Ikävällä on monet kasvot

Itkettyneet lapsenkasvot ilmestyivät puhelimen ruutuun.
"Mummi, mä kaaduin."
"Voi, mihin sua sattuu?"
"Jalkaan ja käsiin."
Pienet kädet ovat naarmuilla.
"Jos mummi vähän puhaltaa," ehdotin. Ja minä puhallan.
"Se kyllä tulee sieltä läpi, nyt ei enää satu niin paljon."

Suljen puhelimen ja huokaan. Siellä minun nyt pitäisi olla, tämän pikkuisen lähellä, ottaa hänet syliin ja puhaltaa oikeasti. Mutta täällä minä olen tuhansien kilometrien päässä ja yritän selviytyä ristiriitaisista tunteistani. Oliko itsekästä etsiä talvikoti terveellisestä ympäristöstä, jossa kummankin, niin mummin kuin ukinkin on kremppoineen helpompi elää? Elää yhteisöllistä elämää muitten suomalaisten kanssa, olla osallisena pienen yhteisön toimissa, antaa panoksensa? Ja ikävöidä.

En tiedä, auttaako se, että näkee ne pienet itkettyneet kasvot, vai saako se aikaan vaan suuremman ikävän. Ainakin toisinaan nuorin lapsenlapsi menee puhumattomaksi, katsoo vaan surullisena ruutuun, vastaa päätään pudistamalla tai nyökkäämällä. Nyökkäämällä siihen, että on mummia ja ukkia ikävä. Voi pientä! Niin mummillakin on sua ikävä.

Tavalliset arkipäivät vieraassa maassa kaukana perheestä ja sukulaisista sujuu jo niin kuin nyt arki sujuu, ilman suurempia tunnekuohuja. Mutta juhlat, varsinkin joulut ovat monille vaikeita, perhe ja läheiset ovat kaukana. Silloin ei uuden yhteisön tuoma läheisyys ja yhteenkuuluvuus korvaa sitä oikeaa perhettä.

Mutta on niitä toisenlaisiakin puheluita. Onneksi.

Jouluaattomaamuna soi puhelin kuuden aikaan: ”Mummi, mä sain mantelin!” Kolmivuotiaan iloinen naama näkyy ruudulla, pian myös kahdeksanvuotiaan isosiskon. Ihan kiva herätys, ”Nyt mummi ja ukki on hereillä, ihan meidän ansiosta!”

Jouluna ikävöin perhettäni, pyhäinpäivänä poisnukkuneita läheisiäni, minä ja moni muu yhteisömme jäsen. Ja isänpäivänä ikävöin isääni.

Niin, isänpäivä. Siitä isänpäivästä on jo pian 30 vuotta, kun menetin isäni. Vieläkin on joskus häntä niin ikävä, samalla kun olen kiitollinen. Minulla oli hyvä isä. Kun hänen syntymästään oli 100 vuotta, me kaikki hänen jälkeläisensä ja viimeinen elossa ollut siskonsa kokoonnuimme yhteen. Ja meitä oli paljon! Vuosia isä oli laulanut kirkkokuorossa, tässä samassa talossa harjoitellut. Nyt hän oli päässyt laulamaan taivaalliseen kuoroon. Yhdessä häntä muistelimme ensin kirkossa, jossa pappi luki kaikkien poisnukkuneitten nimet ja iät ja sitten yllättäen sanoi myös isän nimen. Sanoi, että tänään muistamme kiitollisina myös sata vuotta sitten syntynyttä seurakuntamme aktiivista jäsentä. Kyyneleet tulivat silmiin, kurkkua kuristi.

Laitan Mozartin Requiemin soimaan. Se on minun tapani lievittää ikävää. Itkeä, ja tuntea lohdutusta.

Kynttilät lepattavat pyöreässä kynttelikössä pyhäinpäivän messussa kaukana Suomesta, Kanarialla. Pappi lukee kaikkien niitten nimet, jotka ovat kuolleet edellisen pyhäinpäivän jälkeen, jokaiselle sytytetään oma kynttilä. Ja vielä yksi niille läheisille, joita tänään haluamme muistella. Muutama huokaus ja tukahdutettu nyyhkäisy kuuluu muuten niin hiljaisessa kirkossa. Joka vuosi on enemmän ja enemmän tuttuja nimiä listassa, pieni yhteisö menettää joka vuosi monta jäsentään, ja me ikävöimme yhdessä.

“Vieläks sä soitat siellä Kanarialla”, kysyy mieheltäni Kanarialta tuttu mies.

”Kyllä mä soitan, itse asiassa meillä on siellä bändi, ollaan me ihan konsertoitukin.”

”Ai, millainen kokoonpano teillä on?”

”No, se riippuu siitä keitä on saarella. Ja kuka on elossa.”

”Niin, me ollaan lähtövuorossa.”

Lähtövuorossa ollaan, se on tässä yli kymmenen Kanarian-vuoden aikana huomattu. Monta ystävää on jo siirtynyt rajan taa, taivaallisiin kokoonpanoihin: kolme kanttoria, useampia soittajia ja paljon muita. Yhteisön vanhin jäsen siunattiin haudan lepoon joku vuosi sitten, Kanarian turistipappi suoritti viimeisen palveluksen tälle 91-vuotiaalle veteraanille.

Mutta kaikki ikävä loppuu aikanaan, niin on meille luvattu. Tämä maallinen ikävä, se lievittyy joka kevät, kun kesäksi palaame Suomeen.

                      ”Voi, mun on ollut teitä niin ikävä,” sanon ja puristan lastenlapsia syliini.

                      ”Ja mulla on ollut ikävä mummin tuoksua!”

Liisa Varho

Ulkosuomalainen Gran Canarialta

Muita ikävän tarinoita voit lukea täältä.

Jyväskylä, kesäkuu 1972 – käännekohta

Ainoana hakijana olin tullut valituksi Jyväskylän kaupunkiseurakunnan IV kappalaiseksi ja viran alkamispäivä oli 1.6.1972. Asunto Helsingissä oli tyhjennettävä ja naimisiinkin oli ehdittävä ennen em. päivää. Kun pikkuveljeni häät olivat olleet todella isot, niin päätimme Stinan kanssa, että me emme sellaisia halua. Isäni vihki meidät Stinan kotona Kärkölässä sunnuntaina 28.5., ja meitä oli paikalla kaikkiaan 15. Pikainen häämatka suuntautui Koskella olevaan Jokelan kartanoon ja seuraavana päivänä pakattiin Kärkölästä matkaan tulevat tavarat. Helsingissä ne olikin pakattu jo aikaisemmin.

Helsingistä lähdettiin matkaan Mercedes-pakettiautolla. Kärkölästä koukattiin siellä olevat tavarat ja sitten vain kohti Jyväskylää, joka oli Stinalle tuttu paikka. Hänhän oli opiskellut siellä. Meitä odotti Halssilassa virka-asunto, 113 neliötä. Aika iso se oli kahdelle nuorelle ihmiselle ja heidän vähille kalusteilleen. Kirkko, rivitalo – jossa asuntomme oli – ja viereisellä tontilla oleva vanhustentalo olivat kaikki valmistuneet kolme vuotta aikaisemmin. Suurta muutosta ja jännitystä lisäsi myös virkaanasettaminen, joka oli jo 4.6, sunnuntaina siis.

Juhlapäivän aamuna meitä oli sakastissa kolme virkaan asetettavaa, Juha Tiusanen, Kortepohjan kappalainen, Veikko Hovikoski, Kypärämäen kappalainen ja minä Halssilan kappalainen. Piiriini kuului silloin myös Kuokkala. Juha ja Veikko olivat jo hoitaneet virkojaan jonkin aikaa. Toki minäkin –  neljättä päivää virassa! Mauno Airola toimi notaarina ja virkaan asettajana oli piispa Eero Lehtinen, jonka olin jo monta kertaa tavannut. Olin käynyt vanhempieni kanssa heidän pappilassaan Saarijärvellä ja olin myös ollut 13-vuotiaana vanhempieni kanssa Lapuan tuomiokirkossa, kun Eero Lehtinen vihittiin Lapuan piispaksi. Hän oli sydämellinen, nuoria pappeja ymmärtävä piispa.

Seurakunta tarjosi lounaan piispalle, virkaan asettamisessa avustaneille, virkaan asetetuille ja paikalla olleille luottamushenkilöille. Minun tehtäväkseni oli annettu puhua piispalle, virkaan asettajille ja luottamushenkilöille ja kiittää heitä tästä arvokkaasta ja lämminhenkisestä tilaisuudesta. En kyllä yhtään muista mitä puhuin, mutta minua rohkaisi erityisesti pappisveljeni Otso Sovijärven rohkaiseva katse ja aurinkoinen hymy. Se taisi olla muuten lähes ainoa kerta, kun pidin puhuetta ilman paperia…

Päivä oli helteinen ja ohjelma tiivis. Liput liehuivat monestakin syystä. Oli seurakunnan juhla, Marskin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Piispalla ja myös meillä muilla oli edessämme seuraavaksi seurakunnan uuden kurssikeskuksen, Vesalan vihkiminen, jonka piispa avustajineen toimitti. Hiki siinä tuli penkissä auringon paahtaessa – päällä kun oli musta, aurinkoa imevä kaftaani!

Tilaisuuden päätyttyä meidän matkamme jatkui, loma odotti. Pikkuveljeni oli jo saapunut vaivihkaa Vesalaan ja hänen Fiat 127 -autollaan ajoimme Halssilaan, mistä meidän matkavarusteemme otettiin mukaan. Heinolassa yövyimme Kain ja Seijan luona ja seuraavana aamuna ajoimme heidän kanssaan laivalle ja Ruotsiin. Siellä majoituimme Seijan sukulaisten luona ja sitä seuraavan yön olimme Hampurin merimieskirkolla. Seuraavan yön vietimme teltassa, metsässä Länsi-Berliinissä aivan muurin läheisyydessä. Sieltä matka jatkui Itä-Saksan kautta Tsekkoslovakiaan, Itävaltaan, Unkariin, Jugoslaviaan ja lopulta Kreikkaan, Ateenaan, joka oli häämatkamme pääkohde

Siellä liikkuminen autolla oli haasteellista, kun minä ainoana jonkin verran kreikkaa osaavana luin katujen nimiä (olivat ainoastaan kreikaksi) ja hikoilin runsaasti Ateenan vilkkaassa liikenteessä. Leirintäalue löytyi ja sinne jo totuttuun tapaan pystytimme telttamme – pölisevälle hiekalle. Ensimmäinen ihminen, jonka siellä tapasimme oli muuten suomalainen nuori mies. Tärkeimmät kohteet Ateenassa tutkimme jalkaisin. Sen verran kuitenkin poikkesin joukkomme muista liikkujista, että juoksin muutaman kierroksen Ateenan vanhalla olympiastadionilla. Jyrkät olivat kaarteet ja kierros oli 384 metriä. Nykyjuoksijoitten vauhti heittäisi heidät kyllä noista kaarteista ulos!

Muutama päivä Ateenassa ja sitten paluumatkalle. Yövyimme Italian Triestessä, mistä matka jatkui Saksaan. Alkoi jo olla kiire ja niin ajoimme 1 300 km ja päädyimme Ruotsiin, Österkorsbergaan, missä vietimme juhannusta Seijan sukulaisten luona. Laivaan ehdimme vain 8 minuuttia ennen sen lähtöä. Olivat jo nostamassa peräporttia, mutta laskivat sen, kun näkivät meidän kaasuttavan paikalle. Seuraavana päivänä Heinolan kautta Jyväskylään, jossa olimme 25.6. ajettuamme kolmen viikon aikana 10 500 kilometriä! Viimeiseksi kerraksi se ei kuitenkaan jäänyt…

Sitten olikin paluu töihin – ja siinä ei suinkaan jarruteltu. Kuukauden ajan olin oman virkani ohella myös Toivakan vs. kirkkoherra, lomansijainen siis. Kolme kertaa viikossa ajoin pyörällä sinne (edestakaisin 70 km), hoidin viraston ja otin vastaan toimitusvarauksia. Siinä ei siis chillailtu ja himmailtu!

Mielen perukoilla oli kuitenkin vielä ajatus – kyllä minä vielä merimiespapiksi haluan. Jyväskylä oli kuitenkin sillä tavalla käännekohta, että siellä sai tehdä töitä ihan jaksamisensa rajoilla, mutta samalla kollegat tukivat. Siellä myös nuorta miestä koulutettiin niin, että puheitten laatu pehmeni ja elinikäinen oppiminen alkoi

Kauko Puranen

Ent. Lontoon ja Antwerpenin merimiespastori

Takaraja

Elämään kuuluu tulevaisuuden suunnittelu. Mitä teen isona, miten on työn laita, entä lapset ja heidän koulunsa, miten on asiat isovanhempien kanssa jne.  Mutta entä sitten, kun on päässyt eläkkeelle? Tuntuuko hyvälle? Edessä on uusi elämänvaihe ja uudet suunnitelmat. 

Mutta kuinka pitkälle elämää vanhana ja vanhuksena voikaan suunnitella? Tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei yhtään sen pidemmälle. Ehkä kymmenen vuotta eteenpäin, tai viisi tai vuosi tai vielä lyhemmän aikaa. 

Jossain vaiheessa vanhana tajuaa, että elämää on todella vähemmän edessä kuin mitä on jäänyt taakse. Itse en enää ole pitkään aikaan rakentanut mitään kestopuusta. Se mitä teen, niin siihen kelpaa tavallinen puu. Se kestää sen minkä minäkin. 

Ympärille katsoessa syntyy myös erilaisia ideoita kuten, että jospa perustaisin jonkun yrityksen tai menisin tekemään muuta pitkäjännitteistä toimintaa. Sitten tajuan, että vaikka eläisinkin pidempään, voimat eivät tule riittämään. 

Vapaaehtoistyössäkin voi olla mukana aktiivisesti, mutta ottaako jonkin varsinaisen tehtävän vastaan, puheenjohtajuuden, hallituspaikan, sihteeriyden tai luottamustehtävän.  Entistä useammin alkaa miettimään, että elämässä on tässäkin asiassa takaraja. Voinko ottaa hoitaakseni jonkin asian, vai loppuuko aika kesken.   

Paikkakunnan juuri eläkkeelle jäänyt kirkkoherra kuoli pian töiden jättämisen jälkeen. Sydän petti. Häntä huomattavasti vanhempi rouva, ammatiltaan lääkäri, totesi, että ”ihana kuolema”. Silloin en vielä ymmärtänyt tämän ihanuuden merkitystä. Nyt ymmärrän. Ei tarvinnut miettiä takarajaa, ”kaatui saappaat jalassa”. 

Entä ahdistaako tietoisuus takarajasta? Kyllä ja ei. Mietin, että onko tämä minun viimeinen autoni, entä miten jos en saa uusittua ajokorttia, miten täällä silloin pärjää – maalla, jossa ei ole julkista liikennettä. Entä miten vaimo pärjää – ajokortiton? Ei mikään vähäpätöinen juttu täällä provinssissa. Tai, kun sote-uudistus on vaiheessa, niin säilyykö täällä terveyskeskus vai tuleeko takaraja vastaan ennen aikojaan siksi, että lääkärireissu pitenee. Tässä vain murto-osa arkisista kysymyksistä taka-rajan äärellä. Ei ehkä edes tärkeimpiä. 

Entä mitä sitten kuolemaan liittyen, kun takaraja on ylitetty? Meidän kylässä olen ajatellut, että haluaisin tulla haudatuksi vanhalle hautausmaalle. Olen tiedustellut hautavarausta. Sen voi tehdä kuitenkin vasta kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, että miten se on mahdollista? Mutta totta puhuakseni, olen enemmän miettinyt sitä, että mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Onko vastassa kaksi mahdollisuutta, taivas tai helvetti? En tiedä. Kysyn myös, että onko noin yleensä ottaen kuoleman jälkeen elämää lainkaan. Sitäkään en tiedä. 

Meille on opetettu ja Raamatusta voimme lukea, että Jumala on hyvä ja Hän on antanut poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja  antaa syntimme anteeksi niille, jotka häneen uskovat. Heille on taattu taivasosuus. Tämä on uskon asia. Siihen voi uskoa tai olla uskomatta. Takarajan todellisuutta se ei kuitenkaan poista, mutta sen jälkeisen tulevaisuuden uskoa se voi vahvistaa. Ehkä jo takarajan tällä puolen. 

Ari Lindqvist 

Kuva: Paula Virta