On monia keinoja kuulua porukkaan

Voiko kertoa Jumalasta puhumatta Jumalasta? Kun sekä Hector, Ismo Alanko että Jeesus saavat tipan linssiin ja olon kevyemmäksi, ovatko äijät lopulta samalla asialla? 1980 -luvulla teologiaa opiskellessani kysymys oli minulle hyvin käytännöllinen. Olin opiskelemassa mahdollisesti kirkon virkaan, mutta tiesin ettei minusta tulisi julistajaa. Uskoni oli liian epämääräinen ja hämärä sellaiseen. Uskontunnustusta mutistessanikin tapasin jättää pois sanan sieltä toisen täältä, rehellisyyden nimissä! Jotenkin kuitenkin halusin roikkua menossa mukana.

Muistin kolmea lapsuuteni vuotta merimieskirkolla. Vaikka olin katsellut sitä kaikkea hyvin pienenä, oli se jättänyt syvät tunnejäljet. Mies oli juovuspäissään jäänyt auton alle. Äiti haki kirkolta pyyhkeitä että saatiin veret pyyhittyä. Sitten se hilpeä veikko joka ilmestyi jostain ja teki kirkolla kaikenlaista, soitti sähkökitaraa ja oli joulupukkinakin joulujuhlissa. Kunnes vei kassan ja katosi. Ne jotkut ystävälliset sedät jotka kävivät lähinnä saunomassa ja imaisemassa verannalla kaljat ja saunatupakat. Kahvisalin puheenporina ja naureskelu, yhdessä viihtyminen. Minullakin oli ”tehtävä” vaikken itse sitä edes sellaiseksi tajunnut: pitkään poissa kotoaan olleet merimiehet tykkäsivät katsella lasten toilailua, kun omat olivat niin kaukana. Se kaikki tapahtui kirkolla, joka oli samalla minulle koti, meidän alakerta.

1990-luvulla osuin erään kuoron matkassa Saksan kirkkopäiville. Paksu ohjelmakirjanen pursui erilaisten porukoiden happeningeja ja esityksiä, joista osalla ei ollut minkään maailman tekemistä minkään perinteisesti kirkollisen kanssa. Jollain Hampurin sivukoululla esitettiin hittibiisejä Disneyn piirretyistä. Päätin tsekata sen. Rekvisiitat ja vaatetus kohdallaan, Kaunottaren ja Kulkurin spagettikohtaus pisteenä iin päällä. Musiikki, laulut mukaan lukien, tuli playbackina kannettavasta mankasta. Kirkkopäivillä. Olin iloinen ja kosketettu. Tänne oli kaikki ja kaikenlainen tervetullutta. Minäkin kaikkineni, uskontunnustuksen säästeliäs mutisija. Olin myös hiukan hämmentynyt. Mikä sitten enää erottaa kirkon kirkoksi jos kaikki kelpaa? Mutta pitäisikö kirkon erottua joksikin? Rakkauden kaksoiskäsky, johon kuuluu sisältyvän sekä laki että evankeliumi, antaa aikalailla laajat puitteet sille mitä kirkkoon mahtuu.

En koe voivani julistaa. En oikein tiedä mihin lopulta uskon, mistä siis puhuisin? Niinpä etsin muita näkökulmia jotenkin kuulua siihen viitekehykseen jonka kuitenkin jollain tavalla tunnen kodikseni. Uskon että on muitakin, jotka jakavat tämän tunteen. Ettei aina törmäisi johonkin ”jos”siin tai ”mutta”an, vaan voisi tulla kokonaisena, kaikkine piruineen ja epäuskoineen. Ne saarnatkoon, joilla saarnattavaa on. Muitakin keinoja on kuulua porukkaan. Voi keittää kahvia, pitää sylissä, pelata biljardia, laulaa lauluja, tai vain jutella niitä näitä. Saada itse ja antaa toisille. Tehdä sanaa lihaksi. Laupias samarialainen, vääräuskoinen ja väärään porukkaan kuuluva teki minkä oikeaksi näki, ja se oli tarpeeksi.

Tänään vietän suurimman osan työajastani piirroselokuvien parissa. Ehkä joku joskus kokee niissä samaa mitä minä koin Hampurin sivukoululla 1995. Ehkä ne joskus jonkun elämää hetkellisesti helpottavat.  Näinköhän sittenkin olen päätynyt koulutustani vastaavaan työhön?

Markus Bäckman

äänityöläinen