Suoraan
armeijasta palanneena minut määrättiin Hämeenlinnaan nuorisopapiksi. Tiedossa
oli, että pesti jäisi lyhyeksi, sillä jo 1.4.1968 olin siirtymässä
matkapapiksi Suomen Merimieslähetysseuran palvelukseen. Jo hyvin pian huomasin
viihtyväni Hämeenlinnassa. Nuoria seurakunnan toiminnassa oli paljon mukana ja
monista heistä tuli myöhemmin hyviä pappeja kirkon palvelukseen. Luovuuttakin heistä
löytyi. Eräs varsinkin oli erityisen etevä. Yhtenä aamuna isossa asunnossani
etsin epätoivoisesti kenkiäni. Oli pidettävä aamuhartaus viereisessä koulussa
ja eihän sinne sukkasillaan voinut mennä… Edellisenä iltana nuoret olivat
olleet totutun tavan mukaan asunnossani iltajatkoilla. Löysinhän minä ne kengät
juuri ajoissa. Olivat kyllä aika kylmät, kun olivat olleet yön yli jääkaapissa!
Osasin sitä
minäkin. Ensituttavuuteni myöhempään merimieskirkon merkittävään työntekijään
ja vaikuttajaan syntyi, kun kutsuin hänet puhumaan nuorteniltaan. Vuosia
myöhemmin ystävystyessämme samantyyppisiä töitä tekevinä, hän kertoi, että olin
polttanut hänen iltalomansa. No, sitähän en silloin tietenkään tiennyt.
Vaikka
olinkin tuolloin autoilua vieroksuva, niin seurakunnan nuorisotyöntekijän
innoittamana menin hänen kanssaan autokouluun ja onnistuin ajokortin saamaan.
En silloin, maaliskuun alussa 68 tiennyt, että tulisin sitä jo parin kuukauden
perästä tarvitsemaan.
Huhtikuun
matkustin uuden työnantajan palveluksessa eri puolilla Suomea. Kuun
loppupuolella Jorma Louhivuori kutsui minut luokseen ja sanoi, että nyt olisi
aika siirtyä joksikin aikaa, mieluiten koko kesäksi, merimieskirkolle merimiespapin töitä
opettelemaan. Tarvitsinhan tietoa muualtakin kuin Toivo Waltarin kirjasta
merimieskirkoilla tapahtuvasta toiminnasta kertomiseen. Ilmoitin, että
haluaisin hyvin mielelläni Lontooseen, kun kieltäkin kohtalaisesti osasin.
Mutta Jorma sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Hampuriin!” Minä, joka koulussa
olin lukenut lyhyen saksan… Kun pomon sana on laki, niin sinnehän oli
lähdettävä.
Toukokuun
alussa kesä oli jo pitkällä Saksassa. Luonto viheriöi ja lämpöäkin riitti.
Göran Hellberg, silloinen Hampurin pappi, oli perehdyttäjäni. Hyvin hän sen
tehtävän hoiti. Laittoi minut heti kohta Transitin rattiin, antoi kartan käteen
ja laivalle piti löytää. Muutaman tunnin Hampurin liikenteessä harhailin.
Laivaa en löytänyt ja nolona palasin illan hämyssä merimieskirkolle takaisin.
Siitä se sitten lähti.
Monia
sattumuksia tuolta kesältä muistan. Nyt niille voi jo nauraa. Silloin ei siihen
aina kyennyt. Plattdeutschin ymmärtäminen tuotti vaikeuksia, poliisin puheesta
ei aina saanut selvää, mutta Sankt Paulin poliisiasema tuli tutuksi. Sinne
suomalaisia merimiehiä ja turisteja siihen aikaan toimitettiin. Pääsinpä yhteen
VW:nin mainosfilmiinkin suomalaiseksi ääneksi. Tyyppi taisi olla VW 411.
Sinä keväänä
ja kesänä tapahtui maailmalla ja myös Euroopassa paljon. Martin Luther King ja
Robert Kennedy murhattiin, Pariisissa mellakoitiin, oli Prahan kevät, joka
päättyi Neuvostoliiton tankkien vyörymiseen Tsekkoslovakiaan. Laivatkin
löytyivät ja kieltä alkoi enenevässä määrin ymmärtämään. Ei kuitenkaan aina.
Seisoin Transitilla liikennevaloissa. Auton kyljessä luki isoin kirjaimin:
Finnische Seemannskirche. Taksi pysähtyi vierelleni, kuski huusi avoimesta
ikkunasta jotakin ja kaasutti tiehensä. Vasta silloin tajusin, mitä hän huusi:
"Revontuliako odotat!"
Seuraavana
keväänä oli taas lomittamaan lähtö. Halusin Hampuriin. Mutta Jorma Louhivuori
sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Lontooseen!” Se onkin sitten toinen tarina…
Kauko Puranen
