Menneitä muistellen ja tulevaan luottaen

Kirjoittelen näitä rivejä jokseenkin tunnilleen 50 vuotta sen hetken jälkeen, joka mullisti elämäni. Minut vihittiin tuolloin puolisooni ja elämänkumppaniini, josta tuli myös vuosikymmenten työtoverini.

Tässä vaiheessa lienee lupa pysähtyä, nojata tuohon elämänkumppaniin ja muistella kaikkea yhdessä koettua ja elettyä. Jotenkin siinä puuhassa nousevat unhon yöstä lukemattomat merimiehet ja Merimieskirkon ihmiset, joiden elämää olemme olleet koskettamassa ja he meidän. Yhdessä elimme merimieskirkon arkea, ei sitä työksi oikein osannut ottaa, sillä se vei koko perheen mennessään. Tämä oli sekä riemu että riesa, mutta näin jälkikäteen asiaa ajatellen, juuri tämä oli se voima, jonka varassa työtä tehtiin.

Olen ollut yli neljä vuosikymmentä Merimieskirkon tilanteissa se, joka ”aina kertoo niistä menneistä”. Näin jopa siinä määrin, että muutamat työtoverit ovat saaneet jutuistani niin sanotusti tarpeekseen, niin, että minua kerran yhteisessä kokoontumisessamme verrattiin pronssiin; vaikeneminenhan on kultaa, puhuminen hopeaa ja minä siis pronssia. En ole varma, oliko vertaus tarkoitettu kunnianosoitukseksi, sellaiseksi sen kuitenkin käänsin ja kiitin veljiä kauniista sanoista ja upeasta ajatuksesta. Saatoin siis olla yksi niistä maailmanhistorian suurmiehistä, jotka pronssisina koristavat kotikaupunkinsa toreja.

Oma ”pronssipatsaani” on enemmän käteen sopivaa tavaraa. Merimieskirkko julkaisee näinä viikkoina teoksen, joka kantaa nimeä ”PÄRSKEITÄ – kohtaamisia maailmalla”, jossa kerron lukuisista hetkistä, joissa tapasin ihmisen. Tämä oli joko ongelmissa tai olimme muuten vain toistemme äärellä Merimieskirkon työn puitteissa. Nuo kohtaamiset ovat olleet kantavana voimana elämäni taipaleella, sillä niiden kautta olen oppinut sen, ettei niin ohi käypää kahden ihmisen hipaisua olekaan, ettei siinä olisi myös Henki läsnä.

Herramme sanoi kerran: ”Missä teitä ikinä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen keskellänne.” Olen useasti ollut tänä numeroiden parissa piehtaroivan maailmamme pyörteissä onnellinen siitä, että Vapahtajamme oli viisas mies. Hän asetti raamatullisen perusporukan pieneksi, sellaiseksi, jossa hänellä on tilaa olla läsnä. Monissa kirjani tapahtumissa on tunnettavissa Hengen läsnäolo, vaikka sitä ei siinä juuri sillä hetkellä ehkä huomannutkaan.

Jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät sen, että nykyhetken hallitsemiseen tarvitaan menneen tuntemista ja ymmärtämistä ja vain nykyhetken hallinnan kautta päästään hyvän tulevaisuuden suunnitteluun. Suunnistajan on tiedettävä missä on, jotta osaa valita suunnan mihin kulkea, että pääsee tavoitteeseensa. Merimieskirkolla on ollut siunaus saada hyviä historian kirjoittajia tallentamaan menneitä tapahtumia, ja toivon voivani liittyä joukkoon tarinan kertojana, jonka muisteluiden parissa saattaa jokin menneiden vuosikymmenten sattumuksista nousta kantamaan lukijaa nykyhetken tilanteessa ja auttamaan tulevaan.

Erityisesti ajattelen juuri nyt niitä tuhansia miehiä, jotka maailmaa matkatessaan työnsä äärellä ovat erossa lapsistaan, kun meillä vietetään isänpäivää (11.11.2012). Kuljettaja rekka-auton ohjaamossa saattaa kymmenien tonnien kuormaansa halki Euroopan ja katselee mustaa asfalttinauhaa, joka katoaa auton keulan alle loputtomana mattona. Merimies ajaa alustaan automatiikan auttaessa rannatonta ulappaa kohden seuraavaa satamaa, jossa pistäydytään muutamaksi tunniksi, jotta keula voidaan taas suunnata kohden uutta päämäärää. Taivaalla ajaa pilotti alumiiniputkeaan takanaan satojen ihmisten joukko menemässä tai tulemassa. Allaan heillä kymmenen kilometriä tyhjää ja vauhtia lähemmäs tuhat kilometriä tunnissa.

Kaikki nämä isät luopuvat lapsensa läheisyydestä voidakseen antaa työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. He ovat ”poissa silmissä – poissa mielistä”, mutta Merimieskirkko on ollut heitä varten jo 137 vuotta juuri siellä, missä näillä isillä niin kuin muillakin poissa olevilla on lupa olla läsnä. Ja missä Herrammekin on.

Siunattua isänpäivää isille ja lapsille – ja äideillekin siinä ohessa.

Esko Vepsä

Merimieskirkon monitoimimies