Muistan lapsena istuneeni maatilamme navetan katolla, sieltä näki kauas. Olin varmaan aika pieni, mutta tiesin jo että maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kaukaisia paikkoja. Halusin nähdä ne kaikki. Muistan poteneeni voimakasta ja mukaansatempaavaa kaukokaipuuta jo silloin. Koulun karttakirja vuoroin liennytti, vuoroin lietsoi matkakuumetta. Vanhempani onneksi ymmärsivät ja antoivat luvan lähteä, sen verran kun 80-luvun Suomessa nyt oli tapana matkustella.
Tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Joskus mietin hetken miksi olen ollut aina onnellisimmillani kun olen päässyt matkaan, jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Kohteella ei sinällään ole ollut väliä, vaan sillä, että määränpäässä odottaa jotain mitä en ole ennen kokenut.
Elämä Merimieskirkon emäntänä Lontoossa ja Belgiassa oli samalla tavalla nuorelle tytölle uusi, avartava kokemus, enkä puhu pelkästään ulkomailla asumisesta. Olin ollut Lontoossa vapaaehtoisena kahdesti aiemmin, joten jonkinlainen tuntuma työhön oli entuudestaan. Voi miten nautin asumisesta näissä kaupungeissa! Varsinkin Antwerpenin vanhassa kaupungissa samoillessani mietin, voiko kaupunkiin todella rakastua? Kolmesta vuodesta tuli kahdeksan, ja Suomeen paluun hetki oli todella surullinen. Voin rehellisesti sanoa, että paluu oli vaikea, ja asettuminen kesti kauan.
Nykyään ajattelen, että arkikin on mukavaa, myös Suomessa. Nautin ikääntyvien vanhempieni seurasta, samoin tyttäreni pitää siitä, että saa tavata mummoa ja ukkia useammin. Täälläkin on ystäviä, Helsingissä aika turvallista asua ja asiat sujuvat tehokkaasti. Perheen, työn ja opiskelun liitto pitää huolen siitä, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Olen onnellinen.
Ihan kokonaan kaukokaipuu ei ole sisältäni sammunut. Nykyään sen tyydyttämiseen vain riittävät pienemmät asiat kuin 15-vuotiaana.
Mari Suomalainen
SOL Palvelut oy, kohdepäällikkö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti