Olin ja olimme 60- ja 70-luvuilla aika usein nuorina aikuisina Mustasaaressa, Helsingin seurakuntien vapaa-ajan keskuksessa. Saaressa oli tapana ottaa vieraat vastaan tulemalla vastaan kuljetusveneelle ja jo laiturille tervehtimään. Siellä meidät kaikki toivotettiin tervetulleiksi, tutut ja tuntemattomat. Kanttiinissa oli tarjolla saarella leivottuja korvapuusteja ja kunnon kahvit. Tulija ei ollut ”vieras”, vaan tervetullut ”ystävä”. Hänkin, joka tuli ensimmäisen kerran, oli kuin paikan perheenjäsen. Ei ihme, että Mustasaaressa oli kävijöitä: vaihtoehtoihmisiä, tavallisia tallaajia, syrjään jääneitä. Kaikille tuntui löytyvän paikka – ja tehtäväkin, jos niin halusivat.
Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken lahjaksi saamaani kirjaa Mustasaaren historiasta (Pala Paratiisia. Hgin srk-yhtymän julkaisuja 2006).
Musa, yksi saaren legendaarisista emännistä, kertoo kirjasssa: ”Mustasaari on aina ollut paikka, jonne voi tulla ilman pakollisia kulisseja, joita seurakunnan toimintoihin usein liittyy. On ollut haastavaa täyttää se aika, minkä ihmisten kanssa on, ilman saarnaamisen pakkoa” (s. 139). Samalla sivulla on myös Helsingin sanomien siteeraus: ”Kotipullan paistaminen on tapa osoittaa, että olemme kiinnostuneet tulijasta ja että olemme odottaneet häntä”.
Minulle merimieskirkkojen papit, assistentit ja muu henkilökunta ovat olleet tärkeitä. Tärkeää on ollut myös käydä kirkkotilassa, kanttiinissa, olotilassa ja saunassakin. Kaikkein tärkeintä on ollut se kokonaisuus, minkä kunkin merimieskirkon ihmiset, tilat ja ilmapiiri ovat muodostaneet. Siksi kävin viime vuoden aikana monessa niistä. Olin ja olimme tervetulleita; kuten sinäkin olit tai olisit.
Kari Pekka Kinnunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti