Paralympialaiset ovat palanneet "kotiin"

Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset luovat yhteyttä yli rajojen.

Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.

Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012 paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä. Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille, jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua kuitenkin mahdolliseksi.

Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.

Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä. Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita, joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa. Lontoossakin.

Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen kisapappi