Elämään
kuuluu tulevaisuuden suunnittelu. Mitä teen isona, miten on työn laita,
entä lapset ja heidän koulunsa, miten on asiat isovanhempien kanssa
jne. Mutta entä sitten, kun on päässyt eläkkeelle? Tuntuuko hyvälle?
Edessä on uusi elämänvaihe ja uudet suunnitelmat.
Mutta
kuinka pitkälle elämää vanhana ja vanhuksena voikaan suunnitella?
Tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei yhtään sen pidemmälle. Ehkä kymmenen
vuotta eteenpäin, tai viisi tai vuosi tai vielä lyhemmän aikaa.
Jossain
vaiheessa vanhana tajuaa, että elämää on todella vähemmän edessä kuin
mitä on jäänyt taakse. Itse en enää ole pitkään aikaan rakentanut mitään
kestopuusta. Se mitä teen, niin siihen kelpaa tavallinen puu. Se kestää sen minkä minäkin.
Ympärille
katsoessa syntyy myös erilaisia ideoita kuten, että jospa perustaisin
jonkun yrityksen tai menisin tekemään muuta pitkäjännitteistä toimintaa.
Sitten tajuan, että vaikka eläisinkin pidempään, voimat eivät tule
riittämään.
Vapaaehtoistyössäkin voi olla mukana aktiivisesti, mutta ottaako jonkin varsinaisen tehtävän vastaan, puheenjohtajuuden, hallituspaikan, sihteeriyden tai luottamustehtävän. Entistä useammin alkaa miettimään, että elämässä on tässäkin asiassa takaraja. Voinko ottaa hoitaakseni jonkin asian, vai loppuuko aika kesken.
Paikkakunnan
juuri eläkkeelle jäänyt kirkkoherra kuoli pian töiden jättämisen
jälkeen. Sydän petti. Häntä huomattavasti vanhempi rouva, ammatiltaan
lääkäri, totesi, että ”ihana kuolema”.
Silloin en vielä ymmärtänyt tämän ihanuuden merkitystä. Nyt ymmärrän.
Ei tarvinnut miettiä takarajaa, ”kaatui saappaat jalassa”.
Entä
ahdistaako tietoisuus takarajasta? Kyllä ja ei. Mietin, että onko tämä
minun viimeinen autoni, entä miten jos en saa uusittua ajokorttia, miten
täällä silloin pärjää – maalla, jossa ei ole julkista liikennettä. Entä miten vaimo pärjää – ajokortiton? Ei
mikään vähäpätöinen juttu täällä provinssissa. Tai, kun sote-uudistus
on vaiheessa, niin säilyykö täällä terveyskeskus vai tuleeko takaraja
vastaan ennen aikojaan siksi, että lääkärireissu pitenee. Tässä vain murto-osa arkisista kysymyksistä taka-rajan äärellä. Ei ehkä edes tärkeimpiä.
Entä
mitä sitten kuolemaan liittyen, kun takaraja on ylitetty? Meidän
kylässä olen ajatellut, että haluaisin tulla haudatuksi vanhalle hautausmaalle. Olen tiedustellut hautavarausta. Sen voi tehdä kuitenkin vasta kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, että miten se on mahdollista? Mutta totta puhuakseni, olen enemmän miettinyt sitä, että mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
Onko vastassa kaksi mahdollisuutta, taivas tai helvetti? En tiedä.
Kysyn myös, että onko noin yleensä ottaen kuoleman jälkeen elämää
lainkaan. Sitäkään en tiedä.
Meille
on opetettu ja Raamatusta voimme lukea, että Jumala on hyvä ja Hän on
antanut poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja antaa
syntimme anteeksi niille, jotka häneen uskovat. Heille on taattu
taivasosuus. Tämä on uskon asia. Siihen voi uskoa tai olla uskomatta.
Takarajan todellisuutta se ei kuitenkaan poista, mutta sen jälkeisen
tulevaisuuden uskoa se voi vahvistaa. Ehkä jo takarajan tällä puolen.
Ari Lindqvist
Kuva: Paula Virta
