta.
Lapsemme sen sijaan ovat niin kaksikielisiä ja -kulttuurisia, että he näyttävät sukkuloivan aika ketterästi kahden kielen ja kulttuurin välillä. Kun kieli on englanti, suusta pulppuaa ystävällistä small talkia. Kun kierretään Turun saaristomarkkinoilla ja kieli on suomi, lapsikin osaa ärähtää äidille nolostuneena: ”Jos nyt vaan ostaisit ne silakat, etkä koko ajan selittäisi.”


Anna Hälli
Kirjoittaja toimi Lontoon merimieskirkolla pappina ja pappilan emäntänä vuosina 2010-2015.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Sovinto



Olen hämmästellyt vuosikymmenien ajan israelilaisten ja palestiinalaisten välistä taistelua. Se tuntuu uskomattomalta. Israelilaiset valtasivat vuosituhansia sitten Egyptistä lähtönsä jälkeen ”luvatun maansa” nykyisen Israelin alueelle. Valtaus edellytti siellä asuneiden kansojen väkivaltaista kukistamista. Historia toistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen, kun israelilaisille luvattiin uudelleen mahdollisuus perustaa oma valtio samoille alueille. Jälleen alueella asuvat asukkaat joutivat siirtymään israelilaisten tieltä.

Uuden valtion perustaminen juutalaisille oli omantunnon puhdistus Euroopan valtioille niiden toteuttamasta politiikasta, joka johti juutalaisten joukkotuhoamiseen. Israelin uudelleen perustaminen oli kuitenkin raaka tapahtuma, joka sisälsi terrorismia ja sotaa. Alkoi taistelu arabeja vastan. Verinen prosessi jatkuu edelleen, tänäkin päivänä. Loppua ei ole näkyvissä.

On tietenkin helppoa todeta, että sellaista tämä maailmanmeno on, mutta loppujen lopuksi se ei koske meitä. Meillä on täällä omat ongelmamme. Mutta eivät meidän ongelmamme ole pohjimmiltaan niinkään kaukana Israelista.  Paitsi tämän hetken yleisestä poliittisesta tilanteesta, myös meidän jokapäiväinen kanssakäyminen kärsii samoista ongelmista. Perheiden, lähiomaisten, ystävien, työtovereiden, naapureiden ja aivan yllättävienkin tahojen kanssa saattaa syntyä ratkaisemattomilta tuntuvia ongelmia. Ne voivat vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja mielenrauhaakin. Riidat eivät ota loppuakseen. Miksi sovun saavuttaminen tuntuu niin vaikealta?

Sovinto kasvaa halusta ymmärtää toista. Jos tätä halua ei ole, riidat, kriisit, sodat, kärsimys ja kuolema ovat se hinta, jonka me joudumme maksamaan sovintoa odotellessamme. Tosiasia on, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua, että sovinto syntyy. Se on heidän elinehtonsa. Siksi kärsimys jatkuu. Anteeksiantoa ei synny, koska halu ymmärtää toista puuttuu.


Ari Lindqvist

maanantai 21. joulukuuta 2015

Iloa, rauhaa ja rakkautta – siis, Hyvää Joulua!



Vuoden odotetuin juhla on käsillä. Työn kiireet ja paineet hellittävät hetkeksi. Odotamme, että saa sulkea hetkeksi sähköpostit ja läppärit, että arkirutiinien ja työtehtävien jatkuva virta katkeaa. Saamme keskittyä elämän oleellisimpiin asioihin, niihin jotka ovat lopulta tärkeimpiä, arvokkaita. Joulu on valon, ilon, rauhan, ystävyyden, rakkauden ja yhdessä olon juhla, johon kynttilät, joulukuusi, kukat ja koristeet luovat oman hohteensa. Joululahjat, hyvät pöydänantimet tai odotettu lomamatka, ne kaikki kertovat kaipauksesta, odotuksesta, jonka toivomme edes osittain toteutuvan.  Kun voisi vielä sulkea silmänsä ja korvansa ikäviltä uutisilta.

Maailman levottomuus ja elämän ennakoimattomuus, turvallisuudentunteen horjuminen, epäluuloisuus ja pelko siitä, miten meille käy talousongelmien, maahanmuuttokysymysten, vihapuheiden ja terroritekojen keskellä. Tummat sävyt ovat alkaneet vaivihkaan hallita tulevaisuuden näkymiä. Ehkä tämänkin takia me odotamme joulua, sen tunnelmaa kuin vastavoimaa synkille pilville, joita on kerääntynyt Euroopan ja sen lähialueiden taivaalle.

Joulun voima on siinä, että se tulee joka vuosi. Olipa elämä millaista tahansa. Se tulee keskelle sitä elämää, jota me juuri nyt elämme. Vuosikymmeniä sitten asuessamme Hampurin merimieskirkolla omaksuimme saksalaisen tavan rakentaa adventtiaikana seimiasetelma. Eläimet, lampaat, paimenet, Maria ja Joosef, enkelit, lähestyvät itämaan tietäjät kameleineen asetettiin vähitellen paikoilleen ja jouluyönä Jeesus lapsi laitettiin keskelle asetelmaa. Tämä tehtiin lasten kanssa joka vuosi. Se antoi mahdollisuuden puhua siitä, mistä joulujuhlassa syvimmiltään on kyse. Seimiasetelmia oli kodeissa, päiväkodeissa, kirkoissa, kauppojen ikkunoissa. - Nytkin, kun asumme rouvani kanssa kahdestaan, olemme asetelleet jouluseimet paikoilleen. Niitä on kymmeniä, pieniä ja suuria, tyyliltään hyvin erilaisia, eri puolilta maailmaa matkamuistoina tuotuja. Se kertoo, että joulu on koko kristikunnan suuri juhla. Nyt ne odottavat lastenlasten tuloa joulunviettoon.

Vuosia sitten eräänä jouluaamuna heräsimme siihen, että yksi lapsistamme ryntäsi makuuhuoneeseemme huutaen: ”Nyt tapahtui kamalaa, me unohdimme Jeesuksen!” Jouluaaton päätteeksi emme olleet muistaneetkaan asettaa Jeesuslasta seimeen. Pienen tytön parahdus on jäänyt meille pysyväksi muistutukseksi tärkeimmästä. Onneksi joulu tulee joka vuosi.

Ei ensimmäistä joulua vietetty kovin herttaisissa tunnelmissa. Rooman legioonat olivat miehittäneet maan. Kansallinen itsetunto oli nujerrettu, mikä synnytti välillä väkivallantekoja ja kapinahankkeita. Veronkantojärjestelmän uudistus pakotti ihmiset vaivalloisille matkoille. Pyhä perhe ei ollut mahtunut majataloon, vaan heidän esikoisensa syntyi eläinsuojassa. Ja lopulta he joutuivat pakolaisiksi Egyptiin Herodeksen vainon takia.
Tuohon tilanteeseen tuli merkillinen enkelien viesti: ”Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään teille on syntynyt Vapahtaja” Ilmoitus päättyi enkelien lauluun: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Jumala paljasti oikeat ja lempeät kasvonsa juuri jouluna. Hän tuli meidän maailmaamme, meidän kaltaiseksemme. –  Enkelien viestin takia joulun ytimessä ovat Ilo, rauha, ja rakkaus. Se koskettaa elämäämme, kärsimystämme jopa kuolemaamme.

Jeesus oli enemmän kuin Marian ja Josefin poika. Häntä sanottiin Opettajaksi ja Mestariksi. Hänen merkityksensä ei tyhjene vain hänen opetuksiinsa ja maalliseen elämäänsä. Sen huipennus tulee ilmi vasta ristillä ja tyhjällä haudalla. Olemme jo lapsesta asti laulaneet tutussa ”Joulupuu on rakennettu” laulussa: ”Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat runsahat. Autuuden ja anteeksannon, kakki taivaan tavarat.”

Rakkauden lahjasta osalliseksi tuleminen antaa merkityksen kaikelle. Rakastetuksi tuleminen on ihmisen hartaimpia toiveita. Rakkauden puute tekee meistä yksinäisiä ja orpoja. Mutta rakkaus ei ole vain lahja vaan myös tehtävä. Siis meidän tehtävämme. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, opetti Jeesus. Sanotaan, että lähimmäisen rakastaminen on koko kristillisen uskon ydin. Käytännössä rakkauden toteuttaminen on tosi vaikeaa. Siitä meillä jokaisella on omakohtaisia kokemuksia vaikka kuinka paljon. Odotamme joulua ehkä juuri senkin takia, että voisimme näyttää ja kertoa läheisillemme rakastavamme heitä.

Lähimmäisen rakastaminen ei ollut ainoa Jeesuksen oppi. Hän kehotti meitä rakastamaan myös Jumalaa kaikesta sydämestämme.
”Anna, Jeesus, Henkes´valon jälleen loistaa sieluumme, sytytellä uskon palon. Siunaa, Jeesus, joulumme.”

Iloa, rauhaa ja rakkautta jouluusi!

Antti Lemmetyinen
Suomen Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja