Joulun tuntemuksia kannattaa vaalia

Minulla on kuva, jossa Rotterdamin kulmilla asuvat suomalaiset syövät merimieskirkon pihalla grillimakkaraa sateenvarjon alla umpipimeässä. Mikäpä siinä sinänsä. Mutta jos tietää, että kysymys on juhannuksenvietosta, kuvaan tulee uutta kiinnostavuutta.

Kun kerran on suomalainen, kuuluu viettää juhannusta. Kuuluu, vaikkei yöttömästä yöstä ole tietoakaan. Eikä kokosta. Kunhan on edes makkaraa – ja vaikka sataa kuin saavista.

Juhlaa voi siis viettää, vaikkei tavoitakaan sen olennaisia elementtejä. Juhlan pointtia voi tavoitella, vaikka se tuntuukin olevan enemmän muistissa kuin maailmassa. Ainakin jonkin aikaa.

Eteläisessä Suomessa ei tämän joulun alla näy lumen häivää. Eivät ole hanget korkeat nietokset. Eivät lumivalkeat pellot, puistot. Vähän väliä myrskyisäksi äityvä tuuli vispaa ulkokuusien oksia ja lamppuja. On pimeää ja sataa. Kuin hollantilaisena juhannuksena…

Kun tuumaan, mitä itse odotan ja mitä haluan viettää, luulen, etten ole ainoa samantapaisissa aatoksissa. Juhannuksen merkityksellisyys on vuosien kuluessa laimentunut, mutta joulusta yhä hakee ja kaipaa… Niin mitä?

Rauhaa. Mielen ja sielun, vähän ruumiinkin. Mutta jotakin erilaista olemisen tapaa. Sellaista, jonka toisivat mukanaan hiljaa leijuvat lumihiutaleet, ääniä vaimentavat hanget ja valoa heijastava lumipeite. Ja sellaista, johon mieli viriää joulukirkossa – unisenakin.

Tingeltangelijoulu saattaa tarjota pintalystiä, mutta se nyt vain on kääntäen verrannollinen syväjouluun nähden. Ei ole sama, toivottaako ja tavoitteleeko ”hauskaa joulua” vai ”jouluriemua”, koska niissä liikutaan enimmäkseen eri tasoilla ja molemmat ovat harvoin yhtä aikaa tarjolla.

No joo. Tänä jouluna aion tuijotella kynttilänliekkeihin, laulaa sukulaisten kanssa muita kuin tättärää-joululauluja, pitää lapsenlapsia sylissä, lukea jouluevankeliumin itse tai kuunnella sen siltä melkein 60 vuotta vanhalta äänitteeltä, jossa lukija on isoisäni ja taustalta kuuluu oma lapsenääneni.

Tämä kun on minun Suomi-jouluani. Koskaan en ole mennyt joulukirkkoon reellä, en ole edes nähnyt sellaista. Mutta kaikki tuo muu välittää minulle tuntemuksen siitä, että joulun vuoksi ihmisenä oleminen on ihan erilaista kuin ilman sitä olisi; ”on ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesus-lasta”.

Minusta tuntemuksia kannattaa vaalia, tuommoisia semminkin. Viettää juhlaa, oli miten oli ja oli missä oli. Vähän jääräpäisestikin, olosuhteista huolimatta. Sadetta ja tuulta vasten. Omaa rauhattomuutta ja pintahakuisuutta vastaan.

Kaarlo Kalliala

Turun hiippakunnan piispa