Työ ja elämä ulkomailla on
täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja
turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa.
Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja
rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa.
Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni
suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä
Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi
tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin,
periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä
kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.
Entinen työkaverini sanoi
ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan
hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista
ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka
perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua
viettämään; merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia
laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla,
kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän
“sillekin” nykyään kuuluu.
Useimpien ihmisten
kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa
mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että
kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin
kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan
ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä
soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain
useimmiten se soitto jää tekemättä.
Kun kohtaa ihmisiä
työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa
kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen
pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani
merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista
asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten
hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita.
Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään
kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten
elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan
matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa.
Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia
tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava
ihminen tulee jatkamaan työtäni.
Jälleen kerran näin
vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon
haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on
kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla
uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan
kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on,
ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain.
Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska
taas on taas tavata.
Työ ja elämä ulkomailla on
täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja
turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa.
Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja
rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa.
Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni
suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä
Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi
tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin,
periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä
kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.
Entinen työkaverini sanoi
ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan
hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista
ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka
perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua
viettämään, merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia
laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla,
kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän
“sillekin” nykyään kuuluu.
Useimpien ihmisten
kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa
mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että
kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin
kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan
ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä
soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain
useimmiten se soitto jää tekemättä.
Kun kohtaa ihmisiä
työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa
kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen
pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani
merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista
asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten
hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita.
Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään
kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten
elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan
matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa.
Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia
tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava
ihminen tulee jatkamaan työtäni.
Jälleen kerran näin
vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon
haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on
kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla
uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan
kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on,
ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain.
Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska
taas on taas tavata.
Eeva-Maria Ranta