torstai 9. elokuuta 2018

Jyväskylä, kesäkuu 1972 – käännekohta


Ainoana hakijana olin tullut valituksi Jyväskylän kaupunkiseurakunnan IV kappalaiseksi ja viran alkamispäivä oli 1.6.1972. Asunto Helsingissä oli tyhjennettävä ja naimisiinkin oli ehdittävä ennen em. päivää. Kun pikkuveljeni häät olivat olleet todella isot, niin päätimme Stinan kanssa, että me emme sellaisia halua. Isäni vihki meidät Stinan kotona Kärkölässä sunnuntaina 28.5., ja meitä oli paikalla kaikkiaan 15. Pikainen häämatka suuntautui Koskella olevaan Jokelan kartanoon ja seuraavana päivänä pakattiin Kärkölästä matkaan tulevat tavarat. Helsingissä ne olikin pakattu jo aikaisemmin.

Helsingistä lähdettiin matkaan Mercedes-pakettiautolla. Kärkölästä koukattiin siellä olevat tavarat ja sitten vain kohti Jyväskylää, joka oli Stinalle tuttu paikka. Hänhän oli opiskellut siellä. Meitä odotti Halssilassa virka-asunto, 113 neliötä. Aika iso se oli kahdelle nuorelle ihmiselle ja heidän vähille kalusteilleen. Kirkko, rivitalo jossa asuntomme oli ja viereisellä tontilla oleva vanhustentalo olivat kaikki valmistuneet kolme vuotta aikaisemmin. Suurta muutosta ja jännitystä lisäsi myös virkaanasettaminen, joka oli jo 4.6, sunnuntaina siis.

Juhlapäivän aamuna meitä oli sakastissa kolme virkaan asetettavaa, Juha Tiusanen, Kortepohjan kappalainen, Veikko Hovikoski, Kypärämäen kappalainen ja minä Halssilan kappalainen. Piiriini kuului silloin myös Kuokkala. Juha ja Veikko olivat jo hoitaneet virkojaan jonkin aikaa. Toki minäkin   neljättä päivää virassa! Mauno Airola toimi notaarina ja virkaan asettajana oli piispa Eero Lehtinen, jonka olin jo monta kertaa tavannut. Olin käynyt vanhempieni kanssa heidän pappilassaan Saarijärvellä ja olin myös ollut 13-vuotiaana vanhempieni kanssa Lapuan tuomiokirkossa, kun Eero Lehtinen vihittiin Lapuan piispaksi. Hän oli sydämellinen, nuoria pappeja ymmärtävä piispa.

Seurakunta tarjosi lounaan piispalle, virkaan asettamisessa avustaneille, virkaan asetetuille ja paikalla olleille luottamushenkilöille. Minun tehtäväkseni oli annettu puhua piispalle, virkaan asettajille ja luottamushenkilöille ja kiittää heitä tästä arvokkaasta ja lämminhenkisestä tilaisuudesta. En kyllä yhtään muista mitä puhuin, mutta minua rohkaisi erityisesti pappisveljeni Otso Sovijärven rohkaiseva katse ja aurinkoinen hymy. Se taisi olla muuten lähes ainoa kerta, kun pidin puhuetta ilman paperia…

Päivä oli helteinen ja ohjelma tiivis. Liput liehuivat monestakin syystä. Oli seurakunnan juhla, Marskin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Piispalla ja myös meillä muilla oli edessämme seuraavaksi seurakunnan uuden kurssikeskuksen, Vesalan vihkiminen, jonka piispa avustajineen toimitti. Hiki siinä tuli penkissä auringon paahtaessa – päällä kun oli musta, aurinkoa imevä kaftaani!

Tilaisuuden päätyttyä meidän matkamme jatkui, loma odotti. Pikkuveljeni oli jo saapunut vaivihkaa Vesalaan ja hänen Fiat 127 -autollaan ajoimme Halssilaan, mistä meidän matkavarusteemme otettiin mukaan. Heinolassa yövyimme Kain ja Seijan luona ja seuraavana aamuna ajoimme heidän kanssaan laivalle ja Ruotsiin. Siellä majoituimme Seijan sukulaisten luona ja sitä seuraavan yön olimme Hampurin merimieskirkolla. Seuraavan yön vietimme teltassa, metsässä Länsi-Berliinissä aivan muurin läheisyydessä. Sieltä matka jatkui Itä-Saksan kautta Tsekkoslovakiaan, Itävaltaan, Unkariin, Jugoslaviaan ja lopulta Kreikkaan, Ateenaan, joka oli häämatkamme pääkohde

Siellä liikkuminen autolla oli haasteellista, kun minä ainoana jonkin verran kreikkaa osaavana luin katujen nimiä (olivat ainoastaan kreikaksi) ja hikoilin runsaasti Ateenan vilkkaassa liikenteessä. Leirintäalue löytyi ja sinne jo totuttuun tapaan pystytimme telttamme – pölisevälle hiekalle. Ensimmäinen ihminen, jonka siellä tapasimme oli muuten suomalainen nuori mies. Tärkeimmät kohteet Ateenassa tutkimme jalkaisin. Sen verran kuitenkin poikkesin joukkomme muista liikkujista, että juoksin muutaman kierroksen Ateenan vanhalla olympiastadionilla. Jyrkät olivat kaarteet ja kierros oli 384 metriä. Nykyjuoksijoitten vauhti heittäisi heidät kyllä noista kaarteista ulos!

Muutama päivä Ateenassa ja sitten paluumatkalle. Yövyimme Italian Triestessä, mistä matka jatkui Saksaan. Alkoi jo olla kiire ja niin ajoimme 1 300 km ja päädyimme Ruotsiin, Österkorsbergaan, missä vietimme juhannusta Seijan sukulaisten luona. Laivaan ehdimme vain 8 minuuttia ennen sen lähtöä. Olivat jo nostamassa peräporttia, mutta laskivat sen, kun näkivät meidän kaasuttavan paikalle. Seuraavana päivänä Heinolan kautta Jyväskylään, jossa olimme 25.6. ajettuamme kolmen viikon aikana 10 500 kilometriä! Viimeiseksi kerraksi se ei kuitenkaan jäänyt…

Sitten olikin paluu töihin ja siinä ei suinkaan jarruteltu. Kuukauden ajan olin oman virkani ohella myös Toivakan vs. kirkkoherra, lomansijainen siis. Kolme kertaa viikossa ajoin pyörällä sinne (edestakaisin 70 km), hoidin viraston ja otin vastaan toimitusvarauksia. Siinä ei siis chillailtu ja himmailtu!

Mielen perukoilla oli kuitenkin vielä ajatus – kyllä minä vielä merimiespapiksi haluan. Jyväskylä oli kuitenkin sillä tavalla käännekohta, että siellä sai tehdä töitä ihan jaksamisensa rajoilla, mutta samalla kollegat tukivat. Siellä myös nuorta miestä koulutettiin niin, että puheitten laatu pehmeni ja elinikäinen oppiminen alkoi

Kauko Puranen
Ent. Lontoon ja Antwerpenin merimiespastori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti