Joulun tuntemuksia kannattaa vaalia

Minulla on kuva, jossa Rotterdamin kulmilla asuvat suomalaiset syövät merimieskirkon pihalla grillimakkaraa sateenvarjon alla umpipimeässä. Mikäpä siinä sinänsä. Mutta jos tietää, että kysymys on juhannuksenvietosta, kuvaan tulee uutta kiinnostavuutta.

Kun kerran on suomalainen, kuuluu viettää juhannusta. Kuuluu, vaikkei yöttömästä yöstä ole tietoakaan. Eikä kokosta. Kunhan on edes makkaraa – ja vaikka sataa kuin saavista.

Juhlaa voi siis viettää, vaikkei tavoitakaan sen olennaisia elementtejä. Juhlan pointtia voi tavoitella, vaikka se tuntuukin olevan enemmän muistissa kuin maailmassa. Ainakin jonkin aikaa.

Eteläisessä Suomessa ei tämän joulun alla näy lumen häivää. Eivät ole hanget korkeat nietokset. Eivät lumivalkeat pellot, puistot. Vähän väliä myrskyisäksi äityvä tuuli vispaa ulkokuusien oksia ja lamppuja. On pimeää ja sataa. Kuin hollantilaisena juhannuksena…

Kun tuumaan, mitä itse odotan ja mitä haluan viettää, luulen, etten ole ainoa samantapaisissa aatoksissa. Juhannuksen merkityksellisyys on vuosien kuluessa laimentunut, mutta joulusta yhä hakee ja kaipaa… Niin mitä?

Rauhaa. Mielen ja sielun, vähän ruumiinkin. Mutta jotakin erilaista olemisen tapaa. Sellaista, jonka toisivat mukanaan hiljaa leijuvat lumihiutaleet, ääniä vaimentavat hanget ja valoa heijastava lumipeite. Ja sellaista, johon mieli viriää joulukirkossa – unisenakin.

Tingeltangelijoulu saattaa tarjota pintalystiä, mutta se nyt vain on kääntäen verrannollinen syväjouluun nähden. Ei ole sama, toivottaako ja tavoitteleeko ”hauskaa joulua” vai ”jouluriemua”, koska niissä liikutaan enimmäkseen eri tasoilla ja molemmat ovat harvoin yhtä aikaa tarjolla.

No joo. Tänä jouluna aion tuijotella kynttilänliekkeihin, laulaa sukulaisten kanssa muita kuin tättärää-joululauluja, pitää lapsenlapsia sylissä, lukea jouluevankeliumin itse tai kuunnella sen siltä melkein 60 vuotta vanhalta äänitteeltä, jossa lukija on isoisäni ja taustalta kuuluu oma lapsenääneni.

Tämä kun on minun Suomi-jouluani. Koskaan en ole mennyt joulukirkkoon reellä, en ole edes nähnyt sellaista. Mutta kaikki tuo muu välittää minulle tuntemuksen siitä, että joulun vuoksi ihmisenä oleminen on ihan erilaista kuin ilman sitä olisi; ”on ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesus-lasta”.

Minusta tuntemuksia kannattaa vaalia, tuommoisia semminkin. Viettää juhlaa, oli miten oli ja oli missä oli. Vähän jääräpäisestikin, olosuhteista huolimatta. Sadetta ja tuulta vasten. Omaa rauhattomuutta ja pintahakuisuutta vastaan.

Kaarlo Kalliala

Turun hiippakunnan piispa

Minkä tähden?

Kun Suomen evankelisluterilainen kirkko julkaisi yleisesitteensä ”Kirkon neljä vuodenaikaa”, käytiin sen tiimoilta mielenkiintoista keskustelua. Huomiota kiinnitti se, että Jeesusta ei tuossa esitteessä mainittu lainkaan. Sananvaihtoa käytiin pitkään puolesta ja vastaan. Kirkko ja kaupunki -lehden pakinoitsija innostui nimittämään yli-innokkaina pitämiään Jeesus-nimen laskijoita kukkahattutädeiksi.

