maanantai 24. lokakuuta 2011

Kerran merimiespappi, aina merimiespappi

”Ihminen on omituinen. Hän raataa kuin orja kivilouhoksessa ja silmäilee graniittilohkaretta patsaakseen.” (Stanislaw Jerzy Lec.)

Omasta uurastuksesta on mukava tehdä numero. Kukapa ei haluaisi työn sankarin sädekehää koristamaan hikistä päätään? Vaikka työ tekijäänsä kiittää ja tuo laakeriseppeleen tavoin kunniaa, on uurastuksella kuitenkin kääntöpuolensa: ”Emme pelkää eniten riittämättömyyttämme. Pelkäämme eniten mittaamattomia voimiamme. Emme pelkää pimeyttämme, vaan valoamme.” (Nelson Mandela.) Niin, vain palava ihminen voi palaa loppuun.

Sain pyynnön tulla puhumaan seurakunnan nuorteniltaan. ”Voisit kertoa ihan oman henkilökuvasi ja historiasi kautta myös hengellisen elämän merkityksestä sinulle.” Huomasin liikkuvani tutulla identiteetillä. Kerran merimiespappi, aina merimiespappi. Työt Hampurissa ja Brittein saarilla sekä matalan kynnyksen meininki muistutukseksi koto-Suomen kirkon töihin.

Kun mainitsee sanan merimiespappi, se herättää säännöllisesti kiinnostusta ja keskustelua. Miksi aika Merimieskirkossa kiinnostaa ihmisiä ja itseäni niin paljon? Voisiko omalla kohdallani kyseessä olla erikoisuudentavoittelusta? Onko jotenkin erinomaisen kadehdittavaa tehdä töitä niska limassa ja muita varten ja suurin suin kertoa siitä muille?

En tiedä teistä, mutta välillä sitä luulee itsestään liikoja. Itsekritiikkiä vailla kuvittelee itsensä maailman navaksi. Silloin, jos koskaan kannattaa tarttua Ari Turusen kirjaan ”Ettekö te tiedä, kuka minä olen – ylimielisyyden historiaa.” Kirjassa annetaan oivia esimerkkejä, kun ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mitä voisi oppia vaikkapa Espanjan kuninkaasta Filip III:n vaatimattomuudesta: hän paloi kuoliaaksi takkansa ääreen, koska hoviväki ei löytänyt riittävän nopeasti palvelijaa, jonka virallisena tehtävänä oli siirtää kuninkaan nojatuolia.

Merimieskirkko on työyhteisö muiden joukossa. Pappeus ei ole ensimmäinen minua määrittävä tekijä. Ja silti merimiespappi elää minussa hautaan saakka. Nyt vain osaan ottaa ehkä jo rennommin.

Espanjalaisen sananlaskun mukaan on suloista olla tekemättä mitään ja levätä sen päälle. Tällainen mañana-asenne ei helposti sovi merimieskirkkolaiselle, vaikka sananlasku ”hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä” elääkin omaa elämäänsä. Työ ei kuitenkaan voi antaa meille lopullista tyydytystä, koska se ei koskaan lopu. Aina on tehtävää. Ja silti: aurinko laskee, vaikket tekisi mitään.

Kari Kanala
kasvatuksen teologi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti