Ainoana
hakijana olin tullut valituksi Jyväskylän kaupunkiseurakunnan IV kappalaiseksi
ja viran alkamispäivä oli 1.6.1972. Asunto Helsingissä oli tyhjennettävä ja naimisiinkin oli ehdittävä ennen em. päivää. Kun pikkuveljeni häät olivat olleet todella isot, niin päätimme Stinan
kanssa, että me emme sellaisia halua. Isäni vihki meidät Stinan kotona
Kärkölässä sunnuntaina 28.5., ja meitä oli paikalla kaikkiaan 15. Pikainen häämatka suuntautui Koskella olevaan
Jokelan kartanoon ja seuraavana päivänä pakattiin Kärkölästä matkaan tulevat
tavarat. Helsingissä ne olikin pakattu jo aikaisemmin.
Helsingistä
lähdettiin matkaan Mercedes-pakettiautolla. Kärkölästä koukattiin siellä olevat
tavarat ja sitten vain kohti Jyväskylää, joka oli Stinalle tuttu paikka. Hänhän
oli opiskellut siellä. Meitä odotti Halssilassa virka-asunto, 113 neliötä. Aika
iso se oli kahdelle nuorelle ihmiselle ja heidän vähille kalusteilleen. Kirkko,
rivitalo – jossa asuntomme oli – ja viereisellä tontilla oleva vanhustentalo
olivat kaikki valmistuneet kolme vuotta aikaisemmin. Suurta muutosta ja
jännitystä lisäsi myös virkaanasettaminen, joka oli jo 4.6, sunnuntaina siis.
Juhlapäivän
aamuna meitä oli sakastissa kolme virkaan asetettavaa, Juha Tiusanen,
Kortepohjan kappalainen, Veikko Hovikoski, Kypärämäen kappalainen ja minä
Halssilan kappalainen. Piiriini kuului silloin myös Kuokkala. Juha ja Veikko
olivat jo hoitaneet virkojaan jonkin aikaa. Toki minäkin – neljättä päivää virassa! Mauno Airola toimi
notaarina ja virkaan asettajana oli piispa Eero Lehtinen, jonka olin jo monta
kertaa tavannut. Olin käynyt vanhempieni kanssa heidän pappilassaan
Saarijärvellä ja olin myös ollut 13-vuotiaana vanhempieni kanssa Lapuan
tuomiokirkossa, kun Eero Lehtinen vihittiin Lapuan piispaksi. Hän oli
sydämellinen, nuoria pappeja ymmärtävä piispa.
Seurakunta
tarjosi lounaan piispalle, virkaan asettamisessa avustaneille, virkaan
asetetuille ja paikalla olleille luottamushenkilöille. Minun tehtäväkseni oli
annettu puhua piispalle, virkaan asettajille ja luottamushenkilöille ja kiittää
heitä tästä arvokkaasta ja lämminhenkisestä tilaisuudesta. En kyllä yhtään
muista mitä puhuin, mutta minua rohkaisi erityisesti pappisveljeni Otso
Sovijärven rohkaiseva katse ja aurinkoinen hymy. Se taisi olla muuten lähes
ainoa kerta, kun pidin puhuetta ilman paperia…
Päivä oli
helteinen ja ohjelma tiivis. Liput liehuivat monestakin syystä. Oli seurakunnan
juhla, Marskin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Piispalla ja myös
meillä muilla oli edessämme seuraavaksi seurakunnan uuden kurssikeskuksen,
Vesalan vihkiminen, jonka piispa avustajineen toimitti. Hiki siinä tuli
penkissä auringon paahtaessa – päällä kun oli musta, aurinkoa imevä kaftaani!
Tilaisuuden
päätyttyä meidän matkamme jatkui, loma odotti. Pikkuveljeni oli jo saapunut
vaivihkaa Vesalaan ja hänen Fiat 127 -autollaan ajoimme Halssilaan, mistä meidän
matkavarusteemme otettiin mukaan. Heinolassa yövyimme Kain ja Seijan luona ja
seuraavana aamuna ajoimme heidän kanssaan laivalle ja Ruotsiin. Siellä majoituimme
Seijan sukulaisten luona ja sitä seuraavan yön olimme Hampurin merimieskirkolla.
Seuraavan yön vietimme teltassa, metsässä Länsi-Berliinissä aivan muurin läheisyydessä.
Sieltä matka jatkui Itä-Saksan kautta Tsekkoslovakiaan, Itävaltaan, Unkariin,
Jugoslaviaan ja lopulta Kreikkaan, Ateenaan, joka oli häämatkamme pääkohde
Siellä
liikkuminen autolla oli haasteellista, kun minä ainoana jonkin verran kreikkaa
osaavana luin katujen nimiä (olivat ainoastaan kreikaksi) ja hikoilin
runsaasti Ateenan vilkkaassa liikenteessä. Leirintäalue löytyi ja sinne jo
totuttuun tapaan pystytimme telttamme – pölisevälle hiekalle. Ensimmäinen
ihminen, jonka siellä tapasimme oli muuten suomalainen nuori mies. Tärkeimmät
kohteet Ateenassa tutkimme jalkaisin. Sen verran kuitenkin poikkesin joukkomme
muista liikkujista, että juoksin muutaman kierroksen Ateenan vanhalla
olympiastadionilla. Jyrkät olivat kaarteet ja kierros oli 384 metriä. Nykyjuoksijoitten
vauhti heittäisi heidät kyllä noista kaarteista ulos!
Muutama
päivä Ateenassa ja sitten paluumatkalle. Yövyimme Italian Triestessä, mistä matka
jatkui Saksaan. Alkoi jo olla kiire ja niin ajoimme 1 300 km ja päädyimme
Ruotsiin, Österkorsbergaan, missä vietimme juhannusta Seijan sukulaisten luona.
Laivaan ehdimme vain 8 minuuttia ennen sen lähtöä. Olivat jo nostamassa peräporttia,
mutta laskivat sen, kun näkivät meidän kaasuttavan paikalle. Seuraavana päivänä
Heinolan kautta Jyväskylään, jossa olimme 25.6. ajettuamme kolmen viikon aikana
10 500 kilometriä! Viimeiseksi kerraksi se ei kuitenkaan jäänyt…
Sitten
olikin paluu töihin – ja siinä ei suinkaan jarruteltu. Kuukauden ajan olin oman
virkani ohella myös Toivakan vs. kirkkoherra, lomansijainen siis. Kolme kertaa
viikossa ajoin pyörällä sinne (edestakaisin 70 km), hoidin viraston ja otin
vastaan toimitusvarauksia. Siinä ei siis chillailtu ja himmailtu!
Mielen
perukoilla oli kuitenkin vielä ajatus – kyllä minä vielä merimiespapiksi
haluan. Jyväskylä oli kuitenkin sillä tavalla käännekohta, että siellä sai
tehdä töitä ihan jaksamisensa rajoilla, mutta samalla kollegat tukivat. Siellä
myös nuorta miestä koulutettiin niin, että puheitten laatu pehmeni ja
elinikäinen oppiminen alkoi
Kauko Puranen
Ent. Lontoon ja Antwerpenin merimiespastori