Seurustelun sakramentti

”Missä kaksi tai kolme on kokoontuneena Minun nimeeni, siellä Minä olen heidän kanssaan.” Tämä on suuri lupaus Vapahtajaltamme olla kokoontuneen seurakunnan, pienenkin keskellä. Seurakunta saa olla kaikkien lupausten keskellä ja kokea nuo lupaukset tosiksi.

Monien Merimieskirkon kesäjuhlien kävijänä olen kokenut nuo sanat varsin tosiksi. Juhlaväki kokoontuu eri puolilta Suomea yhteisen asian ääreen kuulemaan viimeisiä uutisia maailman meriltä ja kotirannoilta. Samalla meillä on ollut hyvä kohdata toisemme, kuunnella toistemme tapahtumat ja kertoa omat juttummekin. Tarinaa on riittänyt ja ihmiset ovat vuosi vuodelta voineet palata kotikonnuilleen mieli iloisena siitä, että olipa taas kiva olla mukana yhteisen asian ääressä. Monia tuttuja voi kohdata vain kerran vuodessa johtuen pitkistä etäisyyksistämme ja kunkin omista tehtävistä eri puolilla maatamme. Mutta kun yhteen tullaan, tullaan ikään kuin kotiin. On yhteiset jutut, on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja erityisesti on yhteinen kieli.

Usein meille kerrotaan, kuinka tärkeä on yhteinen jumalanpalvelus, viikon kohokohta, kun saamme kuulla sanaa ja opetusta ja kuulla sovituksen sanat. Hyvin totta onkin. Mutta lisäksi yhtenä erityisen vahvana kokemuksenani on ollut Merimieskirkkojen pienen seurakunnan kokoontuminen seurustelun ”sakramentin”  ääreen, kohtaamaan toinen toisemme ihmisinä. Muistamme varmaan Apostolien tekojen alkupäästä kerrotun, että toinen toistaan. Alkuseurakunnalle oli tärkeää tulla yhteen.

Merimieskirkon työssä tuo seurustelun ”sakramentti” on keskeinen osa ihmisen kohtaamisessa. Toisen ihmisen kohtaaminen omana itsenään on aina arvokas hetki. Me kohtaamme toisemme, kosketamme toistemme sielua ja myös arkea olemalla läsnä ja kuuntelemalla ja myös viestimällä yhteyden tärkeyttä. Mielessäni olen usein kerrannut monia kokemuksiani kymmenvuotisen merimieskirkkotyöni varrelta. Monet kasvot ikään kuin lipuvat sieluni silmien edessä ja muistan jopa monia juttuja niiltä ajoilta. Moni merimies ja -nainen on jäänyt ikään kuin elokuvaksi mieleeni. Se vahvistaa käsitystäni seurustelun ”sakramentin” tärkeydestä merimieskirkkotyössä ja miksei myös kaikissa muissakin tehtävissä, joissa olen sen jälkeen ollut mukana. Olen itsekin ollut saavana osapuolena.

Voimme muistaa menneisyydestämme monia erilaisia kohtaamisia, vaikka emme muistakaan, mistä puhuttiin, mitä kansakoulun opettajamme tai joku lapsuuden tärkeä ihminen opetti tai puhui, mutta muistamme, miten hän sen teki. Muistamme vain, miten hänestä jäi ikään kuin joku voima sieluumme ja sen kantamina olemme voineet kulkea joskus vaikeankin elämänvaiheen läpi. Jaamme voimaa lähimmäiselle ja saamme itsekin sitä samaa voimaa.

Yhteisen Merimieskirkon kahvihetken, laivalla kohtaamisen tai ostosmatkan aikana tapahtuneet kohtaamiset ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Siksi uskallan sanoa, että seurustelun ”sakramentti” on inhimillisen elämän tärkeimpiä pyhiä toimituksia, kohtaamisia, joissa ei teeskennellä, ei käytetä hurskaita muotokieliä eikä piilouduta minkään viran tai aseman taakse. Siinä kaksi tai kolmekin ihmistä kohtaavat toisensa aitoina ihmisinä, sydämen tasolla, sielujenkin tasolla.

Erkki Koskela
Rotterdamin ja Antwerpenin kirkon assistentti vv. 1980–90.

Paralympialaiset ovat palanneet "kotiin"

Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset luovat yhteyttä yli rajojen.

Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.

Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012 paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä. Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille, jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua kuitenkin mahdolliseksi.

Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.

Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä. Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita, joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa. Lontoossakin.

Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen kisapappi