Ajatuksia urkuparvelta

Seuraan aika usein Lontoon merimieskirkon jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia urkuparvelta käsin.  Urkuparvi tarjoaa uuden perspektiivin havainnoimiselle. Sieltä näkyvät räplätyt kännykät ja ristityt kädet. Sieltä huomaa keksejä kahvilan purkeista pihistävät (useimmiten omat) lapset, varusteitaan kirkolta hakevat jalkapalloilijat ja kirkkoon vähin äänin hipsivät mattimyöhäiset.

Joskus ajatus harhailee koolla olevaan seurakuntaan. Uusien kasvojen näkeminen ilahduttaa ja vakituisten kävijöiden poissaolo mietityttää. Katse pysähtyy harmaantuneisiin päihin, niihin ihmisiin, jotka ovat pitäneet Lontoon merimieskirkkoa kotikirkkonaan jo vuosikymmenten ajan. He ovat nähneet pappien ja diakonien vaihtuvan ja merimieskirkkoperheiden lasten kasvavan. He ovat maistaneet kymmenien leipurien leipomaa pullaa ja kuunnelleet vähintään yhtä monien vastikään maahan muuttaneiden työntekijöiden ihmetykset.

Heitä katsellessaan ymmärtää, että Merimieskirkko ei  ole työntekijöidensä summa, vaikka vanhoja aikoja ja tuttuja kahvipöytäkeskusteluissa muistellaankin. Merimieskirkko on kuusikymmentä vuotta Englannissa asuneen seniorin, muutamaksi vuodeksi Lontooseen töihin tulleen aikuisen ja Lontoossa syntyneen monikulttuurisen lapsen kirkko. Se ei ole yhteisö, jossa ihmiset rankattaisiin sen mukaan, kuinka pitkään he ovat kirkolla käyneet tai työskennelleet. Täällä tullaan ja mennään, joten täysivaltaiseksi osaksi joukkoa pääsee ilman koeaikaa.

Täällä myös kaivataan. ”Ei ole kiva saada uusia ystäviä, kun he lähtevät kuitenkin pois”, kommentoi eräs perheemme lapsista, kun hänen ensimmäinen Lontoon leikkikaverinsa muutti maasta. Sen jälkeen on huiskutettu haikeat hyvästit monelle ystävälle. Vaikka vaihtuvuus parhaimmillaan estää kuppikuntien syntymisen, niille, jotka ovat rakentaneet elämänsä pysyvästi Lontooseen, vaihtuvuus on usein myös väsyttävä asia.

Eripituisia ja -näköisiä jaettuja elämän polkuja muistellessani olen usein miettinyt entisen esimieheni jäähyväispuhetta vuodelta 2003. Olin aloittanut työni Petäjäveden seurakunnassa tuoreena pappina kesällä 2002 ja vuoden 2003 lopussa vietettiin läksiäisiäni. Samaan aikaan hyvästeltiin seurakunnan pitkäaikainen ja pidetty lastenohjaaja. Olin yhteisistä läksiäisistä melkein kiusaantunut, koska koin antaneeni seurakunnalle niin paljon vähemmän kuin työtoverini. Siksi mieleeni ovat jääneet esimieheni sanat: ”Anna, sinun työurasi on ollut lyhyempi, vaan ei ohuempi.”

Myöskään jaetun elämän arvoa ei voi mitata kellon tai kalenterin avulla. Lyhytkin kohtaaminen voi olla arvokas ja pienessä hetkessä jätetty jälki suuri. Ulkomailla vietetyt hetket ja niiden aikana solmitut ihmissuhteet voivat olla merkityksellisempiä kuin pelkästään kalenteriin tuijottamalla osaisi arvatakaan.

Messun lähetessä loppua on aika palata takaisin omista ajatuksista urkujen ääreen. Nuoret ja vanhat äänet sulautuvat yhteen, seurakunta laulaa reippaasti tuttua virttä:  ”Maailman kautta kuljemme laulain. Taivasta kohti matka vie.”

Anna Hälli
Lontoon merimieskirkolla asuva kotiäiti, papin puoliso, pappi ja harrastelijakirkkomuusikko