Sovinto

Olen hämmästellyt vuosikymmenien ajan israelilaisten ja palestiinalaisten välistä taistelua. Se tuntuu uskomattomalta. Israelilaiset valtasivat vuosituhansia sitten Egyptistä lähtönsä jälkeen ”luvatun maansa” nykyisen Israelin alueelle. Valtaus edellytti siellä asuneiden kansojen väkivaltaista kukistamista. Historia toistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen, kun israelilaisille luvattiin uudelleen mahdollisuus perustaa oma valtio samoille alueille. Jälleen alueella asuvat asukkaat joutivat siirtymään israelilaisten tieltä.

Uuden valtion perustaminen juutalaisille oli omantunnon puhdistus Euroopan valtioille niiden toteuttamasta politiikasta, joka johti juutalaisten joukkotuhoamiseen. Israelin uudelleen perustaminen oli kuitenkin raaka tapahtuma, joka sisälsi terrorismia ja sotaa. Alkoi taistelu arabeja vastan. Verinen prosessi jatkuu edelleen, tänäkin päivänä. Loppua ei ole näkyvissä.

On tietenkin helppoa todeta, että sellaista tämä maailmanmeno on, mutta loppujen lopuksi se ei koske meitä. Meillä on täällä omat ongelmamme. Mutta eivät meidän ongelmamme ole pohjimmiltaan niinkään kaukana Israelista.  Paitsi tämän hetken yleisestä poliittisesta tilanteesta, myös meidän jokapäiväinen kanssakäyminen kärsii samoista ongelmista. Perheiden, lähiomaisten, ystävien, työtovereiden, naapureiden ja aivan yllättävienkin tahojen kanssa saattaa syntyä ratkaisemattomilta tuntuvia ongelmia. Ne voivat vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja mielenrauhaakin. Riidat eivät ota loppuakseen. Miksi sovun saavuttaminen tuntuu niin vaikealta?

Sovinto kasvaa halusta ymmärtää toista. Jos tätä halua ei ole, riidat, kriisit, sodat, kärsimys ja kuolema ovat se hinta, jonka me joudumme maksamaan sovintoa odotellessamme. Tosiasia on, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua, että sovinto syntyy. Se on heidän elinehtonsa. Siksi kärsimys jatkuu. Anteeksiantoa ei synny, koska halu ymmärtää toista puuttuu.

Ari Lindqvist

Iloa, rauhaa ja rakkautta – siis, Hyvää Joulua!

Vuoden odotetuin juhla on käsillä. Työn kiireet ja paineet hellittävät hetkeksi. Odotamme, että saa sulkea hetkeksi sähköpostit ja läppärit, että arkirutiinien ja työtehtävien jatkuva virta katkeaa. Saamme keskittyä elämän oleellisimpiin asioihin, niihin jotka ovat lopulta tärkeimpiä, arvokkaita. Joulu on valon, ilon, rauhan, ystävyyden, rakkauden ja yhdessä olon juhla, johon kynttilät, joulukuusi, kukat ja koristeet luovat oman hohteensa. Joululahjat, hyvät pöydänantimet tai odotettu lomamatka, ne kaikki kertovat kaipauksesta, odotuksesta, jonka toivomme edes osittain toteutuvan.  Kun voisi vielä sulkea silmänsä ja korvansa ikäviltä uutisilta.

Maailman levottomuus ja elämän ennakoimattomuus, turvallisuudentunteen horjuminen, epäluuloisuus ja pelko siitä, miten meille käy talousongelmien, maahanmuuttokysymysten, vihapuheiden ja terroritekojen keskellä. Tummat sävyt ovat alkaneet vaivihkaan hallita tulevaisuuden näkymiä. Ehkä tämänkin takia me odotamme joulua, sen tunnelmaa kuin vastavoimaa synkille pilville, joita on kerääntynyt Euroopan ja sen lähialueiden taivaalle.

Joulun voima on siinä, että se tulee joka vuosi. Olipa elämä millaista tahansa. Se tulee keskelle sitä elämää, jota me juuri nyt elämme. Vuosikymmeniä sitten asuessamme Hampurin merimieskirkolla omaksuimme saksalaisen tavan rakentaa adventtiaikana seimiasetelma. Eläimet, lampaat, paimenet, Maria ja Joosef, enkelit, lähestyvät itämaan tietäjät kameleineen asetettiin vähitellen paikoilleen ja jouluyönä Jeesus lapsi laitettiin keskelle asetelmaa. Tämä tehtiin lasten kanssa joka vuosi. Se antoi mahdollisuuden puhua siitä, mistä joulujuhlassa syvimmiltään on kyse. Seimiasetelmia oli kodeissa, päiväkodeissa, kirkoissa, kauppojen ikkunoissa. - Nytkin, kun asumme rouvani kanssa kahdestaan, olemme asetelleet jouluseimet paikoilleen. Niitä on kymmeniä, pieniä ja suuria, tyyliltään hyvin erilaisia, eri puolilta maailmaa matkamuistoina tuotuja. Se kertoo, että joulu on koko kristikunnan suuri juhla. Nyt ne odottavat lastenlasten tuloa joulunviettoon.

Vuosia sitten eräänä jouluaamuna heräsimme siihen, että yksi lapsistamme ryntäsi makuuhuoneeseemme huutaen: ”Nyt tapahtui kamalaa, me unohdimme Jeesuksen!” Jouluaaton päätteeksi emme olleet muistaneetkaan asettaa Jeesuslasta seimeen. Pienen tytön parahdus on jäänyt meille pysyväksi muistutukseksi tärkeimmästä. Onneksi joulu tulee joka vuosi.

Ei ensimmäistä joulua vietetty kovin herttaisissa tunnelmissa. Rooman legioonat olivat miehittäneet maan. Kansallinen itsetunto oli nujerrettu, mikä synnytti välillä väkivallantekoja ja kapinahankkeita. Veronkantojärjestelmän uudistus pakotti ihmiset vaivalloisille matkoille. Pyhä perhe ei ollut mahtunut majataloon, vaan heidän esikoisensa syntyi eläinsuojassa. Ja lopulta he joutuivat pakolaisiksi Egyptiin Herodeksen vainon takia.

Tuohon tilanteeseen tuli merkillinen enkelien viesti: ”Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään teille on syntynyt Vapahtaja” Ilmoitus päättyi enkelien lauluun: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Jumala paljasti oikeat ja lempeät kasvonsa juuri jouluna. Hän tuli meidän maailmaamme, meidän kaltaiseksemme. –  Enkelien viestin takia joulun ytimessä ovat Ilo, rauha, ja rakkaus. Se koskettaa elämäämme, kärsimystämme jopa kuolemaamme.

Jeesus oli enemmän kuin Marian ja Josefin poika. Häntä sanottiin Opettajaksi ja Mestariksi. Hänen merkityksensä ei tyhjene vain hänen opetuksiinsa ja maalliseen elämäänsä. Sen huipennus tulee ilmi vasta ristillä ja tyhjällä haudalla. Olemme jo lapsesta asti laulaneet tutussa ”Joulupuu on rakennettu” laulussa: ”Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat runsahat. Autuuden ja anteeksannon, kakki taivaan tavarat.”

Rakkauden lahjasta osalliseksi tuleminen antaa merkityksen kaikelle. Rakastetuksi tuleminen on ihmisen hartaimpia toiveita. Rakkauden puute tekee meistä yksinäisiä ja orpoja. Mutta rakkaus ei ole vain lahja vaan myös tehtävä. Siis meidän tehtävämme. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, opetti Jeesus. Sanotaan, että lähimmäisen rakastaminen on koko kristillisen uskon ydin. Käytännössä rakkauden toteuttaminen on tosi vaikeaa. Siitä meillä jokaisella on omakohtaisia kokemuksia vaikka kuinka paljon. Odotamme joulua ehkä juuri senkin takia, että voisimme näyttää ja kertoa läheisillemme rakastavamme heitä.

Lähimmäisen rakastaminen ei ollut ainoa Jeesuksen oppi. Hän kehotti meitä rakastamaan myös Jumalaa kaikesta sydämestämme.

”Anna, Jeesus, Henkes´valon jälleen loistaa sieluumme, sytytellä uskon palon. Siunaa, Jeesus, joulumme.”

Iloa, rauhaa ja rakkautta jouluusi!

Antti Lemmetyinen
Suomen Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja

Merimieskirkkoystävä

Hyvät lukijat ja merimieskirkkoystävät,

sain aiheen tähän blogi-kirjoitukseen jo vuosi sitten, kun entinen ja sen hetkinen vuosivapaaehtoinen istuivat olohuoneessani vaihtaen kuulumisiaan. Kuunnellessani heitä ymmärsin, kuinka syvälle he olivat ystävyydessään päässeet. He olivat ystävystyneet ollessaan jonkin aikaa yhtaikaa Pohjois-Saksan merimieskirkon vapaaehtoisina. Molemmat toimivat vapaaehtoisvuotensa aikana sekä Hampurin että Lyypekin kirkolla.

He jakoivat toisilleen asioita, joita ei herkästi uudelle tuttavalle jaa. Ilo yhteisestä ajasta kaikkine kommelluksineen, vaikeine hetkineen ja vaikeiden tilanteiden edessä antaa voimaa elämän matkalle.

Ystävyyssuhteessa me kaikki tarvitsemme luottamusta, rehellisyyttä, mahdollisuutta olla oma itsensä, mahdollisuutta ilmaista tunteensa ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa.

Näiden nuorten aikuisten lähdettyä jäin miettimään, kuinka monille merimieskiekkomaailma on 140-vuotisella taipaleellaan antanut mahdollisuuden ystävystymiseen. Olen saanut itsekin kokea sen. Yhteistä tietä taivaltaessa ja elämän kirjon keskellä ihmiset löytävät toisensa ja tukevat toisiansa. Yhteisöllisyys, jota kirkoilla elämme, on hyvin kokonaisvaltaista. On kyseessä sitten kirkolla/kirkossa kävijä tai työyhteisö.

Otsikossa käytän merimieskirkkoystävä-sanaa. Myös kiitospuheissa on helppo käyttää juuri tuota sanaa. Vaikka se on ”instituutiokäsite”, sen sisällä on juuri se ihminen, joka antaa työllemme keskinäisen ymmärryksen ja vastavuoroisuuden.

Viime viikkoina olen saanut seurata ilolla, kun harjoittelijat, jotka ovat keskuudessamme vain viikkoja tai muutaman kuukauden, ovat löytäneet toisensa ja merimieskirkkokipinän aivan niin kuin he, joista kirjoitukseni aihe lähti liikkeelle. Jos tällainen ei ole arvokasta, niin mikä sitten on?

Ystävyyttä tutkitaan monilla eri tieteen aloilla, sosiologiasta zoologian menetelmiin. Teorioitakin ystävyydestä on esitetty useita. Tähän loppuun sopinee kuitenkin tuntemattoman kirjoittajan miete ystävyydestä: ”Kun elämä myrskyisenä ympärillä pauhaa, ei anna lepoa ja rauhaa. Jos on ystävä, johon voi nojata ja luottaa, se lohdun suo ja suuren ilon tuottaa.”

Valoisaa ja siunattua adventtiaikaa merimieskirkkoystävät!

Satu Oldendorff

Pohjois-Saksan merimieskirkon johtaja

Muutoksessa on mahdollisuus

Aloitin Merimieskirkon pääsihteerin tehtävässä vuoden alussa. Missuuna viettää tänä vuonna toimintansa 140-vuotisjuhlaa maailmassa, joka on sekä nopeasti muuttuva että monimutkainen. Maailman nopea muutos luo Merimieskirkolle ja meille siinä työtä tekeville uusia mahdollisuuksia ja haasteita. Uskon ja luotan siihen, että työmme perustavoite – ihmisen kohtaaminen – kantaa työtämme myös tulevaisuudessa. Hyvä keskinäinen vuorovaikutus koko Merimieskirkossa on muuttuvassa maailmassa yksi keskeinen tekijä työn kehittämiseen ja hyvään työhyvinvointiin. Alkuvuodesta käynnistetään Merimieskirkon strategiatyö, joka linjaa työtämme tulevaisuudessa. Taloustilanteen kuntoon saattaminen tulee olemaan jatkossakin meidän kaikkien yhteinen tehtävä.
Joulukuun hallituksen kokouksessa olleen ennakkotiedon mukaan, viime vuoden toiminta on ollut sekä toiminta- että taloustietojen valossa myönteistä. Tästä suuri kiitos kaikille. Erityisesti haluan kiittää edeltäjääni Sakari Lehmuskalliota, jonka ansiokkaan ja pitkän pääsihteerikauden aikana Merimieskirkon työ on entisestään laajentunut ja monipuolistunut.
Merimieskirkon pääsihteerin tehtävä on mielenkiintoinen ja haastava. Olen tehtävän aloittanut innostuneella ja luottavaisella mielellä. Tehtävään perehtymiseen tarvitsen teidän kaikkien tukea. Tämän vuoden aikana tulenkin tutustumaan jokaisen kirkon toimintaan sekä tapaamaan kaikki Merimieskirkossa työtä tekevät sekä varmasti lukuisan joukon vapaaehtoisia, luottamushenkilöitä sekä yhteistyökumppaneita ja eri sidosryhmien edustajia.
Olen aikaisemmissa tehtävissäni seurakuntapappina, merimiespappina ja diakoniajohtajana sekä nykyisessä tehtävässäni pääsihteerinä kokenut tekeväni merkityksellistä työtä. Toivon, että jokainen Merimieskirkossa työskentelevä ja Merimieskirkon työhön aikaansa antava voi kokea tekevänsä työtä, jolla on merkitystä.

Sisua ja siunausta!

Hannu Suihkonen
pääsihteeri

Elämä on matka

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään; merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Työ ja elämä ulkomailla on täynnä kohtaamisia. Tapaan siirtokuntalaisia, opiskelijoita, au paireja ja turisteja merimieskirkon kahvilassa, erilaisissa piireissä ja tapahtumissa. Tapaan merimiehiä laivakäynneillä. Tapaan rekkakuskeja merimieskirkolla ja rekkaparkeissa. Tapaan yhteistyökumppaneita erilaisissa verkostotapaamisissa. Lisäksi tapaan ihmisiä vapaa-ajalla. Juttelen lentokentällä toisen ikäiseni suomalaisen kanssa. Vaihdan rautatieasemalla päivittelyjä siitä, miksi täällä Beneluxissa junat aina myöhästelevät. Ulkomailla ollessa myös läheiseksi tulevat työkaverit vaihtuvat useammin kuin ehkä Suomessa keskimäärin, periodiassistentit joka vuosi. Koko elämä tuntuu välillä olevan täynnä kohtaamisia, tapaamisia, tutustumisia ja hyvästejä.

Entinen työkaverini sanoi ihailevansa kykyäni kohdata ihmisiä. Mutta kuka opettaisi, miten sanotaan hyvästit? Vaikka työ onkin "vain työtä", joistain kohdatuista ihmisistä tulee poikkeuksellisen tärkeitä. Rekkakuski, jonka tapasin joka perjantai-ilta hänen tultuaan viikon mittaiselta reissulta viikonloppua viettämään, merimies, jonka kanssa ehdin vaihtaa useaan otteeseen kuulumisia laivan lankongilla ja pulaan joutunut turisti, joka yöpyi yhden yön merimieskirkolla, kaikki he välähtävät aina toisinaan mielessä ja samalla pohdin, mitäköhän “sillekin” nykyään kuuluu.

Useimpien ihmisten kohdalla aika on ihmeellinen ikävän lievittäjä. Poissa silmistä, poissa mielestä sanotaan sananlaskussakin ja joidenkin kohdalla käykin niin, että kohtaaminen unohtuu ja muistot haalenevat pikkuhiljaa ajan kuluessa. Joidenkin kuulumisia on mukava seurailla facebookista, vaikkei vuosiin olisi tavattukaan ja jotkut ovat mielessä puhelimen yhteystietoluetteloa selatessa. Pitäisipä soittaa joskus tuollekin ihmiselle ja kysyä, mitä kuuluu. Valitettavasti vain useimmiten se soitto jää tekemättä.

Kun kohtaa ihmisiä työaikana työntekijän roolissa, ei itsestään voi antaa aina sitä, mitä antaa kaikista läheisimmilleen. Kukaan ihmisten kanssa työtä tekevä ei siihen pystyisi. Siitä huolimatta luulen, että harva vaikkapa laivalla kohtaamani merenkulkija ymmärtää, miten paljon kuitenkin saan heistä, niin sanotuista asiakkaistani. Monia muistelen usein jälkeenpäin lämmöllä ja ajattelen, miten hauska oli istua tupakansavuisessa messissä kuuntelemassa merimiestarinoita. Samalla ajattelen, miten olisi mielenkiintoista kuulla, mitä heille tänään kuuluu. Minun roolini on kuitenkin usein vain käväistä kohtaamieni ihmisten elämässä ja poistua sen jälkeen takavasemmalle. Eksynyttä turistia saatan palan matkaa eteenpäin elämässä ja sen jälkeen toivotan hyvää matkan jatkoa. Rekkakuskille toivotan turvallisia kilometrejä ja merenkulkijalle suotuisia tuulia. Siirtokuntalaisia olen tukemassa työkauteni ajan, lähdettyäni seuraava ihminen tulee jatkamaan työtäni.

Jälleen kerran näin vuoden vaihteen lähestyessä on edessä monien jäähyväisten aika. Se saa olon haikeaksi ja hyvästejä sanoessa liikuttuu joskus kyyneliin saakka. Elämä on kuitenkin matka. Iloitsen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä ja odotan innolla uusia kohtaamisia. Siitä huolimatta vihaan hyvästejä ja tyydyn sanomaan kohtaamilleni ihmisille: Näkemiin, tavataan taas joskus! Ja niinhän se on, ettei elämästä tiedä, milloin matka jälleen johdattaa tulemaan vastakkain. Silloin on ilo puristaa tutun ihmisen kättä, halata ja kertoa, miten hauska taas on taas tavata.

Eeva-Maria Ranta