Episodi toi mieleeni erään sattumuksen Rotterdamin vuosiltani. Sain saarnasta palautetta, että hyvä puhe, mutta eipä siinä Jeesuksesta paljon puhuttu. Hämmennyksestä toivuttuani otin vihjeestä vaarin ja ryhdyin puhumaan enemmän Jeesuksesta. Samalla aloin kuunnella kollegoiden julkisia saarnoja ja puheita sillä korvalla, että kuinka usein he Jeesuksen mainitsivat. Huomasin pian, että ei Jeesus kovin yleinen puheenaihe ollut. Tuolloin taisin jonkin verran ääneenkin kysellä, miksi Jeesus on kadonnut Merimieskirkosta. Vastausta en muista saaneeni, mutta nyttemmin ilokseni olen huomannut Jeesuksesta taas puhuttavan. Tuskinpa silloisilla kysymyksilläni on ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta jos olisi ollut, niin otan siitä mieluusti kukan hattuuni.

Nyt valistunut kysymys tietysti kuuluu, mitä ihmeen väliä on sillä, mainitaanko Jeesus Merimieskirkon julkisissa esiintuloissa vai ei. Merimieskirkkohan on joviaalin maineensa saavuttanut juuri siksi, että siellä ei jumalapuheella ihmistä ahdistella, eikä pappejakaan palkkalistoilla ole enää kuin nimeksi. En väitä, että voimallisemmalla jeesusjulistuksella tultaisiin jotenkin autuaammiksi, mutta mikäli edelleen sanotaan, että merimieskirkkoteologia perustuu muukalaisuuden ajatukseen, on Jeesuksella silloin siinä luovuttamaton paikka. Ilman Häntä emme pääse ymmärtämään merimieskirkkotyön ydintä ja perimmäistä mieltä, eli sitä, mitä varten Merimieskirkkoa tarvitaan.

Jumalan suostuminen ihmisen ja muukalaisen osaan avaa matkalle lähteneelle ihmiselle mahdollisuuden ymmärtää oman muukalaisuutensa kautta, että Jumala itse jakaa ihmisen juurettomuuden, kodittomuuden, irrallisuuden ja levottomuuden. Sen takia liikkeellä olevien merimieskirkot – turvapaikat, kotisatamat – ja niiden yhteisöllisyys, myyjäiset ja messut ovat yhtä kaikki luovuttamattomia. Niissä Jumala juuri Jeesuksen kautta on valmis paiskaamaan kättä liikkeellä oleville ihmisille. Siellä missä kaksi elämänmatkalaista kohtaa, tulee Jeesus kolmanneksi. On olennaisen tärkeää, että merimieskirkolla tajutaan kirkkaasti, että siellä ei vain tarjoilla kahvia ja juttuseuraa, siellä ei vain lämmitetä saunaa ja järjestetä myyjäisiä myyjäisten vuoksi, vaan siellä kaiken tämän keskellä otetaan tosissaan ihmiseksi tulleen Jumalan tarjoama vastaus muukalaisuuden herättämiin kysymyksiin.

Koska merimieskirkoilla eletään taas vuoden hektisintä myyjäisaikaa, joku kysyy, kuten jokaisena aikaisempanakin vuonna, minkä tähden kirkot on täytetty tontuilla, design-vaaseilla, Marimekolla ja muilla maallisilla kaupanteon välineillä. Vastaus on helppo, kunhan osaa hahmottaa, että Merimieskirkon tehtävänä on inhimillistää sanomansa sellaisiin muotoihin, joiden avulla uskosta vieraantuneempikin voi tavoittaa yhteisöllisyyden, turvallisuuden, elämän mielekkyyden sekä viime kädessä lohdun ja armon. Näistä arvoista Jeesuksen maanpäällisessä matkassa oli kyse. Siksi Jeesus kuuluu luontevana osana kaikkeen merimieskirkkoelämään ja on myyjäistouhussakin keskeisesti läsnä.

Jussi K.K. Ollila

Hyvinkään seurakunnan johtava sairaalapastori. Merimiespastori 1996–2005 ja SMK:n yhteyspäällikkö 2005–2009.