keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Elämä on matka




Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään; merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.



Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään, merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Eeva-Maria Ranta

torstai 4. joulukuuta 2014

Well done, Christian!



Ensimmäinen kontaktini englantilaiseen joulun viettoon tapahtui vuosia sitten esikoisemme päiväkodin joulujuhlassa. Lapset lauloivat Away in the Mangeria, vanhemmat joivat glögiä ja ottivat valokuvia.
Eräs juhlan kohokohdista oli perinteinen juhlaleikki, jonka nimi on Pass the Parcel (suom. Laita paketti kiertämään). Leikissä valtava lahjapaketti kiertää musiikin soidessa sylistä toiseen. Musiikin loppuessa paketti pysähtyy, ja se lapsista, jonka syliin paketti jää, saa avata yhden kerroksen käärepaperista. Käärepaperin kätköistä paljastuu pieni lahja ja uusi kerros käärepaperia, jonka joku toinen lapsi saa vuorostaan avata.
Lapset asettuivat piiriin, ja paketti lähti kiertämään. Käärepaperikerrokset hupenivat, ja pienet yllätykset saivat lapset hihkumaan ihastuksesta. Esikoisemme odotti omaa vuoroaan malttamattomana, ja vihdoin paketti pysähtyi hänen kohdalleen.
Lapsi repi käärepaperin auki, ravisteli ja käänteli, mutta lahjaa ei löytynyt. Mikä pettymys! Joulumieli oli tiessään. Kyynel meinasi kihota äidinkin silmään.
Paketti jatkoi kiertämistään, ja pian oli seuraavan lapsen vuoro avata pakettia. Yllätys oli suuri, kun käärepaperin kätköistä paljastuikin kaksi lahjaa. Lahjat saanut pieni poika katsoi vuoroin lahjojaan ja vuoroin esikoistamme. Lopulta hän meni tytön luokse ja sanoi: ”Minä sain kaksi lahjaa ja sinä et saanut yhtään. Kumman haluat?”
Vanhemmat seurasivat lasten kohtaamista liikuttuneina. Pienen pojan äiti taputti lastaan olalle ja kehui: ”Well done, Christian!” (suom. Hyvin tehty, Christian!) Pojan nimi Christian tarkoittaa suomeksi kristittyä.
Pieni tapahtuma palaa mieleeni aina joulun alla, kun mietin joulun sanomaa ja sen merkitystä maailmalle. Voisiko joulu opettaa meille myötätuntoa ja elämän hyvien lahjojen jakamista, joka jatkuisi myös juhla-ajan yli? Olisiko joulumielestä pysyväksi elämänasenteeksi, jossa kaksinkertaisen määrän lahjoja saaneet luopuisivat Christianin tavoin omastaan niiden hyväksi, jotka ovat jääneet lahjoja vaille?
Sillä jakamiseen, palveluun ja omastaan luopumiseen jouluevankeliumi meitä kutsuu.
Jouluevankeliumi kertoo Jumalasta, joka syntyi maailmaan naimattoman nuoren naisen vauvana. Elämän alun olosuhteet olivat monella tapaa vaikeat. Majataloissa ei ollut tilaa, joten maailman vapahtaja syntyi vaatimattomaan eläinten suojaan. Uutisen Jeesuksen syntymästä saivat ensimmäisenä kuulla raskasta työtä tekevät ja väheksytyt paimenet.
Kaikella tällä Jumala tahtoo varmasti opettaa meille jotakin. Pienet ovatkin suuria, köyhät rikkaita ja hyljeksityt ilosanoman arvoisia. Jos suljemme ovemme ja elämämme lähimmäisiltämme majatalon pitäjien tavoin, saatamme menettää mahdollisuuden pitää vapahtajaa vieraanamme. Jos hyljeksimme jotakuta hänen syntyperänsä ja asemansa tähden, emme ehkä kuulekaan hyviä uutisia, joita paimenilla oli kerrottavanaan.

”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita. Uskomme vahvista, tuo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.” (Adventtivirrestä Tiellä ken vaeltaa 15:1)

Anna Hälli
pappi ja pappilan emäntä Lontoon merimieskirkolta
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 4/2014 Pappilan ikkunasta -palstalla)

perjantai 14. marraskuuta 2014

Kevät ja kesä 68


Suoraan armeijasta palanneena minut määrättiin Hämeenlinnaan nuorisopapiksi. Tiedossa oli, että pesti jäisi lyhyeksi, sillä jo 1.4.1968 olin siirtymässä matkapapiksi Suomen Merimieslähetysseuran palvelukseen. Jo hyvin pian huomasin viihtyväni Hämeenlinnassa. Nuoria seurakunnan toiminnassa oli paljon mukana ja monista heistä tuli myöhemmin hyviä pappeja kirkon palvelukseen. Luovuuttakin heistä löytyi. Eräs varsinkin oli erityisen etevä. Yhtenä aamuna isossa asunnossani etsin epätoivoisesti kenkiäni. Oli pidettävä aamuhartaus viereisessä koulussa ja eihän sinne sukkasillaan voinut mennä… Edellisenä iltana nuoret olivat olleet totutun tavan mukaan asunnossani iltajatkoilla. Löysinhän minä ne kengät juuri ajoissa. Olivat kyllä aika kylmät, kun olivat olleet yön yli jääkaapissa!


Osasin sitä minäkin. Ensituttavuuteni myöhempään merimieskirkon merkittävään työntekijään ja vaikuttajaan syntyi, kun kutsuin hänet puhumaan nuorteniltaan. Vuosia myöhemmin ystävystyessämme samantyyppisiä töitä tekevinä, hän kertoi, että olin polttanut hänen iltalomansa. No, sitähän en silloin tietenkään tiennyt.


Vaikka olinkin tuolloin autoilua vieroksuva, niin seurakunnan nuorisotyöntekijän innoittamana menin hänen kanssaan autokouluun ja onnistuin ajokortin saamaan. En silloin, maaliskuun alussa 68 tiennyt, että tulisin sitä jo parin kuukauden perästä tarvitsemaan.


Huhtikuun matkustin uuden työnantajan palveluksessa eri puolilla Suomea. Kuun loppupuolella Jorma Louhivuori kutsui minut luokseen ja sanoi, että nyt olisi aika siirtyä joksikin aikaa, mieluiten koko kesäksi,  merimieskirkolle merimiespapin töitä opettelemaan. Tarvitsinhan tietoa muualtakin kuin Toivo Waltarin kirjasta merimieskirkoilla tapahtuvasta toiminnasta kertomiseen. Ilmoitin, että haluaisin hyvin mielelläni Lontooseen, kun kieltäkin kohtalaisesti osasin. Mutta Jorma sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Hampuriin!” Minä, joka koulussa olin lukenut lyhyen saksan… Kun pomon sana on laki, niin sinnehän oli lähdettävä.


Toukokuun alussa kesä oli jo pitkällä Saksassa. Luonto viheriöi ja lämpöäkin riitti. Göran Hellberg, silloinen Hampurin pappi, oli perehdyttäjäni. Hyvin hän sen tehtävän hoiti. Laittoi minut heti kohta Transitin rattiin, antoi kartan käteen ja laivalle piti löytää. Muutaman tunnin Hampurin liikenteessä harhailin. Laivaa en löytänyt ja nolona palasin illan hämyssä merimieskirkolle takaisin. Siitä se sitten lähti.


Monia sattumuksia tuolta kesältä muistan. Nyt niille voi jo nauraa. Silloin ei siihen aina kyennyt. Plattdeutschin ymmärtäminen tuotti vaikeuksia, poliisin puheesta ei aina saanut selvää, mutta Sankt Paulin poliisiasema tuli tutuksi. Sinne suomalaisia merimiehiä ja turisteja siihen aikaan toimitettiin. Pääsinpä yhteen VW:nin mainosfilmiinkin suomalaiseksi ääneksi. Tyyppi taisi olla VW 411.


Sinä keväänä ja kesänä tapahtui maailmalla ja myös Euroopassa paljon. Martin Luther King ja Robert Kennedy murhattiin, Pariisissa mellakoitiin, oli Prahan kevät, joka päättyi Neuvostoliiton tankkien vyörymiseen Tsekkoslovakiaan. Laivatkin löytyivät ja kieltä alkoi enenevässä määrin ymmärtämään. Ei kuitenkaan aina. Seisoin Transitilla liikennevaloissa. Auton kyljessä luki isoin kirjaimin: Finnische Seemannskirche. Taksi pysähtyi vierelleni, kuski huusi avoimesta ikkunasta jotakin ja kaasutti tiehensä. Vasta silloin tajusin, mitä hän huusi: "Revontuliako odotat!"


Seuraavana keväänä oli taas lomittamaan lähtö. Halusin Hampuriin. Mutta Jorma Louhivuori sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Lontooseen!” Se onkin sitten toinen tarina…


Kauko Puranen

maanantai 27. lokakuuta 2014

Oppaana



Ateenassa on tänä vuonna käynyt ennätysmäärä matkailijoita. Osa heistä on vain läpikulkumatkalla, lentokentältä suoraan satamaan ja edelleen saarille, mutta osa viettää kaupungissa useamman päivän tutustuen kaupungin nähtävyyksiin, historiaan ja nykypäivään.

Osa näistä matkailijoista löytää tiensä myös Merimieskirkolle. He tulevat hakemaan neuvoa, apua tai vaikkapa kysymään käytännön vinkkejä. Toiset haluavat lyhyen opastuksen kaupungin keskustassa, ja yhdessä sitten tutustumme Akropoliin ja sen historiaan sekä muihin nähtävyyksiin. Ihmeteltävää on paljon tässä kaupungissa, historia ja mytologia tempaa mukaansa, antiikin arkkitehdit ovat luku sinänsä.

Akropoliilla on vieraillut miljoonia matkailijoita vuosien saatossa lukuisten oppaiden kanssa. Antiikin ajan Akropolis oli pyhitetty Athena-jumalattarelle, silloin siellä vierailivat matkailijat, jotka hakivat apua Athenelta tai tulivat tuomaan kiitoslahjoja hänelle. Antiikin ajan jälkeen Akropolin käyttötarkoitus muuttui aina valloittajien mukaan, välillä se oli toimi ammusvarastona, välillä kirkkona, välillä hallitsijan palatsina. Ateena on ollut kautta historiansa tärkeä sivistyksen ja uskonnon keskus. Opettajia ja oppaita on kaupungissa ollut monia, jokainen heistä kertoi omasta näkökannastaan tärkeimmät yksityiskohdat.

Yksi tärkeä opas kaupungissa suoritti tehtäväänsä n. 50 jKr. Apostoli Paavali saapui kaupunkiin Pireuksen sataman kautta, kierteli kaupunkia ja löysi tiensä agoralle, sen ajan kokoontumis- ja markkinapaikalle sekä areiopagille. Siellä hän kertoi ateenalaisille ”jumalasta, joka on tehnyt maailman ja kaiken siinä olevan, hän joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, eikä häntä palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin, koska hän itse antaa kaikille elämän ja hengityksen ja kaiken.” Paavali opasti ateenalaiset kristinuskoon.

Merimieskirkko on kuin tämän päivän agora. Siellä tavataan ihmisiä ja vaihdellaan kuulumisia vaikkapa kahvikupin äärellä. Merimieskirkko auttaa ja neuvoo elämän hankalissa tilanteissa. Merimieskirkko tarjoaa hengellistä ja sosiaalista toimintaa eri-ikäisille. Merimieskirkot muuttuvat jopa markkinapaikoiksi joulumyyjäisten aikaan. Merimieskirkossa työskentelee monen alan ammattitaitoisia ”oppaita”, jotka ovat valmiita opastamaan sinuakin.

Hyvää pyhäinpäivää!






Mari Hilonen
Ateenan maerimieskirkko

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Koti-ikävä



Kävelin viime viikolla tutuissa maisemissa Belgiassa ja Hollannissa. Luonnollisesti kävin myös alueen suomalaisilla merimieskirkoilla. Törmäsin usein sisäisessä maailmassani tunteeseen, että olen kotona. Nämä maisemat, asiat, ihmiset ja ympäröivä todellisuus ovat minulle tuttuja. Ja miksei, ovathan ne olleet suurelta osin osa elämääni viimeiset kymmenen vuotta. Ymmärsin samalla, että kotoisuuden kokemiseen kuuluu lähtemättömästi se, että jokin asia, ihminen tai maisema, on minulle tuttu.

Tai ei välttämättä aina niinkään. Voi nimittäin olla, että jokin asia vaikuttaa tutulta tai joku ihminen näyttää tutulta, vaikka näin ei oikeasti olisikaan. Pelkkä tunne tuttuudesta saa aikaan fiiliksen, että on kotona. Tarkempi asian tarkastelu saattaa muuttaa palikoiden järjestystä, ja aluksi läsnä oleva tuttuuden ja kotoisuuden kokemus voi muuttua vierauden ja muukalaisuuden kokemukseksi.

Tässä maailmassa ihmisen osa on potea koti-ikävää. Kristillisesti tarkasteltuna tämä on oikeastaan vain myönteinen asia. Ihminen laitettiin kerran yhdensuuntainen matkalippu kourassaan ulos paratiisista matkalle muukalaisuuden maahan. Tuosta päivästä lähtien ihmisellä on ollut ikävä kotiin, Isän syliin, yhteyteen Luojansa kanssa. Ihmisellä on ikävä paikkaan, jossa hänellä on hyvä olla, paikkaan, jossa hän tietää mistä on tulossa, paikkaan, jonne hän kuuluu.

Merimieskirkon olemukseen kuuluu, että se on koti kaukana kotoa. Merimieskirkko viestittää olemassa olollaan sitä, että on olemassa paikka, johon voi kuulua. Paikka, josta voi löytää itselleen tuttuja asioita, ihmisiä, jopa tuoksuja. Nämä kaikki muistuttavat kodista. Ei ole ihme, että kiinteistönvälittäjät ovat huomanneet pullan tuoksun merkityksen kiinteistökauppojen yhteydessä myönteisenä asiana. Asunnossa leijaileva pullan tuoksu ohjaa automaattisesti mahdollisen ostajakandidaatin tunnemaailmassaan kotiin.

Suomen Merimieskirkon toimipisteissä kotoisuus tulee siitä, että kaikki tutut ja turvalliset elementit, tuoksuista suomalaisiin esineisiin, tarjoavat vahvaa toivoa siitä, että on olemassa jotakin, joka pysyy minusta huolimatta ja minun jälkeenikin. Erityisesti ulkomaan toimipisteissämme tämä on tärkeä asia. Tuttuus vetää ihmistä puoleensa. Tuttuus, joka muistuttaa kodista, sylistä, välittämisestä. Muisto menneestä ja toivo tulevasta yhdistyvät tuossa tilanteessa, yhdessä hetkessä. Kadotetun kodin, paratiisin muisto ja kerran taas tulevan paratiisin toivo, kohtaavat.

Tästä samasta leikkauspisteestä kertoo myös pääsiäisen sanoma. Golgatan keskimmäisellä ristillä mennyt ja tuleva yhdistyvät tähän hetkeen. Taivas ja maa lyövät kättä, yhteys on palannut, paratiisin ovet ovat auenneet. Ristillä riippuessaan runneltunakin Kristus lupasi paratiisin sille, joka tahtoi ottaa sen vastaan. Jo tänään sinä olet kotona minun kanssani, sanoi Hän.

Siunattua pääsiäistä!    

Jarmo Karjalainen
diakoniajohtaja