Ranta oli paikka, joka tuntui ymmärtävän minua ja ajatuksiani. Se oli enemmän kuin ystävä. Jos mieleni oli hyvä, halusin jakaa iloni ympäröivän luonnon kanssa. Jos mieleni oli apea, kuljin silloinkin rannoilla. Läheinen, rakas maisema antoi voimia jaksaa vastoinkäymisten yli.
Iän karttuessa havahdun toisinaan miettimään, olenko tulossa uudelleen lapseksi. Näin siksi, että havaitsen ajatusteni ja tapojeni muistuttavan yhä useammin tuon kivikkorantoja kiertäneen pikkupojan ajatuksia ja tapoja. Aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten, askeleeni ovat alkaneet nytkin johtaa yhä useammin rannoille ja muualle luontoon. On kuin olisin löytänyt vanhan ystävän kiireisten ja työntäyteisten vuosien jälkeen. Se tuntuu hyvältä.
Ikääntyvän ihmisen huoli omasta asuinympäristöstä ja luonnosta lisääntyy. Ympäristöön kohdistetut väkivaltaiset toimet harmittavat, suorastaan loukkaavat. On kuin minua lyötäisiin, kun asuinympäristöäni loukataan.
Kun näen tehokkuutta ihannoivan kaupunkisuunnittelun tuloksena Oulun Toppilan vanhan, perinteikkään ja historiallisen sataman muuttuvan asuntoalueeksi, olen yhtä aikaa vihainen ja alakuloinen. Tekee mieli siteerata Suurta Kirjaa: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”
Kun näen piittaamattoman lumikelkkailijan ajavan metsässä taimikoiden yli, mietin miten häntä pitäisi puhutella, jotta viesti menisi perille. Kun näen koiran omistajan ulkoiluttavan lintujen pesimäaikana lemmikkiään suojelualueen rantaruovikossa, en ole vihainen eläimelle vaan isännälle.
Vuosien ajan olen samoillut asuinalueeni vieressä sijaitsevassa rantametsässä. Kun alue lääninhallituksen päätöksellä rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi, Oulun kaupunki rakensi sinne taukokatoksen, lintutornin ja erinomaisen luontopolun, jonka tietoiskutauluissa esiteltiin Perämerelle tyypillisen maankohoamisrannikon kasvillisuutta ja eläimistöä.
Vuosien varrella töhrijät ovat iskeneet tusseineen ja maaleineen luontopolun rakennelmien kimppuun. Eikä siinä kyllin: vandaalit näkivät niin paljon vaivaa, että repivät irti suurilla pulteilla ja nauloilla tolppiin kiinnitetyt luontopolun opaste- ja tietoiskutaulut. Osa tauluista katosi kokonaan. Niin tuhottiin yhteiskunnan rakentama luontopolku. Nähtävästi se ei merkinnyt jollekulle mitään. Siksi siitä eivät saa muutkaan nauttia - enää.
Luontopolun kohtalo on ikävä esimerkki siitä järjettömästä tärvelemisestä ja hävittämisestä, mitä ympärillämme nykyisin kaiken aikaa tapahtuu. Se on niin jokapäiväistä, että alamme siihen valitettavasti jo turtua.
Joni Skiftesvik
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti