maanantai 31. joulukuuta 2012

Papin kanssa samassa sängyssä

Taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun osallistuin Merimiespalvelutoimiston (Mepa) edustajana Merimieskirkon asemanhoitajien kokoukseen. Se tapahtui 1980-luvun puolivälissä Ranskan Rouenissa. Kokouksessa esittelin Mepan toimintaa ja keskustelimme yhteistyön parantamisesta merenkulkijoiden palvelussa.

Illalla kokouksen jälkeen lähdimme päivälliselle. Ilta oli leppoisa ja ruoka ranskalaisittain todella maittavaa. Tyytyväisinä lähdimme takaisin pieneen hotelliimme ”yöpuulle”. Siinä joukon kärjessä kävellessäni huomasin muiden kadonneen ilmeisesti sille kuuluisalle ”yhdelle”.

Meillä oli yhteinen huone ja siinä parivuode Lontoon silloisen papin kanssa. Ehdin nukahtaa, ennen kuin ”petikaveri” saapui. Olihan se kokemus herätä aamulla papin kanssa samasta sängystä. Hyvin mahduttiin.

Ehkä vieläkin ”huimempi” kokemus oli, kun Antwerpenin silloinen asemanhoitaja Pekka Palosaari haastoi minut neliotteluun. Lajeina olivat leuanveto, käsilläkävely, pöytätennis ja jokin muu, mitä en enää muista. Kisa oli tiukka loppuun saakka. Nuoret ”uroot” mittelivät voimiaan hyvässä hengessä. Erityisesti jäi mieleeni se, että käsillä kävely suoritettiin kirkkosalissa. Luulen, ettei kovin moni ole vastaavaa kokenut. Kisan lopputulos jääköön arvoitukseksi.

Sitten mennäänkin Ylläsjärvelle. Olimme hallituksemme kanssa tutustumassa Merimiespalvelutoimiston majojen kunnostustarpeisiin ja samalla mietimme toimintamme tulevaisuuden linjanvetoja.

Pitkän päivän jälkeen kävimme tutustumassa uuteen Ylläsjärven puolelle avattuun kylpylään. Saunan jälkeen lähdin tutustumaan allasosastoon. Kylpylässä oli myös hienot poreammeet. Koska olen hieman bakteerikammoinen, en ajatellut kokeilla niitä, vaikka mieli teki. 

Kävellessäni porealtaan ohitse huomasin, että Merimieskirkon pääsihteeri, pastori Sakari Lehmuskallio nautiskeli poreista täysin siemauksin. Tajusin heti, että vesihän on ”pastoroitua” eli puhdasta, koska Sakari oli siellä. Ei muuta kuin altaaseen nauttimaan puhtaasta vedestä ja Sakarin hyvästä seurasta.

Merimieskirkko ja Merimiespalvelutoimisto rakennuttivat yhdessä Vuosaaren uuteen satamaan Merimieskeskuksen, johon tuli myös merimieskirkko. Merimieskirkon vihkiminen toimitettiin 27.1.2009. Kyseessä oli ensimmäinen ekumeeninen merimieskirkko maailmassa. Vihkimistä oli suorittamassa yhdessä piispa Eero Huovinen, metropoliitta Ambrosius ja katolisen hiippakunnan asianhoitaja isä Teemu Sippo.

Yhtenä osana ohjelmaa ”jouduin” Merimiespalvelutoimiston edustajana lukemaan edellä mainittujen ”herrojen” kanssa ennalta määrätyt raamatunlauseet. Kauhukseni huomasin, että ensimmäinen lukija ilmoitti mistä kohdasta raamattua lause oli, vaikka sitä ei oltu erikseen ”lunttilappuuni” kirjoitettukaan. Nopeana miehenä ehdin kuiskaamalla kysyä Ambrosiukselta mistä minun lukemiseni tulee.  Hyvin hän oli läksynsä lukenut ja sain kaipaamani tiedon.

Monista muistakin Merimieskirkon työntekijöistä on paljon mukavia muistoja, mutta se sitten kokonaan toisen ”saarnan” paikka.
 
Martti Karlsson
Mepasta eläkkeelle siirtyvä toimitusjohtaja

perjantai 21. joulukuuta 2012

Joulutervehdys

Mitä sinä ajattelet joulusta? Mikä on sinulle siinä tärkeintä? Oletko koskaan miettinyt, miksi joulu on niin monelle tärkeää aikaa? Joulu saa sekaisin koko länsimaalaisrationaalisen yhteiskuntamme ja samalla se saa ihmiset käyttäytymään vähintäänkin hassusti. Kaupallista joulua on mollattu pitkään ja varmaan syystäkin, mutta tällekin asialle on syynsä, miksi ihmiset hukuttautuvat tavarapaljouteen.

Joulussa me tavoittelemme jotakin sellaista, jonka olemme menettäneet. Kaiken kaupallisuudenkin takana on pyrkimys täyttää se tyhjiö, jossa me elämme. Me haluamme pois arjestamme, tavoittelemme jotakin, jota ei enää ole olemassa. Joulu on osaltaan ikäväämme kadotettuun paratiisiin, joulu on ikäväämme käsivarsille, jotka pitelevät meitä niin, että tunnemme olevamme turvassa. Joulu on ikävää siihen, että meitä rakastetaan ehdoitta, niin kuin vain äiti rakastaa vastasyntynyttä pienokaistaan.

Vanha kirkko paastosi tähän aikaan valmistautuen suureen juhlaan: Kuninkaan syntymään. Paaston kautta ajateltiin päästävän paremmin joulun tunnelmaan ja joulusanoman herkempään ymmärtämiseen. Joulussa ja joulunajassa onkin kyse hyvin vahvasti elämästä. Mikä on elämänmakuisempaa, kuin syntyä lannantuoksuiseen olkien täyttämään talliin eläinten keskelle. Juuri tästä on kyse, kun me vuosi toisensa jälkeen valmistaudumme jouluun monin erilaisin menoin. Me kaipaamme siihen, mitä meillä ei enää ole tässä aikuisten maailmassa? Kaipaamme rationalismista irrationalismiin, siihen, että tavoitamme edes pienen osan siitä, että elämä onkin mysteeri, salaisuus, jonka arvoituksia emme pysty koskaan täysin ratkaisemaan.

Joulun ja Joulun Lapsen syntymän vietto onkin ensisijaisesti kuvaus siitä, mitä merkitsee syntymä, lapsuus ja kasvaminen, mitä merkitsee eläminen. Joulu on meille tämän pohtimista sekä sen läpikäymistä. Vai väitätkö, että et palaisi mielessäsi joka joulu lapsuuden jouluihin, äidin, isän, sisarusten, isovanhempien, sukulaisten kasvoihin, yhdessä vietettyihin hetkiin. Poisnukkuneet rakkaamme tuntuvat jouluna olevan lähellämme enemmän kuin muulloin.

Tästäkin syystä joulunaika on monille meistä hyvin herkkä aihe ja aika. Joulussa on siis kyse syntymästä, alkuperästä ja ihmiseksi tulemisesta. Tämä on tärkeää, ihmisen tärkein matka on matka omaan minuuteen. Ehkä jouluna onkin osittain kyse myös siitä, että minulla on mahdollisuus saada kiinni jotakin omasta itsestäni. Voisin tulla enemmän siksi, joka minä todellisuudessa olen. Tämä ei kuitenkaan riitä, moni tässä ajassa haksahtaa siihen, että he luulevat totuuden löytyvän vaintarkastelemalla omaa itseään.

Tähän pätee kuitenkin universaali laki, se, joka keskittyy vain yhteen asiaan, näkee vain yhden asian. Oman itsen tunteminen on tärkeintä, mutta jotta voisi tuntea todellisen itsensä, sitä täytyy peilata suhteessa muihin.

Se, joka avaa silmänsä ja sydämensä läheisille, muille ihmisille ja heidän auttamiselleen, löytää uuden todellisuuden, maailman, jota ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ihminen muuttuu ihmiseksi vasta suhteessa muihin ihmisiin.

Mutta tämäkään ei vielä riitä, ihmisen todellisuus ei rajoitu vain näkyvään todellisuuteen. Moni meistä, etenkin joulun aikana, aavistaa, että tähän todellisuuteen, jossa me elämme, kuuluu jotakin, jota ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Jotakin, joka on suurempaa kuin minä ja minun näkyvä maailmani. Tämän toisenlaisen todellisuuden aavistamisen kautta avautuu vielä maailma, josta ei voinut uneksiakaan.

Ja myös tästä näkymättömästä maailmasta, mysteeristä, joka otetaan vastaan ainoastaan uskon avulla, on joulussa kyse. Ja silti tästä maailmasta, jota ei tavoiteta rationaalisella ajattelulla, ei tieteellä, ei kokeilla, voi tulla sinulle yhtä todellinen ja todellisempikin kuin näkyvästä maailmasta.

Vaikka joulu on vahvasti regression aikaa, eli palaamme johonkin, joka on jo ollut, ei ole kuitenkaan tarkoitus, että regressio johtaa valheelliseen lapsellisuuteen. Jumala kutsuu meitä tulemaan Jumalan valtakunnan lapsiksi. Tällainen regressio auttaa meitä löytämään alkuperämme, tavoittamaan palasen paratiisista niin, että voimme löytää osan kadonnutta minäämme. Löydämme itsemme Jumalan lapsina mutta silti aikuisina. Tämä on salaisuus, jota ei voi käsittää järjellä.

Kirkollisessa elämässä ei kuitenkaan tyydytä muistelemaan menneitä, vaan uskomme siihen, että Kristus todella tulee Raamatun sanassa ja asettamissaan pyhissä sakramenteissa seurakuntansa keskelle. Hänen läsnäolonsa on nykyhetken todellisuutta.

Tänäkin jouluna Kristus syntyy jälleen maailmaan. Jumala saapuu ihmiseksi. Taivas ja maa lyövät kättä. Sinulle, minulle, koko maailmalle on syntymässä Vapahtaja, Rauhanruhtinas. Poika annettu on. Iloitkaa kaikki maa.

Jarmo Karjalainen
johtaja, Benelux-maiden merimieskirkko

tiistai 11. joulukuuta 2012

Hiljentymisestä

Näin loppuvuoden kiireiden keskellä on kerta kaikkiaan haasteellista päästä siihen aitoon joulun tunnelmaan. Töissä deadlinet syöksyvät kohti ja joululahjojakin pitäisi lähteä metsästämään jossain välissä. Sisimmässä kytee haave hiljentymisestä, sitten kun kaikki tämä on ohi ja koittaa jouluilta. Sitten minä hiljennyn joulun rauhaan… Mutta mitä se hiljentyminen oikeastaan on?

Vietimme Benelux-maiden seurakuntalaisryhmän kanssa viikonlopun Orvalin trappistiluostarissa kokeillen hiljentymistä. Sekä ennakko-odotukset että ensi kokemukset olivat monella pelonsekaiset. ”Kuinka minä pystyn olemaan puhumatta ja tekemättä mitään koko viikonlopun?!” Rohkeasti kuitenkin lähdimme hiljentymään itse kukin omalla tavallamme.
Aluksi ajatuksiin työntyvät turhauttavat epäilykset. ”Mitä hyötyä tästä on? Tämänkin ajan voisi käyttää rästitöiden tekemiseen. Olla nyt ihan tyhjänpanttina, eihän tämä oikein sovi luterilaiseen työmoraaliinkaan.” Vähän ajan kuluttua havahdutaan siihen kun omat ajatukset tulvivat kaikki yhtä aikaa mieleen, eikä niistä saa oikein tolkkua. Alkaa kuulua ääniä. ”Joku taitaa petä käsiään kun vesijohto kohisee.”

Toisena päivänä keskustelemme hiljentymisestä ja puhumme Jeesuksen tavasta vetäytyä itse hiljaisuuteen rukoilemaan. Moni meistä kertoikin keskustelleensa Jumalan kanssa edellisenä iltana kun omat ajatukset eivät olleet johtaneet mihinkään loogiseen. Ajatukset ja omat elämän prioriteetit alkavat hahmottua kun on joku, jolle niistä voi kertoa ja joka ei keskeytä vaan kuuntelee.
Luostariviikonloppumme osoitti meille, että hiljentyminen kannattaa, niin vaikeaa kun se nykyään onkin. Kun karistamme hetkeksi ympäriltämme kaiken epäolennaisen ja keskitymme vain kuuntelemiseen, voimme kuulla mitä meillä itsellämme ja Jumalalla on meille sanottavaa tässä ja nyt.

Vaikka joulu on perheen ja yhdessäolon aikaa, pitkänä pyhänä liikenee varmasti aikaa myös vetäytymiselle hiljaiseen rukoukseen seimen ääreen. Siinä voimme kuunnella mitä Jeesus lapsella on meille sanottavaa. Rukouksessa saamme keskittyä vain kuuntelemaan ja kiittämään, sillä kyllähän taivaallinen Isämme tietää mitä me tarvitsemme.

Siunattua joulun aikaa ja pysyköön mutkaton rukouksen yhteys myös tulevaisuudessa toimivana viestivälineenäsi.
Wille Westerholm
merimiespastori, Luxemburg

kirjoitus on julkaistu myös Viikon 50 Sanana

maanantai 26. marraskuuta 2012

Rippikouluja elämän merillä

Uusia leirikeskuksia Suomen seurakunnissa ei juuri enää rakenneta. Jos seurakunta ei sellaista satu omistamaan, leiripaikka vuokrataan lähempää tai kauempaa. Seurakunnat ovat vieneet nuoriaan rippikouluun tai nuorten retkille myös Keski-Eurooppaan. Puolassa majoituspaikkoina on seurakuntien leirikeskukset, lyhyillä läpimenoretkillä kelpaa seurakuntasalin lattiakin (esim. lahtelaiset nuoret vastikään matkalla Kroatiaan). Etelä-Puolassa vuoret, Krakova, Auschwitz ja paikallisseurakunta ovat rippikoulun maisemaa.

Reippaita nuoria on matkassa. Olenkin sanonut, että näiden kanssa kiertäisi vaikka maailman ympäri. Ja vaikka perheet sitoutuvat taloudellisesti toimintaan yhä enemmän, ei kyseessä silti ole elititistinen harvojen puuha. Ennemminkin uskallus yksinkertaiseen moninaisuuteen.

Ateenan merimieskirkko on avainasemassa, kun loimaalainen rippikouluryhmä lähtee talvilomansa aikana seuraamaan Paavalin jalanjälkiä Ateenaan ja Korintiin. Ihan jännittävää varsinkin tässä Europan unionin kriisiperheessä. Mutta ei Paavalikaan kiertänyt Akropolista kaukaa, vaikka sen aikainen maailma taisi olla omalla tavallaan korruptoitunut ja hankala.

Ekumenian ikkunaa on tärkeä avata. Voimme toivoa, että omat nuoremme rohkaistuvat kantamaan Kristuksen iestä ja löytämään kristillisen identiteetin oman kokoisena.

Ritva Szarek
maalaispappi Loimaan saviseudulla, pian taas Puolassa poikkeamassa

lauantai 27. lokakuuta 2012

Menneitä muistellen ja tulevaan luottaen


Kirjoittelen näitä rivejä jokseenkin tunnilleen 50 vuotta sen hetken jälkeen, joka mullisti elämäni. Minut vihittiin tuolloin puolisooni ja elämänkumppaniini, josta tuli myös vuosikymmenten työtoverini.

Tässä vaiheessa lienee lupa pysähtyä, nojata tuohon elämänkumppaniin ja muistella kaikkea yhdessä koettua ja elettyä. Jotenkin siinä puuhassa nousevat unhon yöstä lukemattomat merimiehet ja Merimieskirkon ihmiset, joiden elämää olemme olleet koskettamassa ja he meidän. Yhdessä elimme merimieskirkon arkea, ei sitä työksi oikein osannut ottaa, sillä se vei koko perheen mennessään. Tämä oli sekä riemu että riesa, mutta näin jälkikäteen asiaa ajatellen, juuri tämä oli se voima, jonka varassa työtä tehtiin.

Olen ollut yli neljä vuosikymmentä Merimieskirkon tilanteissa se, joka ”aina kertoo niistä menneistä”. Näin jopa siinä määrin, että muutamat työtoverit ovat saaneet jutuistani niin sanotusti tarpeekseen, niin, että minua kerran yhteisessä kokoontumisessamme verrattiin pronssiin; vaikeneminenhan on kultaa, puhuminen hopeaa ja minä siis pronssia. En ole varma, oliko vertaus tarkoitettu kunnianosoitukseksi, sellaiseksi sen kuitenkin käänsin ja kiitin veljiä kauniista sanoista ja upeasta ajatuksesta. Saatoin siis olla yksi niistä maailmanhistorian suurmiehistä, jotka pronssisina koristavat kotikaupunkinsa toreja.

Oma ”pronssipatsaani” on enemmän käteen sopivaa tavaraa. Merimieskirkko julkaisee näinä viikkoina teoksen, joka kantaa nimeä ”PÄRSKEITÄ – kohtaamisia maailmalla”, jossa kerron lukuisista hetkistä, joissa tapasin ihmisen. Tämä oli joko ongelmissa tai olimme muuten vain toistemme äärellä Merimieskirkon työn puitteissa. Nuo kohtaamiset ovat olleet kantavana voimana elämäni taipaleella, sillä niiden kautta olen oppinut sen, ettei niin ohi käypää kahden ihmisen hipaisua olekaan, ettei siinä olisi myös Henki läsnä.

Herramme sanoi kerran: ”Missä teitä ikinä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen keskellänne.” Olen useasti ollut tänä numeroiden parissa piehtaroivan maailmamme pyörteissä onnellinen siitä, että Vapahtajamme oli viisas mies. Hän asetti raamatullisen perusporukan pieneksi, sellaiseksi, jossa hänellä on tilaa olla läsnä. Monissa kirjani tapahtumissa on tunnettavissa Hengen läsnäolo, vaikka sitä ei siinä juuri sillä hetkellä ehkä huomannutkaan.

Jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät sen, että nykyhetken hallitsemiseen tarvitaan menneen tuntemista ja ymmärtämistä ja vain nykyhetken hallinnan kautta päästään hyvän tulevaisuuden suunnitteluun. Suunnistajan on tiedettävä missä on, jotta osaa valita suunnan mihin kulkea, että pääsee tavoitteeseensa. Merimieskirkolla on ollut siunaus saada hyviä historian kirjoittajia tallentamaan menneitä tapahtumia, ja toivon voivani liittyä joukkoon tarinan kertojana, jonka muisteluiden parissa saattaa jokin menneiden vuosikymmenten sattumuksista nousta kantamaan lukijaa nykyhetken tilanteessa ja auttamaan tulevaan.

Erityisesti ajattelen juuri nyt niitä tuhansia miehiä, jotka maailmaa matkatessaan työnsä äärellä ovat erossa lapsistaan, kun meillä vietetään isänpäivää (11.11.2012). Kuljettaja rekka-auton ohjaamossa saattaa kymmenien tonnien kuormaansa halki Euroopan ja katselee mustaa asfalttinauhaa, joka katoaa auton keulan alle loputtomana mattona. Merimies ajaa alustaan automatiikan auttaessa rannatonta ulappaa kohden seuraavaa satamaa, jossa pistäydytään muutamaksi tunniksi, jotta keula voidaan taas suunnata kohden uutta päämäärää. Taivaalla ajaa pilotti alumiiniputkeaan takanaan satojen ihmisten joukko menemässä tai tulemassa. Allaan heillä kymmenen kilometriä tyhjää ja vauhtia lähemmäs tuhat kilometriä tunnissa.

Kaikki nämä isät luopuvat lapsensa läheisyydestä voidakseen antaa työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. He ovat ”poissa silmissä – poissa mielistä”, mutta Merimieskirkko on ollut heitä varten jo 137 vuotta juuri siellä, missä näillä isillä niin kuin muillakin poissa olevilla on lupa olla läsnä. Ja missä Herrammekin on.

Siunattua isänpäivää isille ja lapsille – ja äideillekin siinä ohessa.

Esko Vepsä
Merimieskirkon monitoimimies

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Seurustelun sakramentti

”Missä kaksi tai kolme on kokoontuneena Minun nimeeni, siellä Minä olen heidän kanssaan.” Tämä on suuri lupaus Vapahtajaltamme olla kokoontuneen seurakunnan, pienenkin keskellä. Seurakunta saa olla kaikkien lupausten keskellä ja kokea nuo lupaukset tosiksi.

Monien Merimieskirkon kesäjuhlien kävijänä olen kokenut nuo sanat varsin tosiksi. Juhlaväki kokoontuu eri puolilta Suomea yhteisen asian ääreen kuulemaan viimeisiä uutisia maailman meriltä ja kotirannoilta. Samalla meillä on ollut hyvä kohdata toisemme, kuunnella toistemme tapahtumat ja kertoa omat juttummekin. Tarinaa on riittänyt ja ihmiset ovat vuosi vuodelta voineet palata kotikonnuilleen mieli iloisena siitä, että olipa taas kiva olla mukana yhteisen asian ääressä. Monia tuttuja voi kohdata vain kerran vuodessa johtuen pitkistä etäisyyksistämme ja kunkin omista tehtävistä eri puolilla maatamme. Mutta kun yhteen tullaan, tullaan ikään kuin kotiin. On yhteiset jutut, on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja erityisesti on yhteinen kieli.

Usein meille kerrotaan, kuinka tärkeä on yhteinen jumalanpalvelus, viikon kohokohta, kun saamme kuulla sanaa ja opetusta ja kuulla sovituksen sanat. Hyvin totta onkin. Mutta lisäksi yhtenä erityisen vahvana kokemuksenani on ollut Merimieskirkkojen pienen seurakunnan kokoontuminen seurustelun ”sakramentin”  ääreen, kohtaamaan toinen toisemme ihmisinä. Muistamme varmaan Apostolien tekojen alkupäästä kerrotun, että toinen toistaan. Alkuseurakunnalle oli tärkeää tulla yhteen.

Merimieskirkon työssä tuo seurustelun ”sakramentti” on keskeinen osa ihmisen kohtaamisessa. Toisen ihmisen kohtaaminen omana itsenään on aina arvokas hetki. Me kohtaamme toisemme, kosketamme toistemme sielua ja myös arkea olemalla läsnä ja kuuntelemalla ja myös viestimällä yhteyden tärkeyttä. Mielessäni olen usein kerrannut monia kokemuksiani kymmenvuotisen merimieskirkkotyöni varrelta. Monet kasvot ikään kuin lipuvat sieluni silmien edessä ja muistan jopa monia juttuja niiltä ajoilta. Moni merimies ja -nainen on jäänyt ikään kuin elokuvaksi mieleeni. Se vahvistaa käsitystäni seurustelun ”sakramentin” tärkeydestä merimieskirkkotyössä ja miksei myös kaikissa muissakin tehtävissä, joissa olen sen jälkeen ollut mukana. Olen itsekin ollut saavana osapuolena.

Voimme muistaa menneisyydestämme monia erilaisia kohtaamisia, vaikka emme muistakaan, mistä puhuttiin, mitä kansakoulun opettajamme tai joku lapsuuden tärkeä ihminen opetti tai puhui, mutta muistamme, miten hän sen teki. Muistamme vain, miten hänestä jäi ikään kuin joku voima sieluumme ja sen kantamina olemme voineet kulkea joskus vaikeankin elämänvaiheen läpi. Jaamme voimaa lähimmäiselle ja saamme itsekin sitä samaa voimaa.

Yhteisen Merimieskirkon kahvihetken, laivalla kohtaamisen tai ostosmatkan aikana tapahtuneet kohtaamiset ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Siksi uskallan sanoa, että seurustelun ”sakramentti” on inhimillisen elämän tärkeimpiä pyhiä toimituksia, kohtaamisia, joissa ei teeskennellä, ei käytetä hurskaita muotokieliä eikä piilouduta minkään viran tai aseman taakse. Siinä kaksi tai kolmekin ihmistä kohtaavat toisensa aitoina ihmisinä, sydämen tasolla, sielujenkin tasolla.

Erkki Koskela
Rotterdamin ja Antwerpenin kirkon assistentti vv. 1980–90.

torstai 6. syyskuuta 2012

Paralympialaiset ovat palanneet "kotiin"

Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset luovat yhteyttä yli rajojen.

Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.

Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012 paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä. Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille, jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua kuitenkin mahdolliseksi.

Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.

Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä. Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita, joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa. Lontoossakin.

Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen kisapappi

lauantai 4. elokuuta 2012

Henki ja olympia

Lontoon olympialaiset herättivät etukäteen suuria odotuksia. Olisivatko kisat kaikkien lontoolaisten, koko kansan, Euroopan ja maailman yhteiset juhlat, jossa aito olympian henki tarttuisi ja välittyisi niin läsnäolijoille kuin kisoja mediasta seuraaville? Siihen oli olemassa erinomaiset mahdollisuudet, eikä ylevien etukäteisodotuksien luomisessa säästelty.
Viime metreillä odottava yleisö sai kuitenkin kylmää vettä niskaansa. Ylevyys jäi rahan alle. Muutaman tapahtuman pääsponsorin on annettu sanella ehdot, jotka ovat yhtä kaukana olympian hengestä kuin on Pohjois-Amerikka Euroopasta. Yhdysvaltalaisen Coca-colan johdolla toimeen panneet poikkeuslait kieltävät yrityksiä ja yhteisöjä mainostamasta omia tuotteitaan ja palveluitaan olympialasia esille tuoden.

Tämän seurauksena Lontoo ei ole olympiakaupunki. Kisat eivät näy missään muualla kuin kisapaikoilla, koska olympialaisiin liittyvää mainontaa ei tapaa missään. Niin turhalta ja ärsyttävältä kuin mainonta voi tuntuakin, olisi se näin massiivisen tapahtuman ja niin ison kaupungin hengen nostattamisessa kullanarvoista. Nyt kaupungin ilme ei poikkea tavallisesta tiistaista, eikä kisahenkeä ole onnettoman mainosmonopolin vuoksi syntynyt.

Henki löytynee vain olympiastadionilta ja muilta kisapaikoilta. Mutta ei edes niiden vierestä. Olympiapuistoonkaan ei ole pääsyä. Kaikki liput kaikkiin tapahtumiin ja olympiapuistoon on myyty loppuun, vaikka television kuva voi muulta näyttääkin. Tyhjien tuolien paikkaliput lienevät sponsorifirmojen hallussa, mutta eivät urheilua seuraamaan tulleiden ihmisten saatavilla. Kuka päästi Hartwall-areenan pomot tännekin konsultoimaan.

Poikkeuksen tähän masentavaan urheilujuhlan pilaamiseen tekevät lajit, kuten kävely, triathlon ja maraton, jotka järjestetään julkisilla paikoilla. Niissä tunnelma onkin sitten käsin kosketeltavan kihelmöivä. Ei järjestäjien ansiosta, vaan tavallisista, urheilua rakastavista ihmisistä huokuvan yhteisen energian vuoksi.

Merimieskirkoilla järjestetään oma kisastudio jokaisena kisapäivänä. Merimieskirkko on oivaltanut jotain, jonka toivoisi välittyvän muuallekin. Yhteinen kiinnostuksen kohde kokoaa ihmisiä yhteen. Kiinnostuksen kohteita ei voi määrittää norsunluutornista, vaan ne syntyvät maan tasalla ennen nousua ensimmäisellekään kirkon rappuselle. On reagoitava siihen, mikä ihmisiä yhdistää sen sijaan, että yrittäisi saada heitä innostumaan valmiiksi pureskelluista ideoista.

Merimieskirkko on kuin olympialaisten julkinen kisapaikka, jonne pääsyä ei ole rajoitettu ja jossa henki syttyy osallistujien omasta innosta. Lontoon merimieskirkolla valkokangasta alttarin edessä ei kukaan kummeksu. Pyhyys ei kirkosta katoa televisiokuvaa lähettävän monitorin vuoksi.

Mikä seurakunta ja mikä kirkko Suomessa olisi yhtä dynaaminen ja järjestäisi kirkkosalissaan kisastudion?

Marko Toljamo
viestintäpäällikkö, Suomen Merimieskirkko

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Elämän kirjokudos

Elämä on tarinoiden kudos. Joka päivä liittää uuden säikeen – tai useamman – monenkirjavaan kankaaseen, joka kuvaa elämäämme. Ihmisten kanssa työtä tehdessä kudelmaan tulee kaiketi vielä värikkäämpiä säikeitä kuin muuten tulisi. Kansainvälisessä työssä kirjavuus on jo omaa luokkaansa. Merimieskirkon kansainvälinen työ kohtaa ihmisiä kaikista maailman kolkista. Perheellisiä ja perheettömiä, pääasiassa kuitenkin työikäisiä miehiä, jotka usein ovat kovinkin kaukana kotoaan.

Tyypillinen Suomeen tulevan laivan merimies on Itä-Euroopasta tai Aasiasta. Tilastollisesti maailman merimiehistä joka neljäs on Filippiineiltä, Venäjältä ja Ukrainasta tulee kymmenes kummastakin. ”Kympin sakkiin” mahtuvat vielä Kiina, Intia, Indonesia, Puola, Turkki, Kreikka ja Myanmar. Tämän kaltainen jakauma näkyy meilläkin, joskin Euroopan maita, kuten Hollanti, Ruotsi ja Saksa, on siinä enemmän edustettuna.

Eurooppalaiset työskentelevät pääsääntöisesti vuorottelujärjestelmässä, jossa vaihtelevat kuukauden parin laivajaksot ja samanpituiset vapaajaksot. Kaukomaalaisilla työjakso on kuudesta kuuteentoista kuukauden mittainen. Sen päätyttyä päättyy myös työsuhde ja edessä on uuden etsiminen. Monessa maassa tämä on kuitenkin houkutteleva vaihtoehto hyvän elintason saamiseksi. Merenkulun maailma on aidosti monikansallinen, -kulttuurinen ja -uskonnollinen. Sellainen se on myös aina ollut ja kaiketi tulee myös aina olemaan.

Itärajan auettua ei mennyt montakaan vuotta, kun pääosa Suomen ja Venäjän rajan ylittävästä liikenteestä kulki itäeurooppalaisilla autoilla. Kuljettajat olivat ainakin venäläisiä, valkovenäläisiä, ukrainalaisia ja virolaisia. Joukossa oli aluksi joitakin brittejä ja hollantilaisia, mutta he katosivat nopeasti. Ulkomailla liikkuu vielä iso joukko suomalaiskuskeja, jotka käyvät vain harvoin kotimaassaan. Nämä ”maantien seilorit” ovat löytäneet paikkansa merimieskirkoilta.

Työuralleni on mahtunut monenlaista: saunailta brittikapteenin kanssa, metsäretken tekeminen libyalaisten kanssa, puolalainen uuden vuoden vietto, seitsenkielinen jouluhartaus, kotiseuturetki kiribatilaisten kanssa ja monen monta muuta. Ostoksilla on haettu purjeveneen ikkunoita, vihannesveitsiä, 40 kg perunoita, vaimolle tuliaisia, vain joitakin mainitakseni.

Toinen rikkaus, joka on reppuun kertynyt, on kansainvälinen kollegojen verkosto. Merimieskirkkojen maailmanjärjestön myötä eri maiden työntekijät tutustuvat toisiinsa. Tämä toiminta on oikeasti ekumeenista. Yhdistäähän meitä yhteinen asia – maidemme satamien välillä liikkuvat monenlaiset laivat. Kun tuntee ”vastarannan pastorin”, on helppo tarvittaessa ottaa yhteyttä, jos jonkin laivan tai yksittäisen merenkulkijan tilanne niin vaatii. Ja mikä parasta, tämä verkosto kattaa ihan koko maailman.

Edellä kuvatusta kankaasta löytyy varmasti kaksi samanväristä kudetta, mutta työn takan on niiden löytäminen. Sen verran vaihtelevaa työmme on.

Jaakko Laasio
SMK, merenkulkutyön johtaja

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Työssä kuuluu joukkoon

Eläköitymiseni alkoi lomalla. Saatoin levätä ja ottaa ”iisisti”. Kaikista työn mukanaan tuomasta väsymyksestä, paineista ja huolista piti päästä irti.

Hienot läksiäisjuhlat oli järjestetty. Se oli tunteiden myllerrystä. On niin pitkältä ajalta muistoja ja tapahtumia monien ihmisten kanssa. Itse juhlassa en osannut jutella kenenkään kanssa sen syvällisemmin, kuljin vaan ihmisen luota toisen luo. Se kuulunee asiaan. Suuri paikalle tullut joukko tuotti suurta iloa. Maailmalta ja ympäri Suomen he olivat tulleet toivottamaan hyviä eläkepäiviä.

Ehkä ajattelen, että nyt alkaa taas uusi työrupeama. Sen voin itsenäisesti suunnitella. Alkamassa on rennompi aika, itsensä hemmottelemisen aika. Kunnon kohentamista lenkkeillen, uiden ja joogaten. Mielen kohennusta laulaen, soitten, teatterissa ja konserteissa. Maalla odottavat puutarhanhoito, marjojen poiminta, sienestys, metsäretket, soutelut, pyöräilyt jne. Koiran hoito ja ulkoiluttaminen vievät oman aikansa. Lenkeillä koiran kanssa tulee tutuksi muiden koiraihmisten kanssa. Monista heistä tulee uusia hyviä tuttavuuksia. Taitaakin tulla kiire, että kaiken ehtii tekemään.

Työstä jäämisen tyhjyyden ja pysähtymisen tunne voi vaihtua moniksi kiireiksi, mutta en haluaisi kiirehtiä. Itseäni tutkiskellessa menee aikaa: mikä olen, mitä haluan.

Työ oli turvallinen paikka ja siitä luopumisesta tuli turvaton olo. Ihmisten joukossa tunsin kuuluvani johonkin ja siellä olivat ystävät. He välittivät. Kysyttiin, mitä kuuluu. Aina oli seuraa. Suunnitellessa yhdessä päivän tapahtumia kuuluin joukkoon. Olin tärkeä lähimmäiselle: merimiehelle, rekkakuskille, talossa vierailleelle tuntemattomalle. Oli ihana puhua kieliä ulkomaalaisten kanssa, samalla se taito pysyi yllä. Monet kansainväliset tuttavuudet, ystävyydet innostivat. Yhä on paikkoja, minne voin mennä kyläilemään. Ystävyys säilyy. Tavataan. Tulee aika tavata.

Työni kautta olen saanut paljon ystäviä. Luulen, että Merimieskirkon kaltaisia työpaikkoja ei ole, joissa työtoverit ovat yhtä ja välittävät toisistaan aidosti. Aina kun he tapaavat, heillä on yhteisiä muistoja. Ystävyys säilyy läpi elämän.

Tein sama työtä 25 vuotta. Sellaista ei nykyään enää juuri ole. Elämän tahti on muuttunut: vaikuttaa se Merimieskirkkoonkin. Itse sain elää ja työskennellä hyvillä vuosikymmenillä. Nyt on hyvä jäädä eläkkeelle, kun olen saanut tehdä itsensä näköistä työtä, jossa olen viihtynyt. Voin olla vain kiitollinen, että minut tällaiseen työhön johdatettiin.

Katariina ”Kati” Lindbohm
Merimieskirkon emäntä

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Ei sattumalta – ei itsestään

Kotona seinällä on pieni kopiokooste muotokuvista ja kapteenitauluista. Siinä on raahelaisia otsikolla: Kaksi raahelaista kaukomeren purjehtijaa 1800-luvun keskivaiheilta, Jacob Silvén ja vävynsä Alexander Cannelin.
En ole käynyt edes Raahessa saati Napolissa, missä on ikuistettu Silvénin pari kapteenitaulua laivansa saavuttua sinne 6.1.1839. Amsterdamissa nyt sentään olen käynyt. Cannelin oli laivoineen  siellä vuonna 1852. Itse päätin viedä kopion tuosta kopiokuvastani Lontoon kirkolle joskus 90-luvulla. Cannelin ainakin oli ehtinyt pyykittää Englannin jo yli sata vuotta aiemmin.

Alexander Cannelin halusi merille, mutta perhe halusi kouluttaa häntä muuhun. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän oli monena vuonna perehtynyt merenkulkijan ammattiin raahelaisen Kaleva-purjealuksen, prikin, kapteenina. Vuodesta 1852 hän kipparoi Haltio-nimistä alusta.

Haltiosta Amsterdamissa maalatun taulun on signeerannut D.A. Tempken juuri vuonna 1852. Myöhemmässä Cannelinin muistikirjassa on merkintöjä, jotka kertovat Cannelinin saapuneen Welshpooliin Walesissa 22.3.1862. Puutavaralastia purettiin 28.3.–14.4. Marraskuun lopulla laivan matka suuntautui Kööpenhaminasta taas Englantiin ainakin Hulliin. Lastina Oulusta oli tervaa ja lankkuja. Erityisesti mainitaan laivaan ostetun joululeipää. Ei ollut kovinkaan suuri sattuma, että merimieskirkkoja löytyi Englannista suomalaisillekin.

Matka jatkui muistikirjan mukaan Etelä-Amerikkaan ja sieltä Havannaan, josta tilattiin 7000 kpl hyviä sikareja, joista 2000 kpl Regolia-merkkiä. Alus otti lastiksi huomattavan määrän sokeria, siirappia ja rusinoita. Kauppaa käytiin, oltiin matkalla.
Cannelin ja appiukkonsa Sivén olivat liikkuvia suomalaisia aikana, jolloin tavallinen kansa ei paljon reissannut. Nyt tietenkin jo kuljetaan, mutta ei tavallinen kansa vieläkään kuskaile suuria aluksia napolilaiseen satamaan tai Amsterdamiin. Se on joidenkin työtä.

Asioihin synnytään ja niitä ryhtyvät tekemään ne, jotka osaavat. Näitä osaajia ja liikkuvia Merimieskirkko on palvellut. Silvénin ja Cannelinin aikoihin ei vielä ollut järjestöä nimeltä Suomen Merimieskirkko eikä sen edeltäjäfirmojakaan. Asiakas oli.

Asiakkaan tunnistaminen on tärkeä juttu. Palvelujen tarjoaja ja asiakas ovat toistensa pari. Molempien on osattava asiansa. Palvelujen tarjoajat ovat suuri joukko ihmisiä, jotka näkevät joko suoraan tai välillisesti asiakkaan tarpeen. Palvelun tarjoaminen tekee oikealla tavalla rikkaammaksi molemmat.

Merenkulkijat ja rahtarit eivät tee työtään sattumalta. Siihenkin kätkeytyy palvelua kaupan alalla. Silvén ja Cannelin rakensivat tätä maata, joka tuolloin oli Venäjän alaisuudessa. Merimieskirkko syntyi Venäjän vallan aikana. Hallitsijat vaihtuvat, kauppa ja liikkuminen jatkuvat. Cannelinin päiväkirjassa merkityistä vuoden 1864 joulukuussa päivätyistä maksuista voi todeta rahayksikön muuttuneen Suomen markoiksi. Ajat muuttuivat.

Palvelemisesta syntyvä Merimieskirkko ei pyöri itsestään. Se ei elä pelkällä ihastelulla kuten ei laivan kipparointikaan. Nyt on uusi aika, asiakaskunta on laajentunut monenlaisiksi matkaajiksi. Rahayksikkö on vaihtunut markasta euroiksi jo aikaa sitten ja kaupankäynti sekä tuliaiset ovat moninaistuneet.

Raahessakin on nykyisin merimieskirkko.  Brysselissä toimii myös Suomen Merimieskirkko. Nuokaan toiminnot eivät elä itsestään. Ja tähän merimieskirkkotoimintaan osallistuminen auttaa myös näkemään muita palveltavia, tavallisia liikkeellä olevia.
Huolenpito ei katso ikää. Se sopii niillekin, joiden päivässä aurinko on vielä korkealla ja joilla on taito nähdä asiakkuuden ja palvelemisen arvo.

Pertti Poutanen

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Matkapappityöllä on selvä tilaus

Suomen Merimieskirkko on jo 17 vuotta toiminut Kaakkois-Aasian suomalaisten parissa. Palvelujen piirissä ovat olleet erityisesti Singaporen, Kuala Lumpurin, Jakartan ja Manilan suomalaisyhteisöt. Lähes kymmenen vuotta on vierailtu myös Hanoissa. Käynneillä on järjestetty joulukirkkoja ja huolehdittu kirkollisista toimituksista. Suomalaisten määrä eri kohteissa vaihtelee Singaporen lähes kahdeksasta sadasta Jakartan muutamaan kymmeneen. Vierailuihin on kaikissa kohteissa suhtauduttu erittäin myönteisesti ja tilaisuuksissa on ollut runsaasti osanottajia. Suomen edustustot ja paikalliset Suomi-yhdistykset ovat hoitaneet suurimman osan käytännön järjestelyistä ja huolehtineet myös tilaisuuksien kustannuksista. Työn heikoin lenkki on ollut matkapapin vierailun lyhyys. Toimituskeskeisyys ei ole riittävästi tarjonnut luontevaa kosketuspintaa ulkosuomalaisten arkeen.

Viikko sitten palasin kolmen viikon Aasian-kiertueelta. Tehtäväni oli selvittää matkapappityöhön liittyviä toiveita. Tapasin suomalaisia Malesiassa, Singaporessa, Indonesiassa, Filippiineillä ja Intiassa. Suunnittelupalavereiden ja pääsiäisajan jumalanpalveluksien / hartaustilaisuuksien lisäksi sain Singaporen suomalaisten pyynnöstä pitää myös nuortenillan ja pyhäkoulun. Tuosta pyhäkoulusta olen erityisen iloinen, sillä sen myötä Singaporessa käynnistyi suomenkielinen pyhäkoulu. Huhtikuusta alkaen pyhäkoulu pidetään kerran kuukaudessa pyhäkoulunopettajien kodeissa ja toisinaan myös Tanskan merimieskirkolla. Pyhäkoulunopettajiksi ilmoittautui neljä henkilöä. Uusien pyhäkoulunopettajien tueksi annoin vastuunkantajille Rekolan seurakunnan ja Suomen Merimieskirkon lahjoittamaa pyhäkoulumateriaalia tuleviin tehtäviin.

Kaakkois-Aasian suomalaisten matkapappityön kohdistuvan toivelistan kärjessä oli lasten uskonnollisen kasvatuksen tukeminen, nuorten valmentaminen suomalaiseen rippikouluun, joulu- ja pääsiäiskirkot, kirkolliset toimitukset ja valmius kriisitukeen. Matkapapin odotetaan toimivan läheisessä yhteistyössä paikallisten suomalaisyhdistysten kanssa ja osallistuva muuhunkin suomalaisten tai pohjoismaalaisten toimintoihin (kauppakillat, golfporukat jne.). Yhteistyö paikallisten Suomen edustustojen ja kunniakonsuleiden kanssa on myös oleellinen osa matkapapin yhteistyöverkostoa.

Intia ei ole aikaisemmin kuulunut matkapappityön kohdemaihin. Vierailuni New Delhissä osoitti, että kiinnostusta suomenkieliseen kirkolliseen työhön on myös Intiassa. Suurlähetystön kampuksen uima-altaalla pidetyssä suunnittelukokouksessa sovimme, että yhteistyö käynnistyy jo tänä vuonna joulukirkon ja kauneimmat joululaulut -tilaisuuden merkeissä.

Nyt on oikea aika kehittää ja laajentaa Suomen Merimieskirkon matkapappityötä. Tarvitsemme päätoimisen työntekijän, jolla olisi aikaa laskeutua kiireettömästi Kaakkois-Aasian suomalaisyhteisöjen elämään. Matkapapin tulisi liikkua omilla työalueillaan vähintään kuusi kuukautta vuodessa. Työntekijän varsinainen asemapaikka tullee olemaan Suomessa, mutta jonkinlainen majapaikka / toimisto saattaisi olla järkevää vuokrata toimialueen keskeiseltä paikalta esimerkiksi Kuala Lumpurista. Matkapapin ”seurakuntana” on lähinnä Kaakkois-Aasian ulkosuomalaiset, mutta mielestäni matkapappi voisi luontevasti toimia myös turistipappina esimerkiksi Malesiassa (Penang), Indonesiassa (Bali), Intiassa (Goa) ja Sri Lankassa.

Heikki Rantanen
matkapappi (o.t.o.)
henkilöstöjohtaja

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Tunnelmaa, toimintaa, sanomaa

Pääsiäisen aikaan liittyen laaditaan paljon suunnitelmia, ladataan suuria odotuksia ja niin kuin nykyään sanotaan, siihen panostetaan paljon. Pitäisimmekö jäljellä olevan loman pääsiäistä edeltävällä viikolla vai vasta sen jälkeen? Lähtisimmekö etelän lämpöön vai pohjoisen rinteille? Tai mummolaan? Vieläköhän pitkänä perjantaina jäät kantavat pilkkimiehen?

Eivät kaikki toki lähde matkalle ja vaikka lähtisivätkin, niin koti tulee kuitenkin laittaa pääsiäiskuntoon. Pajunoksia maljakkoon, rairuohot kasvamaan, suklaamunia kaappiin, tiput ja puput pöydälle ja noita-akat ikkunaan. Paastonajan päättymistä, oli sitä sitten vietetty tai ei, juhlistetaan lampaanpaistilla, mämmillä ja pashalla. Eikä kaupasta ole unohdettu ostaa currya kananmunien pohjavärjäystä varten. Tunnelmaan ja toimintaan me panostamme, mutta missä on itse pääsiäisen sanoma.

Olen joskus ajatellut, miltä suloinen untuvikko kananpoika näyttää kuukauden kuluttua. Siitä on kauneus kaukana. Muutos on välttämätön ollaksemme se, miksi meidän on tuleminen. Elämä ei aina ole kaunista ja suloista. Karheus ja rosoisuus ovat kuitenkin suola, mikä tekee elämästämme elämisen arvoisen. Kasvukivut eivät rajoitu vain murrosikään. Niissä kasvetaan läpi koko elämän. Tätä pääsiäisen munat, tiput ja ruohot kuvastavat: muutosta, kasvua, elämää.

Pääsiäisen ajasta ei voi irrottaa erilleen palmusunnuntaita, pitkääperjantaita tai ylösnousemusaamua. Kyseessä on kokonaisuus, jonka aikana voin vuodesta toiseen käydä läpi sitä, kuinka helposti olen kädet kohotettuna, palmunoksia levittäen hurraamassa maallisen hyvän toivossa. Kuinka näen itseni vähintään katsomassa naulojen lyöntiä Häneen, joka on halunnut minulle vain pelkää hyvää, pyyteettömästi. Kuinka tunnistan vapauden tunteen tajutessani tyhjän haudan julistavan ylösnousseen Kristuksen sovitustyön todeksi tulemista minunkin kohdalla.

En tiedä, itkisinkö ilosta vai nauraisinko häpeästä. Tämä muistutusviikko laittaa minut paikalle, jossa näen, mitä minä olen, mitä minun edestäni on tehty ja mihin minut on kutsuttu. Tässä kohtaa kirkkovuotta herään kysymään, mikä on elämäni tarkoitus, mitä teen tällä lahjaksi saamallani ainutkertaisella ajanjaksolla maan päällä – ajanjaksolla, joka edeltää iankaikkisuuselämän uutta aamua. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Suunnitellaan matkoja, valmistellaan pääsiäistä, ollaan yhdessä ja rakastetaan. Kristus on totisesti ylösnoussut.

Ville Nieminen
hallintojohtaja, Suomen Merimieskirkko
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 2/2012 Kirkkolaiva-palstalla)

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Ympäristön tuholaiset

Kuljin lapsena usein rannoilla. Se oli pienen pojan löytöretkeilyä. Jokaisen niemen takana piili uusi maailma. Pengoin meren rantahiekalle tuomaa ryönää. Löysin pulloja, laivoista heitettyä slagia, verkon kappaleita, veneen jäännöksiä, törppöjä, kaloja, kuolleen hylkeen. Kaikki ne kiinnostivat minua. Tuijotin kirkuvia lokkeja ja kuuntelin aaltojen kumua.
 
Ranta oli paikka, joka tuntui ymmärtävän minua ja ajatuksiani. Se oli enemmän kuin ystävä. Jos mieleni oli hyvä, halusin jakaa iloni ympäröivän luonnon kanssa. Jos mieleni oli apea, kuljin silloinkin rannoilla. Läheinen, rakas maisema antoi voimia jaksaa vastoinkäymisten yli.

Iän karttuessa havahdun toisinaan miettimään, olenko tulossa uudelleen lapseksi. Näin siksi, että havaitsen ajatusteni ja tapojeni muistuttavan yhä useammin tuon kivikkorantoja kiertäneen pikkupojan ajatuksia ja tapoja. Aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten, askeleeni ovat alkaneet nytkin johtaa yhä useammin rannoille ja muualle luontoon. On kuin olisin löytänyt vanhan ystävän kiireisten ja työntäyteisten vuosien jälkeen. Se tuntuu hyvältä.

Ikääntyvän ihmisen huoli omasta asuinympäristöstä ja luonnosta lisääntyy. Ympäristöön kohdistetut väkivaltaiset toimet harmittavat, suorastaan loukkaavat. On kuin minua lyötäisiin, kun asuinympäristöäni loukataan.

Kun näen tehokkuutta ihannoivan kaupunkisuunnittelun tuloksena Oulun Toppilan vanhan, perinteikkään ja historiallisen sataman muuttuvan asuntoalueeksi, olen yhtä aikaa vihainen ja alakuloinen. Tekee mieli siteerata Suurta Kirjaa: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Kun näen piittaamattoman lumikelkkailijan ajavan metsässä taimikoiden yli, mietin miten häntä pitäisi puhutella, jotta viesti menisi perille. Kun näen koiran omistajan ulkoiluttavan lintujen pesimäaikana lemmikkiään suojelualueen rantaruovikossa, en ole vihainen eläimelle vaan isännälle.

Vuosien ajan olen samoillut asuinalueeni vieressä sijaitsevassa rantametsässä. Kun alue lääninhallituksen päätöksellä rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi, Oulun kaupunki rakensi sinne taukokatoksen, lintutornin ja erinomaisen luontopolun, jonka tietoiskutauluissa esiteltiin Perämerelle tyypillisen maankohoamisrannikon kasvillisuutta ja eläimistöä.

Vuosien varrella töhrijät ovat iskeneet tusseineen ja maaleineen luontopolun rakennelmien kimppuun. Eikä siinä kyllin: vandaalit näkivät niin paljon vaivaa, että repivät irti suurilla pulteilla ja nauloilla tolppiin kiinnitetyt luontopolun opaste- ja tietoiskutaulut. Osa tauluista katosi kokonaan. Niin tuhottiin yhteiskunnan rakentama luontopolku. Nähtävästi se ei merkinnyt jollekulle mitään. Siksi siitä eivät saa muutkaan nauttia - enää.

Luontopolun kohtalo on ikävä esimerkki siitä järjettömästä tärvelemisestä ja hävittämisestä, mitä ympärillämme nykyisin kaiken aikaa tapahtuu. Se on niin jokapäiväistä, että alamme siihen valitettavasti jo turtua.

Joni Skiftesvik
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Myönteinen korvapuusti

Olen perheeni ja seurakuntani ryhmien kanssa vieraillut melkein kaikilla Euroopan, aika suurelta osalta Suomenkin,  merimieskirkoilla. Miksi noissa paikoissa olo ja eläminen tuntuu ja on tuntunut niin tutulta ja läheiseltä?

Olin ja olimme  60- ja 70-luvuilla aika usein nuorina aikuisina Mustasaaressa, Helsingin seurakuntien vapaa-ajan keskuksessa. Saaressa oli tapana ottaa vieraat vastaan tulemalla vastaan kuljetusveneelle ja jo laiturille tervehtimään. Siellä meidät kaikki toivotettiin tervetulleiksi, tutut ja tuntemattomat. Kanttiinissa oli tarjolla saarella leivottuja korvapuusteja ja kunnon kahvit. Tulija ei ollut ”vieras”, vaan tervetullut ”ystävä”. Hänkin, joka tuli ensimmäisen kerran, oli kuin paikan perheenjäsen. Ei ihme, että Mustasaaressa oli kävijöitä: vaihtoehtoihmisiä, tavallisia tallaajia, syrjään jääneitä. Kaikille tuntui löytyvän paikka – ja tehtäväkin, jos niin halusivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken lahjaksi saamaani kirjaa Mustasaaren historiasta (Pala Paratiisia. Hgin srk-yhtymän julkaisuja 2006).

Musa, yksi saaren legendaarisista emännistä,  kertoo kirjasssa: ”Mustasaari on aina ollut paikka, jonne voi tulla ilman pakollisia kulisseja, joita seurakunnan toimintoihin usein liittyy. On ollut haastavaa täyttää se aika, minkä ihmisten kanssa on, ilman saarnaamisen pakkoa” (s. 139).  Samalla sivulla on myös Helsingin sanomien siteeraus: ”Kotipullan paistaminen on tapa osoittaa, että olemme kiinnostuneet tulijasta ja että olemme odottaneet häntä”.

Minulle merimieskirkkojen papit, assistentit ja muu henkilökunta ovat olleet tärkeitä. Tärkeää on ollut myös käydä kirkkotilassa, kanttiinissa, olotilassa ja saunassakin. Kaikkein tärkeintä on ollut se kokonaisuus, minkä kunkin merimieskirkon ihmiset, tilat ja ilmapiiri ovat muodostaneet. Siksi kävin viime vuoden  aikana monessa niistä. Olin ja olimme tervetulleita;  kuten sinäkin olit tai olisit.

Kari Pekka Kinnunen
Rovasti, Korson kirkkoherra (eläk.)

torstai 16. helmikuuta 2012

Kaukokaipuu ei sammu

Pääsin lennähtämään hetkeksi lomalle kaukaiseen Boliviaan, pois tuiskujen keskeltä! Ensikosketus maahan oli värisyttävä, ihan kirjaimellisesti. Vuoristotauti alkoi oireilla heti lentokentällä eikä ottanut kunnolla laantuakseen koko matkan aikana. Andeja katsellessa tuntui pieneltä, mutta jotenkin turvalliselta. Nuo pysyy, vaikka muu maailmasta häviääkin, ajattelin siellä.

Muistan lapsena istuneeni maatilamme navetan katolla, sieltä näki kauas. Olin varmaan aika pieni, mutta tiesin jo että maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kaukaisia paikkoja. Halusin nähdä ne kaikki. Muistan poteneeni voimakasta ja mukaansatempaavaa kaukokaipuuta jo silloin. Koulun karttakirja vuoroin liennytti, vuoroin lietsoi matkakuumetta. Vanhempani onneksi ymmärsivät ja antoivat luvan lähteä, sen verran kun 80-luvun Suomessa nyt oli tapana matkustella.

Tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Joskus mietin hetken miksi olen ollut aina onnellisimmillani kun olen päässyt matkaan, jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Kohteella ei sinällään ole ollut väliä, vaan sillä, että määränpäässä odottaa jotain mitä en ole ennen kokenut.

Elämä Merimieskirkon emäntänä Lontoossa ja Belgiassa oli samalla tavalla nuorelle tytölle uusi, avartava kokemus, enkä puhu pelkästään ulkomailla asumisesta. Olin ollut Lontoossa vapaaehtoisena kahdesti aiemmin, joten jonkinlainen tuntuma työhön oli entuudestaan. Voi miten nautin asumisesta näissä kaupungeissa! Varsinkin Antwerpenin vanhassa kaupungissa samoillessani mietin, voiko kaupunkiin todella rakastua? Kolmesta vuodesta tuli kahdeksan, ja Suomeen paluun hetki oli todella surullinen. Voin rehellisesti sanoa, että paluu oli vaikea, ja asettuminen kesti kauan.

Nykyään ajattelen, että arkikin on mukavaa, myös Suomessa. Nautin ikääntyvien vanhempieni seurasta, samoin tyttäreni pitää siitä, että saa tavata mummoa ja ukkia useammin. Täälläkin on ystäviä, Helsingissä aika turvallista asua ja asiat sujuvat tehokkaasti. Perheen, työn ja opiskelun liitto pitää huolen siitä, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Olen onnellinen.

Ihan kokonaan kaukokaipuu ei ole sisältäni sammunut. Nykyään sen tyydyttämiseen vain riittävät pienemmät asiat kuin 15-vuotiaana.

Mari Suomalainen
SOL Palvelut oy, kohdepäällikkö

maanantai 6. helmikuuta 2012

Merirosvousongelmaa ei ratkaista merellä

Viime vuosina paljon huomiota saanut merirosvous vaikeuttaa raskaasti merenkulun elinkeinoa. Se on synnyttänyt mm. turvallisuuspalveluihin liittyvää oheisliiketoimintaa, mutta ennen kaikkea se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja pelkoa. Romantiikka ja eksotiikka ovat tämän ajan merirosvoudesta kaukana.
Suomen Merimieskirkon sisarjärjestöt raportoivat kohdanneensa merirosvouden koskettamia merenkulkijoita ja heidän perheenjäseniään. Varustamoita on autettu, kun henkistä huoltoa on tarvittu. Merimieskirkkojen kansainvälinen ketju jo toiminta-ajatuksensa perusteella tarjoaa tukeaan kenelle tahansa merirosvouksen kohteeksi joutuneelle parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan.
Suomessa merenkulun turvallisuuspalkinto Sea Sunday 2011 luovuttiin miinalaiva Pohjanmaan alushenkilökunnalle, joka kiitettävällä tavalla osallistui kansainväliseen yritykseen rajoittaa merirosvouksen haittoja. Kuitenkin on syytä tunnistaa ilmiön takana olevien syiden monimutkaisuus. Ainoa kestävä ratkaisu merirosvouden lopettamiseksi on köyhyyden hävittäminen Somaliasta. Somalia tarvitsee tukea rakentamiseen vahvan kansan ja valtion, jossa on demokraattisesti valittu hallinto sekä yleinen kunnioitus lakeja ja ihmisoikeuksia kohtaan.
Tästä syystä Suomen Merimieskirkko ry:n hallitus on ottanut yhteyttä kansainväliseen yhteistyöjärjestöönsä ICMAan ja pyytänyt sitä vaikuttamaan käytössään olevia kanavia pitkin, jotta kansainvälinen yhteisö ja erityisesti OECD:nä tunnettu kehittyneiden maiden ryhmä tunnustaisi vastuunsa ja sitoutuisi Somalian kansan pitkäaikaiseen avustamiseen.
Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri
Teksti on julkaistu myös Merimieskirkko-lehden 1/2012 pääkirjoituksena.

torstai 12. tammikuuta 2012

On monia keinoja kuulua porukkaan

Voiko kertoa Jumalasta puhumatta Jumalasta? Kun sekä Hector, Ismo Alanko että Jeesus saavat tipan linssiin ja olon kevyemmäksi, ovatko äijät lopulta samalla asialla? 1980 -luvulla teologiaa opiskellessani kysymys oli minulle hyvin käytännöllinen. Olin opiskelemassa mahdollisesti kirkon virkaan, mutta tiesin ettei minusta tulisi julistajaa. Uskoni oli liian epämääräinen ja hämärä sellaiseen. Uskontunnustusta mutistessanikin tapasin jättää pois sanan sieltä toisen täältä, rehellisyyden nimissä! Jotenkin kuitenkin halusin roikkua menossa mukana.
Muistin kolmea lapsuuteni vuotta merimieskirkolla. Vaikka olin katsellut sitä kaikkea hyvin pienenä, oli se jättänyt syvät tunnejäljet. Mies oli juovuspäissään jäänyt auton alle. Äiti haki kirkolta pyyhkeitä että saatiin veret pyyhittyä. Sitten se hilpeä veikko joka ilmestyi jostain ja teki kirkolla kaikenlaista, soitti sähkökitaraa ja oli joulupukkinakin joulujuhlissa. Kunnes vei kassan ja katosi. Ne jotkut ystävälliset sedät jotka kävivät lähinnä saunomassa ja imaisemassa verannalla kaljat ja saunatupakat. Kahvisalin puheenporina ja naureskelu, yhdessä viihtyminen. Minullakin oli ”tehtävä” vaikken itse sitä edes sellaiseksi tajunnut: pitkään poissa kotoaan olleet merimiehet tykkäsivät katsella lasten toilailua, kun omat olivat niin kaukana. Se kaikki tapahtui kirkolla, joka oli samalla minulle koti, meidän alakerta.

1990-luvulla osuin erään kuoron matkassa Saksan kirkkopäiville. Paksu ohjelmakirjanen pursui erilaisten porukoiden happeningeja ja esityksiä, joista osalla ei ollut minkään maailman tekemistä minkään perinteisesti kirkollisen kanssa. Jollain Hampurin sivukoululla esitettiin hittibiisejä Disneyn piirretyistä. Päätin tsekata sen. Rekvisiitat ja vaatetus kohdallaan, Kaunottaren ja Kulkurin spagettikohtaus pisteenä iin päällä. Musiikki, laulut mukaan lukien, tuli playbackina kannettavasta mankasta. Kirkkopäivillä. Olin iloinen ja kosketettu. Tänne oli kaikki ja kaikenlainen tervetullutta. Minäkin kaikkineni, uskontunnustuksen säästeliäs mutisija. Olin myös hiukan hämmentynyt. Mikä sitten enää erottaa kirkon kirkoksi jos kaikki kelpaa? Mutta pitäisikö kirkon erottua joksikin? Rakkauden kaksoiskäsky, johon kuuluu sisältyvän sekä laki että evankeliumi, antaa aikalailla laajat puitteet sille mitä kirkkoon mahtuu.

En koe voivani julistaa. En oikein tiedä mihin lopulta uskon, mistä siis puhuisin? Niinpä etsin muita näkökulmia jotenkin kuulua siihen viitekehykseen jonka kuitenkin jollain tavalla tunnen kodikseni. Uskon että on muitakin, jotka jakavat tämän tunteen. Ettei aina törmäisi johonkin ”jos”siin tai ”mutta”an, vaan voisi tulla kokonaisena, kaikkine piruineen ja epäuskoineen. Ne saarnatkoon, joilla saarnattavaa on. Muitakin keinoja on kuulua porukkaan. Voi keittää kahvia, pitää sylissä, pelata biljardia, laulaa lauluja, tai vain jutella niitä näitä. Saada itse ja antaa toisille. Tehdä sanaa lihaksi. Laupias samarialainen, vääräuskoinen ja väärään porukkaan kuuluva teki minkä oikeaksi näki, ja se oli tarpeeksi.

Tänään vietän suurimman osan työajastani piirroselokuvien parissa. Ehkä joku joskus kokee niissä samaa mitä minä koin Hampurin sivukoululla 1995. Ehkä ne joskus jonkun elämää hetkellisesti helpottavat.  Näinköhän sittenkin olen päätynyt koulutustani vastaavaan työhön?

Markus Bäckman
äänityöläinen

maanantai 2. tammikuuta 2012

Tuurilla ne laivatkin seilaavat?

Vuosi on vaihtunut. Tapaninpäivänä alkanut talvimyrsky sävytti viime vuoden viimeisiä päiviä. Oman kotitalomme päälle kaatunut pihamänty siirsi omat ajatukseni espoolaiselta pientaloalueelta merelle. Millaista siellä nyt on?
Mieleeni palautui kymmenien vuosien takaa uudenvuodenyö Biskajanlahdella. Olin laivapappina matkalla Ranskasta Lounais-Englantiin. Tuuli oli myrskylukemissa, 10 boforia. Tuo yö, jolloin kapteenikin oli koko yön komentosillalla, jäi mieleeni. Keskustelimme myrskystä ja kuuntelimme säätietoja: nouseeko ennuste hirmumyrskyrajalle, 12 boforiin? Mutta puhuimme myös elämästä ja sen kulusta, olihan uudenvuodenyö.

Samalla katselin kunnioituksella ammattitaitoa, varmuutta ja päättäväisyyttä, jota kaikilla komentosillalla olevilla oli. Ruorimieskin noudatti rauhallisen näköisenä kapteenin neuvoja. ”Laiva on suunniteltu kestämään nämä olosuhteet, lasti on kiinnitetty oikein, koneet on huollettu, navigointilaitteet on varmistettu moneen kertaan, komentosillalla on hyvin koulutettua ja kokenutta väkeä, ei tässä ole mitään erityisempää syytä huoleen”, sanoi kapteeni. ”Puhutaan vain elämästä ja sen merkityksistä, kun kerran pappi on mukana”.

Ajattelin, että vanha sanonta ”tuurilla ne isotkin laivat seilaavat” tarkoittaa oikeastaan sitä, että ”hyvä tuuri” oikeastaan tehdään ja varmistetaan etukäteen. Huolellinen varustautuminen pahimman mahdollisen varalle on jokaisen laivanvarustamon tärkein tehtävä. Tämän päälle voi toivoa toki myös hyvää onnea matkaan.

Muistan tuolta uudenvuodenyöltä kapteenin viisaan ajatuksen: ihminen tekee oman tulevaisuutensa omilla valinnoillaan. Puhuimme erityisesti työstä ja merimiesammatista. Samoin puolisosta ja perheestä, joita kumpikin tuolloin ikävöimme. Pitää osata ajatella, miten toivotun tulevaisuuden voi toteuttaa. Pitää olla realisti ja samalla toiveikas, hän neuvoi minua vanhemman miehen kokemuksella. Ja tuuriakin tarvitaan, kuten merenkulussa, hän lisäsi. Arvelin, että sitä voisi sanoa siunaukseksi. Niin voi, kuului kipparin vastaus pimeästä.

Uudenvuodenyön teema kirkoissamme on ”Aikamme on Jumalan kädessä”. Se koskee niin laatua kuin määrääkin. Emme ajattele, että selviämme edessä olevasta vain omilla taidoillamme ja hyvällä onnella. Uudenvuodenyön psalmissa on meille matkavakuutus: ”Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi. Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina” (Ps. 121).

Elämämme on Jumalan kädessä, hänen varjeluksensa ja siunauksensa varassa. Siinäkin tapauksessa, että varustautumisemme ei riitä, tuuri loppuu ja elämän myrskyt käyvät liian kovina. Kovia kolhuja elämässään saanutkin voi luottaa, että hän pääsee kerran perille, taivaan haminaan.

Ekumeenisen liikkeen piirissä kirkosta käytetään kuvaa, jossa on ihmisillä lastattu pieni purjelaiva, kirkkolaiva seilaa elämän merellä. Symboli on ikivanha. Sitä täydentää 100-luvulta peräisin oleva seinämaalaus, joka on löytynyt Jerusalemista Pyhän haudan kirkon alla olevasta luolasta. Siinä on pursi, josta on masto katkennut. Haaksirikosta huolimatta laiva on tullut perille, koskapa kuvan alla ovat sanat: Domine ivimus! – Herra me olemme tulleet! 

Antti Lemmetyinen
Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja