Siitä on jo kohta vuosi
aikaa, kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa ja kahdeksan vuoden verran
muistoja mukaansa ja palasi merimieskirkkovuosien jälkeen takaisin Suomeen,
Turkuun.
Valehtelisin, jos väittäisin,
että lähteminen olisi ollut helppoa. Lontooseen jäi ihana kaupunki ja
englantilainen elämänmeno, kotikirkko ja lasten koulut, perhetutut ja
työkaverit, kolme kummipoikaa ja siskontytär.
Lähtemisessä karmaisevinta
oli se, että tiesi kyllä, mistä joutuu luopumaan, mutta ei vielä sitä, mitä saa
tilalle. Jos olisin nähnyt etukäteen, kuinka hyvin ja nopeasti monet asiat
järjestyvätkään, olisin varmasti käynyt kohti uutta huolettomammin mielin.
Viimeisen vuoden aikana olen
usein palannut ensimmäiseen Lontoon vuoteemme ja sen tunnelmiin. Tuntuuko
ensimmäinen vuosi Turussa - maailmankolkassa, joka oli minulle tänne
muuttaessamme vieraampi kuin Lontoo aikoinaan - samalta kuin ensimmäinen vuosi
Lontoossa? Mikä yllättää ja ihmetyttää? Mikä on tuttua, mikä outoa?
Muuttaessamme Lontooseen
olin aivan fiiliksissäni merimieskirkosta. Kauppa, joka myy ruisleipää,
hernekeittoa ja salmiakkia. Kerho, jossa lauletaan täti Monikaa. Pappi, joka
kiertää kastamassa, siunaamassa hautaan ja toimittamassa messuja ympäri Iso-Britanniaa
ja Irlantia. Kirkon ovet, jotka ovat auki lähes viikon jokaisena päivänä.
Seurakunta, joka kokoontuu messuun sunnuntaina ja tanssimaan humppaa
juhannuspäivänä.
Moni asia on suomalaisessa
seurakunnassa toisin kuin merimieskirkolla, mutta kyllä Turkukin on tarjonnut
iloisia yllätyksiä. IT-osasto, joka neuvoo tietokonepulmissa ja huoltokeskus,
josta voi tilata vaikka uuden lukupulpetin. Pappien syntymäpäiviään viettävien
vanhusten luokse tekemät onnittelukäynnit. Työpaikan tarjoamat kulttuuri- ja
lounassetelit. Yhdessä tehty työ turvapaikanhakijoiden hyväksi.
Moni asia Suomessa tuntuu
lopulta ihan tutulta. Tiedän, minne mennä, jos tarvitsen lasinpesunestettä tai
neulaa ja lankaa. Ymmärrän kielen pienimmätkin nyanssit, mitä nyt Turun murre
tarjosi aluksi haastetta. Osaan asioida virastoissa ja pankeissa.
Suurin totuttelu on
liittynyt small talkin eli ystävällisten samantekevyyksien puutteeseen. Varsinkin
sähköpostit saavat monesti miettimään, olenko loukannut tietämättäni
lähettäjää, kun hän vastaa viestiini niin töykeästi. Tämän sietämisessä ja
tähän tottumisessa minua on auttanut muisto kahdeksan vuoden takaa.
Olimme ensimmäisenä Lontoon
syksynämme Teemun, lasten ja siskoni
Maijan kanssa St. Albansissa
Kauneimpia joululauluja laulamassa. Teemu piti puhetta englanniksi, taisi olla
hänen ensimmäisiä julkisia puheitaan vieraalla kielellään.
”It gives me a great
pleasure to be here”, hän aloitti, ja me Maijan kanssa naureskelimme
huvittuneina mielestämme mairealle aloitusrepliikille. Eihän kukaan voi noin
vakavissaan puhua. Paluumatkalla hyväntahtoinen pilkka ei meinannut laantua,
vaikka Teemu kuinka vakuutti, että tällä tavalla puheet tavataan Englannissa
aloittaa.
On terveellistä muistaa,
että juuri Suomesta tulleena juuri small talk ja erilaiset kohteliaisuudet
tuntuivat oudolta. Muistan, miltä tuntui, kun hedelmäkauppias kutsui
darlingiksi, postimies kysyi kuulumisia tai jonossa ohi kiilannut pahoitteli
tapahtunutta ylitsevuotavaisen vuolaasti.
Kysymys ei ole siis ehkä
vain ystävällisistä ja töykeistä ihmisistä, vaan siitä että huomaavaisuutta
osoitetaan eri tavoin eri puolilla maailmaa. Suomessa yhteisiä tiloja ei liata
pitämällä kenkiä jalassa, kokouksista ei myöhästytä, toisten päälle ei puhuta
ja toisten yksityisyyttä kunnioitetaan suuresti. Jos suomalaisen pitää valita
rehellisyyden ja kohteliaisuuden välillä, aika moni valitsee rehellisyyden.
Rehellisyys on kohteliasta.
Lapsemme sen sijaan ovat
niin kaksikielisiä ja -kulttuurisia, että he näyttävät sukkuloivan aika
ketterästi kahden kielen ja kulttuurin välillä. Kun kieli on englanti, suusta
pulppuaa ystävällistä small talkia. Kun kierretään Turun saaristomarkkinoilla
ja kieli on suomi, lapsikin osaa ärähtää äidille nolostuneena: ”Jos nyt vaan
ostaisit ne silakat, etkä koko ajan selittäisi.”
Anna Hälli
Kirjoittaja toimi Lontoon
merimieskirkolla pappina ja pappilan emäntänä vuosina 2010-2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti