Syvyyttä käytönnöstä

Elettiin 90-luvun alkua. Lamasta puhuttiin ja ennen kaikkea lamaa elettiin. Markan devalvointi merkitsi merimieskirkoille 50 %:n kulunousua Suomesta rahoitettavalle osuudelle. Ja se ei ollut vähän se. Merimieskirkko oli toiminnan laajentamiseksi ostanut kiinteistön Antwerpenista ja rakennuksen peruskorjaustyöt olivat käynnistymässä. Parin edellisen vuoden aikana saatu pesämuna katosi hyvin nopeasti ja alkoi matokuuri. Ei se ollut ensimmäinen Merimieskirkon historiassa, eikä myöskään viimeinen. Tilanteen vakavuudesta kertoi se, että kaikki Suomen Merimieskirkko ry:n omaisuus oli jo lainojen vakuutena, ja rahat eivät tuntuneet riittävän edes toimintamenoihin.

Haasteen ratkaisemiseksi koko ulkomaan kirkkojen henkilöstö kokoontui Frankfurtiin, ja jokainen pani itsensä likoon yrittäessään löytää toisaalta kulusäästöjä ja samalla uusia tulonhankkimistapoja. Tuo kokous oli varmasti haastavin tilaisuus yli kaksi vuosikymmentä kestäneellä merimieskirkkourallani. Koko tuon kaksi päivää kestäneen kokouksen ajaksi olin pyytänyt uskon sisaria ja veljiä Tuusulasta ja lähiympäristöstä rukousvartioon siten, että jokaisena ohjelmaan merkittynä kokoushetkenä oli vähintään yksi henkilö rukoilemassa merimieskirkkotyön ja kokouksen puolesta. Kokouksen taustalla oli siten liki 20 tuntia kestänyt rukousvartio.

Kokouksen antina oli runsaasti erilaisia kehitysajatuksia. Merkittävimmät olivat vuosivapaaehtoistoiminnan käynnistyminen ja koko henkilöstön sitoutuminen määräaikaiseen lomautukseen. Oleellista oli kuitenkin yhteinen näkemys siitä, että pienillä asioilla voidaan vaikuttaa merkittävästi, kunhan niitä on riittävän paljon. Lomautus kuvasti minulle jokaisen työntekijän sitoutuneisuutta merimieskirkkotyötä kohtaan. Käytännön toteutuksessa kirkot saivat päättää, pitävätkö kirkon suljettuna kyseisen ajan vai jaksotetaanko lomautukset siten, että toimitaan pienemmillä resursseilla peruspalveluiden säilyessä. Rotterdam päätyi sulkemisen kannalle.

Turun silloiselle asemanhoitajalle ja minulle oli tullut ajatus lähteä oman palkattoman jakson ajaksi huolehtimaan vapaaehtoisena Rotterdamin kirkon peruspalveluiden hoidosta. Asiassa oli kuitenkin meidän perheen osalta melkoinen pulma. Omalla ja kotiäidin ansioilla ei todellakaan voitu ajatella lähteä neljän pienen lapsen kanssa ulkomaille, vaikka katto päänpäälle löytyisikin. Mutta meidän Herrallamme on omat suunnitelmansa. Vaimoni tapasi kaupassa erään ”hyvän päivän tutun”. Olivat kätelleet muutaman kerran. Me miehet olimme tavanneet aiemmin muutamissa seurakunnan tilaisuuksissa. Kyseessä oli siis aviopari, jonka tiesimme, mutta emme tunteneet. Tuon kauppareissun jälkeen kyseinen mies soitti minulle ja sanoi: ”Toivottavasti et loukkaannu, mutta me koemme, että meidän tulisi antaa teille rahalahja.” Mitään tällaista ei meille ollut tapahtunut ennen, eikä kyllä sen jälkeenkään. Ja tuo summa oli merkittävä. Sillä saatoimme kustantaa matkan käyttökulut ja paluumatkan oikein laivalla. Jumalalle kaikki on mahdollista.

Nuo viikot Rotterdamissa avasivat minulle merimieskirkkotyön käytännön. Hallintoihmiselle se oli kokemus, joka antoi työhön syvyyttä. Sain elää käytännössä laivakäynnin prosessin, kuunnella ulkosuomalaiselämän iloja ja suruja. Reissaajat toivat hienon mausteen kokonaisuuteen. Ymmärsin noiden viikkojen aikana, mitä tarkoittaa rinnalla kulkeminen ihmisten arjessa merimieskirkkotyön näkökulmasta. Hyväosainen ja moniongelmainen voivat jakaa saman tilan ja kumpikin tulla kohdatuksi. Ymmärsin myös, että näissä kohtaamisissa luottamus ei perustunut vain työntekijän persoonaan, vaan oleellinen osa luottamuksen syntyä on työn perinteessä. Kummastuttavaa on se, että ensimmäistä kertaa merimieskirkolle tuleva voi tunnistaa sen. Sain siis olla merimieskirkkotyövuosien ajan osa vuosisataista ketjua, yksi satojen joukossa. Irrallisella lenkillä olisi tuskin mitään arvoa, mutta osana ketjua se mahdollistaa perinteistä nousevan tulevaisuuden.

Ville Nieminen

eläkeläinen
(SMK:n ent. hallintojohtaja)