Papin kanssa samassa sängyssä

Taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun osallistuin Merimiespalvelutoimiston (Mepa) edustajana Merimieskirkon asemanhoitajien kokoukseen. Se tapahtui 1980-luvun puolivälissä Ranskan Rouenissa. Kokouksessa esittelin Mepan toimintaa ja keskustelimme yhteistyön parantamisesta merenkulkijoiden palvelussa.

Illalla kokouksen jälkeen lähdimme päivälliselle. Ilta oli leppoisa ja ruoka ranskalaisittain todella maittavaa. Tyytyväisinä lähdimme takaisin pieneen hotelliimme ”yöpuulle”. Siinä joukon kärjessä kävellessäni huomasin muiden kadonneen ilmeisesti sille kuuluisalle ”yhdelle”.

Meillä oli yhteinen huone ja siinä parivuode Lontoon silloisen papin kanssa. Ehdin nukahtaa, ennen kuin ”petikaveri” saapui. Olihan se kokemus herätä aamulla papin kanssa samasta sängystä. Hyvin mahduttiin.

Ehkä vieläkin ”huimempi” kokemus oli, kun Antwerpenin silloinen asemanhoitaja Pekka Palosaari haastoi minut neliotteluun. Lajeina olivat leuanveto, käsilläkävely, pöytätennis ja jokin muu, mitä en enää muista. Kisa oli tiukka loppuun saakka. Nuoret ”uroot” mittelivät voimiaan hyvässä hengessä. Erityisesti jäi mieleeni se, että käsillä kävely suoritettiin kirkkosalissa. Luulen, ettei kovin moni ole vastaavaa kokenut. Kisan lopputulos jääköön arvoitukseksi.

Sitten mennäänkin Ylläsjärvelle. Olimme hallituksemme kanssa tutustumassa Merimiespalvelutoimiston majojen kunnostustarpeisiin ja samalla mietimme toimintamme tulevaisuuden linjanvetoja.

Pitkän päivän jälkeen kävimme tutustumassa uuteen Ylläsjärven puolelle avattuun kylpylään. Saunan jälkeen lähdin tutustumaan allasosastoon. Kylpylässä oli myös hienot poreammeet. Koska olen hieman bakteerikammoinen, en ajatellut kokeilla niitä, vaikka mieli teki. 

Kävellessäni porealtaan ohitse huomasin, että Merimieskirkon pääsihteeri, pastori Sakari Lehmuskallio nautiskeli poreista täysin siemauksin. Tajusin heti, että vesihän on ”pastoroitua” eli puhdasta, koska Sakari oli siellä. Ei muuta kuin altaaseen nauttimaan puhtaasta vedestä ja Sakarin hyvästä seurasta.

Merimieskirkko ja Merimiespalvelutoimisto rakennuttivat yhdessä Vuosaaren uuteen satamaan Merimieskeskuksen, johon tuli myös merimieskirkko. Merimieskirkon vihkiminen toimitettiin 27.1.2009. Kyseessä oli ensimmäinen ekumeeninen merimieskirkko maailmassa. Vihkimistä oli suorittamassa yhdessä piispa Eero Huovinen, metropoliitta Ambrosius ja katolisen hiippakunnan asianhoitaja isä Teemu Sippo.

Yhtenä osana ohjelmaa ”jouduin” Merimiespalvelutoimiston edustajana lukemaan edellä mainittujen ”herrojen” kanssa ennalta määrätyt raamatunlauseet. Kauhukseni huomasin, että ensimmäinen lukija ilmoitti mistä kohdasta raamattua lause oli, vaikka sitä ei oltu erikseen ”lunttilappuuni” kirjoitettukaan. Nopeana miehenä ehdin kuiskaamalla kysyä Ambrosiukselta mistä minun lukemiseni tulee.  Hyvin hän oli läksynsä lukenut ja sain kaipaamani tiedon.

Monista muistakin Merimieskirkon työntekijöistä on paljon mukavia muistoja, mutta se sitten kokonaan toisen ”saarnan” paikka.

 

Martti Karlsson
Mepasta eläkkeelle siirtyvä toimitusjohtaja

Joulutervehdys

Mitä sinä ajattelet joulusta? Mikä on sinulle siinä tärkeintä? Oletko koskaan miettinyt, miksi joulu on niin monelle tärkeää aikaa? Joulu saa sekaisin koko länsimaalaisrationaalisen yhteiskuntamme ja samalla se saa ihmiset käyttäytymään vähintäänkin hassusti. Kaupallista joulua on mollattu pitkään ja varmaan syystäkin, mutta tällekin asialle on syynsä, miksi ihmiset hukuttautuvat tavarapaljouteen.

Joulussa me tavoittelemme jotakin sellaista, jonka olemme menettäneet. Kaiken kaupallisuudenkin takana on pyrkimys täyttää se tyhjiö, jossa me elämme. Me haluamme pois arjestamme, tavoittelemme jotakin, jota ei enää ole olemassa. Joulu on osaltaan ikäväämme kadotettuun paratiisiin, joulu on ikäväämme käsivarsille, jotka pitelevät meitä niin, että tunnemme olevamme turvassa. Joulu on ikävää siihen, että meitä rakastetaan ehdoitta, niin kuin vain äiti rakastaa vastasyntynyttä pienokaistaan.

Vanha kirkko paastosi tähän aikaan valmistautuen suureen juhlaan: Kuninkaan syntymään. Paaston kautta ajateltiin päästävän paremmin joulun tunnelmaan ja joulusanoman herkempään ymmärtämiseen. Joulussa ja joulunajassa onkin kyse hyvin vahvasti elämästä. Mikä on elämänmakuisempaa, kuin syntyä lannantuoksuiseen olkien täyttämään talliin eläinten keskelle. Juuri tästä on kyse, kun me vuosi toisensa jälkeen valmistaudumme jouluun monin erilaisin menoin. Me kaipaamme siihen, mitä meillä ei enää ole tässä aikuisten maailmassa? Kaipaamme rationalismista irrationalismiin, siihen, että tavoitamme edes pienen osan siitä, että elämä onkin mysteeri, salaisuus, jonka arvoituksia emme pysty koskaan täysin ratkaisemaan.

Joulun ja Joulun Lapsen syntymän vietto onkin ensisijaisesti kuvaus siitä, mitä merkitsee syntymä, lapsuus ja kasvaminen, mitä merkitsee eläminen. Joulu on meille tämän pohtimista sekä sen läpikäymistä. Vai väitätkö, että et palaisi mielessäsi joka joulu lapsuuden jouluihin, äidin, isän, sisarusten, isovanhempien, sukulaisten kasvoihin, yhdessä vietettyihin hetkiin. Poisnukkuneet rakkaamme tuntuvat jouluna olevan lähellämme enemmän kuin muulloin.

Tästäkin syystä joulunaika on monille meistä hyvin herkkä aihe ja aika. Joulussa on siis kyse syntymästä, alkuperästä ja ihmiseksi tulemisesta. Tämä on tärkeää, ihmisen tärkein matka on matka omaan minuuteen. Ehkä jouluna onkin osittain kyse myös siitä, että minulla on mahdollisuus saada kiinni jotakin omasta itsestäni. Voisin tulla enemmän siksi, joka minä todellisuudessa olen. Tämä ei kuitenkaan riitä, moni tässä ajassa haksahtaa siihen, että he luulevat totuuden löytyvän vaintarkastelemalla omaa itseään.

Tähän pätee kuitenkin universaali laki, se, joka keskittyy vain yhteen asiaan, näkee vain yhden asian. Oman itsen tunteminen on tärkeintä, mutta jotta voisi tuntea todellisen itsensä, sitä täytyy peilata suhteessa muihin.

Se, joka avaa silmänsä ja sydämensä läheisille, muille ihmisille ja heidän auttamiselleen, löytää uuden todellisuuden, maailman, jota ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ihminen muuttuu ihmiseksi vasta suhteessa muihin ihmisiin.

Mutta tämäkään ei vielä riitä, ihmisen todellisuus ei rajoitu vain näkyvään todellisuuteen. Moni meistä, etenkin joulun aikana, aavistaa, että tähän todellisuuteen, jossa me elämme, kuuluu jotakin, jota ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Jotakin, joka on suurempaa kuin minä ja minun näkyvä maailmani. Tämän toisenlaisen todellisuuden aavistamisen kautta avautuu vielä maailma, josta ei voinut uneksiakaan.

Ja myös tästä näkymättömästä maailmasta, mysteeristä, joka otetaan vastaan ainoastaan uskon avulla, on joulussa kyse. Ja silti tästä maailmasta, jota ei tavoiteta rationaalisella ajattelulla, ei tieteellä, ei kokeilla, voi tulla sinulle yhtä todellinen ja todellisempikin kuin näkyvästä maailmasta.

Vaikka joulu on vahvasti regression aikaa, eli palaamme johonkin, joka on jo ollut, ei ole kuitenkaan tarkoitus, että regressio johtaa valheelliseen lapsellisuuteen. Jumala kutsuu meitä tulemaan Jumalan valtakunnan lapsiksi. Tällainen regressio auttaa meitä löytämään alkuperämme, tavoittamaan palasen paratiisista niin, että voimme löytää osan kadonnutta minäämme. Löydämme itsemme Jumalan lapsina mutta silti aikuisina. Tämä on salaisuus, jota ei voi käsittää järjellä.

Kirkollisessa elämässä ei kuitenkaan tyydytä muistelemaan menneitä, vaan uskomme siihen, että Kristus todella tulee Raamatun sanassa ja asettamissaan pyhissä sakramenteissa seurakuntansa keskelle. Hänen läsnäolonsa on nykyhetken todellisuutta.

Tänäkin jouluna Kristus syntyy jälleen maailmaan. Jumala saapuu ihmiseksi. Taivas ja maa lyövät kättä. Sinulle, minulle, koko maailmalle on syntymässä Vapahtaja, Rauhanruhtinas. Poika annettu on. Iloitkaa kaikki maa.

Jarmo Karjalainen
johtaja, Benelux-maiden merimieskirkko

Hiljentymisestä

Näin loppuvuoden kiireiden keskellä on kerta kaikkiaan haasteellista päästä siihen aitoon joulun tunnelmaan. Töissä deadlinet syöksyvät kohti ja joululahjojakin pitäisi lähteä metsästämään jossain välissä. Sisimmässä kytee haave hiljentymisestä, sitten kun kaikki tämä on ohi ja koittaa jouluilta. Sitten minä hiljennyn joulun rauhaan… Mutta mitä se hiljentyminen oikeastaan on?

Vietimme Benelux-maiden seurakuntalaisryhmän kanssa viikonlopun Orvalin trappistiluostarissa kokeillen hiljentymistä. Sekä ennakko-odotukset että ensi kokemukset olivat monella pelonsekaiset. ”Kuinka minä pystyn olemaan puhumatta ja tekemättä mitään koko viikonlopun?!” Rohkeasti kuitenkin lähdimme hiljentymään itse kukin omalla tavallamme.

Aluksi ajatuksiin työntyvät turhauttavat epäilykset. ”Mitä hyötyä tästä on? Tämänkin ajan voisi käyttää rästitöiden tekemiseen. Olla nyt ihan tyhjänpanttina, eihän tämä oikein sovi luterilaiseen työmoraaliinkaan.” Vähän ajan kuluttua havahdutaan siihen kun omat ajatukset tulvivat kaikki yhtä aikaa mieleen, eikä niistä saa oikein tolkkua. Alkaa kuulua ääniä. ”Joku taitaa petä käsiään kun vesijohto kohisee.”

Toisena päivänä keskustelemme hiljentymisestä ja puhumme Jeesuksen tavasta vetäytyä itse hiljaisuuteen rukoilemaan. Moni meistä kertoikin keskustelleensa Jumalan kanssa edellisenä iltana kun omat ajatukset eivät olleet johtaneet mihinkään loogiseen. Ajatukset ja omat elämän prioriteetit alkavat hahmottua kun on joku, jolle niistä voi kertoa ja joka ei keskeytä vaan kuuntelee.

Luostariviikonloppumme osoitti meille, että hiljentyminen kannattaa, niin vaikeaa kun se nykyään onkin. Kun karistamme hetkeksi ympäriltämme kaiken epäolennaisen ja keskitymme vain kuuntelemiseen, voimme kuulla mitä meillä itsellämme ja Jumalalla on meille sanottavaa tässä ja nyt.

Vaikka joulu on perheen ja yhdessäolon aikaa, pitkänä pyhänä liikenee varmasti aikaa myös vetäytymiselle hiljaiseen rukoukseen seimen ääreen. Siinä voimme kuunnella mitä Jeesus lapsella on meille sanottavaa. Rukouksessa saamme keskittyä vain kuuntelemaan ja kiittämään, sillä kyllähän taivaallinen Isämme tietää mitä me tarvitsemme.

Siunattua joulun aikaa ja pysyköön mutkaton rukouksen yhteys myös tulevaisuudessa toimivana viestivälineenäsi.

Wille Westerholm
merimiespastori, Luxemburg
kirjoitus on julkaistu myös Viikon 50 Sanana