tiistai 31. toukokuuta 2016

Paluumuuttajan päiväkirjasta: A great pleasure



Siitä on jo kohta vuosi aikaa, kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa ja kahdeksan vuoden verran muistoja mukaansa ja palasi merimieskirkkovuosien jälkeen takaisin Suomeen, Turkuun.
Valehtelisin, jos väittäisin, että lähteminen olisi ollut helppoa. Lontooseen jäi ihana kaupunki ja englantilainen elämänmeno, kotikirkko ja lasten koulut, perhetutut ja työkaverit, kolme kummipoikaa ja siskontytär.
Lähtemisessä karmaisevinta oli se, että tiesi kyllä, mistä joutuu luopumaan, mutta ei vielä sitä, mitä saa tilalle. Jos olisin nähnyt etukäteen, kuinka hyvin ja nopeasti monet asiat järjestyvätkään, olisin varmasti käynyt kohti uutta huolettomammin mielin.
Viimeisen vuoden aikana olen usein palannut ensimmäiseen Lontoon vuoteemme ja sen tunnelmiin. Tuntuuko ensimmäinen vuosi Turussa - maailmankolkassa, joka oli minulle tänne muuttaessamme vieraampi kuin Lontoo aikoinaan - samalta kuin ensimmäinen vuosi Lontoossa? Mikä yllättää ja ihmetyttää? Mikä on tuttua, mikä outoa?
Muuttaessamme Lontooseen olin aivan fiiliksissäni merimieskirkosta. Kauppa, joka myy ruisleipää, hernekeittoa ja salmiakkia. Kerho, jossa lauletaan täti Monikaa. Pappi, joka kiertää kastamassa, siunaamassa hautaan ja toimittamassa messuja ympäri Iso-Britanniaa ja Irlantia. Kirkon ovet, jotka ovat auki lähes viikon jokaisena päivänä. Seurakunta, joka kokoontuu messuun sunnuntaina ja tanssimaan humppaa juhannuspäivänä.
Moni asia on suomalaisessa seurakunnassa toisin kuin merimieskirkolla, mutta kyllä Turkukin on tarjonnut iloisia yllätyksiä. IT-osasto, joka neuvoo tietokonepulmissa ja huoltokeskus, josta voi tilata vaikka uuden lukupulpetin. Pappien syntymäpäiviään viettävien vanhusten luokse tekemät onnittelukäynnit. Työpaikan tarjoamat kulttuuri- ja lounassetelit. Yhdessä tehty työ turvapaikanhakijoiden hyväksi.
Moni asia Suomessa tuntuu lopulta ihan tutulta. Tiedän, minne mennä, jos tarvitsen lasinpesunestettä tai neulaa ja lankaa. Ymmärrän kielen pienimmätkin nyanssit, mitä nyt Turun murre tarjosi aluksi haastetta. Osaan asioida virastoissa ja pankeissa.
Suurin totuttelu on liittynyt small talkin eli ystävällisten samantekevyyksien puutteeseen. Varsinkin sähköpostit saavat monesti miettimään, olenko loukannut tietämättäni lähettäjää, kun hän vastaa viestiini niin töykeästi. Tämän sietämisessä ja tähän tottumisessa minua on auttanut muisto kahdeksan vuoden takaa.
Olimme ensimmäisenä Lontoon syksynämme Teemun, lasten ja siskoni Maijan kanssa St. Albansissa Kauneimpia joululauluja laulamassa. Teemu piti puhetta englanniksi, taisi olla hänen ensimmäisiä julkisia puheitaan vieraalla kielellään.
”It gives me a great pleasure to be here”, hän aloitti, ja me Maijan kanssa naureskelimme huvittuneina mielestämme mairealle aloitusrepliikille. Eihän kukaan voi noin vakavissaan puhua. Paluumatkalla hyväntahtoinen pilkka ei meinannut laantua, vaikka Teemu kuinka vakuutti, että tällä tavalla puheet tavataan Englannissa aloittaa.
On terveellistä muistaa, että juuri Suomesta tulleena juuri small talk ja erilaiset kohteliaisuudet tuntuivat oudolta. Muistan, miltä tuntui, kun hedelmäkauppias kutsui darlingiksi, postimies kysyi kuulumisia tai jonossa ohi kiilannut pahoitteli tapahtunutta ylitsevuotavaisen vuolaasti.
Kysymys ei ole siis ehkä vain ystävällisistä ja töykeistä ihmisistä, vaan siitä että huomaavaisuutta osoitetaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Suomessa yhteisiä tiloja ei liata pitämällä kenkiä jalassa, kokouksista ei myöhästytä, toisten päälle ei puhuta ja toisten yksityisyyttä kunnioitetaan suuresti. Jos suomalaisen pitää valita rehellisyyden ja kohteliaisuuden välillä, aika moni valitsee rehellisyyden. Rehellisyys on kohteliasta.
Lapsemme sen sijaan ovat niin kaksikielisiä ja -kulttuurisia, että he näyttävät sukkuloivan aika ketterästi kahden kielen ja kulttuurin välillä. Kun kieli on englanti, suusta pulppuaa ystävällistä small talkia. Kun kierretään Turun saaristomarkkinoilla ja kieli on suomi, lapsikin osaa ärähtää äidille nolostuneena: ”Jos nyt vaan ostaisit ne silakat, etkä koko ajan selittäisi.”


Anna Hälli
Kirjoittaja toimi Lontoon merimieskirkolla pappina ja pappilan emäntänä vuosina 2010-2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti