Luonto on minun kirkkoni

Merikotka on levittäytymässä sisämaahan. Olen tarkkaillut sitä parhaiten suolammella Itä-Suomessa Venäjän rajan tuntumassa.  

Olimme ystävien kanssa asettuneet tarkkailukoppiin odottamaan karhuja. Houkuttimiksi asetetuilla kalojen perkausjätteillä olikin kookas, rajan takaa suurelta järveltä tullut merikotka. Mahtava luonnonnäytelmä jatkui karhujen vierailuina useita kertoja yön kuluessa. Syötävä löytyi tukkikasankin alta, sillä painavat puun rungot siirtyivät näppärästi karhun käsittelyssä.

Luonnon tarkkailu merenrannoilla ja metsässä on meille suomalaisille tärkeää. Sen osoittavat myös kesäisten viikonvaiheiden ja loma-aikojen autojonot pois kaupunkien hälinästä. Jos muut pitävät meitä jossakin määrin primitiivisinä, olkoon välitön luontosuhde kuitenkin meidän vahvuutemme.

Luonnosta etsimme virkistystä. Se ravitsee ruumiin ja mielen. Luonto on minun kirkkoni –niinhän monet suomalaiset mielellään sanovat. Meren ulapalla, saariston rannoilla ja metsän siimeksessä havahdumme miettimään elämän jylhää kauneutta ja sen tuhlailevaa kasvun ihmettä vaikkapa pienessä kukkasessa kallioluodolla.

Raamatun luomiskertomuksen alussa todetaan, että Jumalan henki liikkui vetten päällä. Monet raamatulliset kuvat viestivät, miten Jumalan henki luo uutta elämää, ”uudistaa maan kasvot” (Ps. 104:30 ). Jos Jumala ottaisi henkensä maailmasta, niin elämä katoaisi ja maailma ikään kuin raukeaisi tyhjiin (Ps. 104:29; Apt. 17:28).

Hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikki Jumalan luoma on kaunista. Koko luomakunnassa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään.

Sen oivaltaminen vaatii myös herkkyyttä niin kuin profeetta Elialta. Hän etsi Jumalaa ensin myrskystä, sitten maanjäristyksestä ja tulenlieskasta löytämättä häntä niistä. Lopulta hän tavoitti Jumalan läsnäolon tunnon hiljaisessa, vienossa tuulenvireessä (1 Kun 19: 11-13).

Luontokokemus ottaa tarkkailijan sisäänsä. Tunnemme yhteenkuuluvuutemme ja kohtalonyhteytemme muun luonnon kanssa. Olemme osa suurta kokonaisuutta. Ehkä – vaikkapa pienen hetken ajan – sisimmästämme nousee kiitos elämän lahjasta ja siitä, että olemme elämästä osalliset.

Olkoon meillä avoimuutta tuntea, että tämä on meille Jumalan armoa ja hyvyyttä. ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää…Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!” (Matt. 6:28,30)

Elämässä eri vaiheineen olemme Jumalan huolenpidon turvissa. Tämän tietoisuuden vahvistaminen on yhtenä perustana myös merimieskirkkojen toiminnassa sen ohella, että ne ovat arkisen kohtaamisten, huolenpidon ja virkistyksen lähteitä.

Voitto Huotari

Piispa emeritus