Kirjoittelen näitä rivejä jokseenkin tunnilleen 50 vuotta
sen hetken jälkeen, joka mullisti elämäni. Minut vihittiin tuolloin puolisooni
ja elämänkumppaniini, josta tuli myös vuosikymmenten työtoverini.
Tässä vaiheessa lienee lupa pysähtyä, nojata tuohon
elämänkumppaniin ja muistella kaikkea yhdessä koettua ja elettyä. Jotenkin
siinä puuhassa nousevat unhon yöstä lukemattomat merimiehet ja Merimieskirkon
ihmiset, joiden elämää olemme olleet koskettamassa ja he meidän. Yhdessä elimme
merimieskirkon arkea, ei sitä työksi oikein osannut ottaa, sillä se vei koko
perheen mennessään. Tämä oli sekä riemu että riesa, mutta näin jälkikäteen
asiaa ajatellen, juuri tämä oli se voima, jonka varassa työtä tehtiin.
Olen ollut yli neljä vuosikymmentä Merimieskirkon
tilanteissa se, joka ”aina kertoo niistä menneistä”. Näin jopa siinä määrin,
että muutamat työtoverit ovat saaneet jutuistani niin sanotusti tarpeekseen,
niin, että minua kerran yhteisessä kokoontumisessamme verrattiin pronssiin;
vaikeneminenhan on kultaa, puhuminen hopeaa ja minä siis pronssia. En ole varma,
oliko vertaus tarkoitettu kunnianosoitukseksi, sellaiseksi sen kuitenkin
käänsin ja kiitin veljiä kauniista sanoista ja upeasta ajatuksesta. Saatoin
siis olla yksi niistä maailmanhistorian suurmiehistä, jotka pronssisina
koristavat kotikaupunkinsa toreja.
Oma ”pronssipatsaani” on enemmän käteen sopivaa tavaraa.
Merimieskirkko julkaisee näinä viikkoina teoksen, joka kantaa nimeä ”PÄRSKEITÄ
– kohtaamisia maailmalla”, jossa kerron lukuisista hetkistä, joissa tapasin
ihmisen. Tämä oli joko ongelmissa tai olimme muuten vain toistemme äärellä
Merimieskirkon työn puitteissa. Nuo kohtaamiset ovat olleet kantavana voimana
elämäni taipaleella, sillä niiden kautta olen oppinut sen, ettei niin ohi
käypää kahden ihmisen hipaisua olekaan, ettei siinä olisi myös Henki läsnä.
Herramme sanoi kerran: ”Missä teitä ikinä kaksi tai kolme on
koolla minun nimessäni, siellä minä olen keskellänne.” Olen useasti ollut tänä
numeroiden parissa piehtaroivan maailmamme pyörteissä onnellinen siitä, että
Vapahtajamme oli viisas mies. Hän asetti raamatullisen perusporukan pieneksi,
sellaiseksi, jossa hänellä on tilaa olla läsnä. Monissa kirjani tapahtumissa on
tunnettavissa Hengen läsnäolo, vaikka sitä ei siinä juuri sillä hetkellä ehkä
huomannutkaan.
Jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät sen, että nykyhetken
hallitsemiseen tarvitaan menneen tuntemista ja ymmärtämistä ja vain nykyhetken
hallinnan kautta päästään hyvän tulevaisuuden suunnitteluun. Suunnistajan on
tiedettävä missä on, jotta osaa valita suunnan mihin kulkea, että pääsee
tavoitteeseensa. Merimieskirkolla on ollut siunaus saada hyviä historian
kirjoittajia tallentamaan menneitä tapahtumia, ja toivon voivani liittyä
joukkoon tarinan kertojana, jonka muisteluiden parissa saattaa jokin menneiden
vuosikymmenten sattumuksista nousta kantamaan lukijaa nykyhetken tilanteessa ja
auttamaan tulevaan.
Erityisesti ajattelen juuri nyt niitä tuhansia miehiä, jotka
maailmaa matkatessaan työnsä äärellä ovat erossa lapsistaan, kun meillä
vietetään isänpäivää (11.11.2012). Kuljettaja rekka-auton ohjaamossa saattaa
kymmenien tonnien kuormaansa halki Euroopan ja katselee mustaa asfalttinauhaa,
joka katoaa auton keulan alle loputtomana mattona. Merimies ajaa alustaan
automatiikan auttaessa rannatonta ulappaa kohden seuraavaa satamaa, jossa
pistäydytään muutamaksi tunniksi, jotta keula voidaan taas suunnata kohden
uutta päämäärää. Taivaalla ajaa pilotti alumiiniputkeaan takanaan satojen
ihmisten joukko menemässä tai tulemassa. Allaan heillä kymmenen kilometriä
tyhjää ja vauhtia lähemmäs tuhat kilometriä tunnissa.
Kaikki nämä isät luopuvat lapsensa läheisyydestä voidakseen
antaa työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. He ovat ”poissa silmissä – poissa
mielistä”, mutta Merimieskirkko on ollut heitä varten jo 137 vuotta juuri
siellä, missä näillä isillä niin kuin muillakin poissa olevilla on lupa olla
läsnä. Ja missä Herrammekin on.
Siunattua isänpäivää isille ja lapsille – ja äideillekin
siinä ohessa.
Esko Vepsä
Merimieskirkon monitoimimies