Kerran merimiespappi, aina merimiespappi

”Ihminen on omituinen. Hän raataa kuin orja kivilouhoksessa ja silmäilee graniittilohkaretta patsaakseen.” (Stanislaw Jerzy Lec.)

Omasta uurastuksesta on mukava tehdä numero. Kukapa ei haluaisi työn sankarin sädekehää koristamaan hikistä päätään? Vaikka työ tekijäänsä kiittää ja tuo laakeriseppeleen tavoin kunniaa, on uurastuksella kuitenkin kääntöpuolensa: ”Emme pelkää eniten riittämättömyyttämme. Pelkäämme eniten mittaamattomia voimiamme. Emme pelkää pimeyttämme, vaan valoamme.” (Nelson Mandela.) Niin, vain palava ihminen voi palaa loppuun.

Sain pyynnön tulla puhumaan seurakunnan nuorteniltaan. ”Voisit kertoa ihan oman henkilökuvasi ja historiasi kautta myös hengellisen elämän merkityksestä sinulle.” Huomasin liikkuvani tutulla identiteetillä. Kerran merimiespappi, aina merimiespappi. Työt Hampurissa ja Brittein saarilla sekä matalan kynnyksen meininki muistutukseksi koto-Suomen kirkon töihin.

Kun mainitsee sanan merimiespappi, se herättää säännöllisesti kiinnostusta ja keskustelua. Miksi aika Merimieskirkossa kiinnostaa ihmisiä ja itseäni niin paljon? Voisiko omalla kohdallani kyseessä olla erikoisuudentavoittelusta? Onko jotenkin erinomaisen kadehdittavaa tehdä töitä niska limassa ja muita varten ja suurin suin kertoa siitä muille?

En tiedä teistä, mutta välillä sitä luulee itsestään liikoja. Itsekritiikkiä vailla kuvittelee itsensä maailman navaksi. Silloin, jos koskaan kannattaa tarttua Ari Turusen kirjaan ”Ettekö te tiedä, kuka minä olen – ylimielisyyden historiaa.” Kirjassa annetaan oivia esimerkkejä, kun ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mitä voisi oppia vaikkapa Espanjan kuninkaasta Filip III:n vaatimattomuudesta: hän paloi kuoliaaksi takkansa ääreen, koska hoviväki ei löytänyt riittävän nopeasti palvelijaa, jonka virallisena tehtävänä oli siirtää kuninkaan nojatuolia.

Merimieskirkko on työyhteisö muiden joukossa. Pappeus ei ole ensimmäinen minua määrittävä tekijä. Ja silti merimiespappi elää minussa hautaan saakka. Nyt vain osaan ottaa ehkä jo rennommin.

Espanjalaisen sananlaskun mukaan on suloista olla tekemättä mitään ja levätä sen päälle. Tällainen mañana-asenne ei helposti sovi merimieskirkkolaiselle, vaikka sananlasku ”hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä” elääkin omaa elämäänsä. Työ ei kuitenkaan voi antaa meille lopullista tyydytystä, koska se ei koskaan lopu. Aina on tehtävää. Ja silti: aurinko laskee, vaikket tekisi mitään.

Kari Kanala

kasvatuksen teologi

Uutta, vanhaa, lainattua (sinistäkin ehkä)

Sain viikko sitten olla mukana kahdessa hienossa merimieskirkkotapahtumassa. Lauantaina 17.9. kokoontui talontäysi joukko ihmisiä ”maailmanhistorian ensimmäisiin” merimieskirkkoseuroihin Vuosaaren merimieskirkolle. Tuo seuroille annettu määre lienee varsin kiistanalainen – monenlaisia seuroja on merimieskirkoille ympäri maailman järjestetty lukemattomia – mutta kenties tosiaan viime viikon lauantaina luotiin uutta seuraperinnettä, ja keksittiin ainakin hyvä uusi nimi tilaisuudelle. 

Merimieskirkkoseuroissa tunnelma oli sellainen, kuin se merimieskirkolla tapaa olla: mutkaton, hyväksyvä, hymyilevä. Puheet ja virret vuorottelivat, mutta lisäksi  esiintyi lauluyhtye Papas No Mamas. Papat olivat elementissään, ja saimme nauttia herkästä ja hauskasta konserttituokiosta. Arvelen, että me paikallaolijat saimme aavistuksen myös entisajan toveri-iltojen tunnelmasta – viimeistään seurakahveilla tuoreiden pullien myötä.

Seuraavana päivänä vietettiin merisunnuntaita, merimiespastorit saarnasivat eri puolilla, ja kaikissa Suomen kirkoissa kerättiin kolehti Merimieskirkon työlle. Haminan Pyhän Marian kirkossa vietettiin juhlamessua – Haminan merimieskirkko täytti 50 vuotta. Messun jälkeen siirryttiin pihan yli seurakuntatalolle juhlaan, jossa myös julkistettiin Ismo ja Eila Saarikosken Haminan merimieskirkosta ja merimieslähetyspiiristä kertova kirja. Kirja on ensimmäinen kotimaan satamalähetyksistä kirjoitettu teos, eikä koskaan aiemmin ole myöskään yhtä laajasti dokumentoitu yksittäisen merimieslähetyspiirin vaiheita. Eila Saarikoski ei ehtinyt nähdä kirjaa valmiina, ja Ismo Saarikoski kertoi juhlapuheessaan kirjan viimeistelyn olleen myös osa surutyötä rakkaan puolison poismenon jälkeen.

Oman historiansa tunteminen on tärkeää kaikille ihmisille ja yhteisöille, niin myös merimieskirkolle. Merimieskirkon kaltaisessa yhteisössä, joka toimii hajallaan eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, ja jossa työväki usein vaihtuu muutaman vuoden välein, on  hyvin tärkeää, että tekemisiä, toimintaa ja tunnelmia pannaan muistiin muutoinkin kuin toimintakertomusten ja tilinpäätösten muodossa. Itselleni ovat merimieskirkon historiaa tutkiessa olleet suurimpia aarteita kirjeenvaihdot sekä asemien päiväkirjat, joihin on kävijämäärien ja tilaisuuksien lisäksi kirjattu kunkin hetken ja kunkin kirjoittajan ajatuksia. Tämänkaltaiseen dokumentointiin haluan rohkaista kaikkia tämänkin päivän merimieskirkkoihmisiä. Toivottavasti Haminan merimieskirkon 100-vuotiskirjan kirjoittaja aikoinaan löytää arkistoista aarteita myös 2010-luvulta eteenpäin!

Paula Raitis
Suomen Merimieskirkon hallituksen varapuheenjohtaja

Merimieskirkon brändistä

 Veikko Huovinen julkaisi 2003 kirjan "Sinisilmäinen ohjus". Siinä on koottuna Huovisen tutun satiirisella tyylillä julkaistuja sodanvastaisia kirjoitelmia. Eräässä vuodelle 1973 merkityssä luvussa hän maalailee miten sotaan pitää valmistautua etukäteen hyvissä ajoin ja suunnitella mm. miten sotavankeja ja toisinajattelijoita kohdellaan. Hän kirjoittaa: "Keskitysleirinen johtajien virkoihin soisi valittavan lähimmäistensä kärsimyksiin syvällä myötämielellä osallistuvia henkilöitä. Johtajiksi ei pidä valita... (Huovinen luettelee koko joukon ammatteja). Uskoisin sopivia johtajia löytyvän merimiespastoreista... (Huovinen luettelee pari muutakin sopivaksi katsomaansa ryhmää).

 Merimieskirkon näkökulmasta Huovisen arvio merimiespapeista kuulostaa hyvältä, vaikka asia tuleekin esille hirtehishuumorin täyttämässä tekstissä.

 Tuntuu hyvälle, että aikaisemman sukupolvet ovat tuottaneet merimieskirkolle maineen, joka on pääsääntöisesti plus-etumerkkinen. Ja vielä: useimmiten mielikuvissa korostuu Huovisenkin tekstistä siivilöityvä käsitys siitä, että Merimieskirkossa ymmärretään ihmiselämää ja inhimillisyyttä. Kristillisyyteen jossain muissa yhteyksissä liittyvä tuomitsemisen ja torjumisen henki ei leiju Merimieskirkon yllä.

 Tapasin pari päivää sitten eläkkeellä olevan merenkulkijan, joka sanoi, että Merimieskirkko on hänen tietääkseen ainoa kirkollinen taho, josta ei koskaan puhuta mitään pahaa. Tiedän, että se ei ole ihan totta, olenhan vielä aktiivi merimiespappi ja saan aika ajoin palautetta siitä miten eri Merimieskirkoissa ihmiset ovat tulleet kohdatuiksi. Aina ei onnistuta, vaikka palaute voittopuolisesti onkin myönteistä.

 Jotta menneiden merimieskirkkosukupolvien hyvää työtä ei pilattaisi, on erinomaista, että Merimieskirkossa edelleen käydään läpi sitä miksi Merimieskirkon työtä tehdään ja mitkä ovat sen arvot. Merimieskirkon säännöissä sanotaan, että: "...kristillisen uskon ja diakonian pohjalta...". Ja viimeksi vuonna 2010 ajantasaistetuissa Merimieskirkon arvojen luettelossa perusasiat toistuvat: kristillisyys, diakonisuus, ekumeenisuus, yhteisöllisyys, läsnäolo, avoimuus, dynaamisuus.

Näillä on väliä, ei vain maineen ylläpitäjänä vaan ihmisten vuoksi.

Sakari Lehmuskallio
Suomen Merimieskirkon pääsihteeri