Est, est, est!

Kiirastorstai 28.3.2013

Tänä keväänä tulee 40 vuotta pappisvihkimyksestäni. Olen ehtinyt tehdä aika monta jouluaiheista kirjoitusta ja puhetta. Niitä miettiessä joka kerta olen ajatellut, joskus sanonutkin, että joulu ei ole se juttu, vaan kaikki tähtää pääsiäiseen. Siis kristinuskon näkökulmasta.

Rippikoulussa puhutaan pelastushistoriasta. Sillä tarkoitetaan sitä tapahtumien ja sisältöjen kulkua, joka johti siihen, että Jeesus Nasaretilainen osoittautui Kristukseksi, syntiemme sovittajaksi, lunastajaksi ja pelastuksen tuojaksi.

Uskonnollinen sanasto on sekavaa, myönnän. Raamattu käyttää niitä ristiin ja päällekkäin, pääsääntöisesti ne ovat kielikuvamaisia tai vertauksia. Kuten esimerkiksi vanhaan syntipukkikäytäntöön liittyvä puhe, joka kyllä auttaa ymmärtämään, mitä tarkoittaa sijaiskärsimys. Tuo käytäntö oli sellainen, että yhteisö kollektiivisesti puhdistautui pahuudestaan ja syyllisyydestä projisoimalla kaiken synkän itsestään pukkiin, siis eläimeen josta näin tuli syntipukki. Se ajettiin erämaahan kuolemaan. Niin se vei mennessään joukkoa rasittaneet rikkomukset seurauksineen. Yksi kärsi, muut puhdistuivat.

Karitsa, joka uhrataan, on toinen, hieman eri näkökulmasta asiaa lähestyvä vertauspuhe. Eläimen uhraaminen alttarilla, tappaminen, oli tapa hakea suosiota Jumalalta tai jumalilta. Uhrieläimen piti olla täysin virheetön. Eläimessä ei siis ollut mitään pahaa tai syyllisyyttä. Se uhrattiin, jotta muut saisivat suosion tai peräti armon Jumalan silmissä, saisivat elää.

 

Näistä käytännöistä nousevien sanontojen käyttäminen pääsiäisen tapahtumien yhteydessä helpottaa ymmärtämään järjellä, miksi pitkäperjantain ja pääsiäisaamun tapahtumat ja Jeesuksen oleminen Kristuksena, voideltuna Jumalan karitsana, on meille kristityille niin olennaista. Kaikki muu siihen asti on ollut valmistautumista ja ikään kuin tapahtumien ja merkitysten vyöryttämistä kohti suurta huippuhetkeä, jolloin ihmiskunnan pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta tapahtui, kerralla. Loppumattomien uhrieläinten ja erämaahan ajettujen syntipukkien sijaan tuli yksi, joka yksin on riittävä. Sitä Jeesuksen sanat ristillä: ”Se on täytetty” tarkoittivat, niin uskon.

Usko on olennainen osa tätä kaikkea. Kristinusko ei olisi uskonto, jos kaikki olisi täysin selvää, puhdasta tietoa. Uskonnolliselle puheelle ominaista on puhua vertauksin ja kielikuvin, jotka auttavat ymmärtämään, avaamaan silmät. Uskon silmät näkevät toista todellisuutta, sellaista, jonka olemassaolosta ei voi olla muuta kuin vakuuttunut.

Tänään on kiirastorstai. Jeesus asetti ehtoollisen, pyhistä pyhimmän toimituksen, jota toistamme jumalanpalveluksessa. Voimme siinäkin kokea Kristuksen jatkuvaa läsnäoloa. Huomenna on pitkäperjantai, hän antoi uhrin puolestamme. Ihan pian, lankalauantain jälkeen seuraa pääsiäisaamu. Silloin Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sakari Lehmuskallio

rovasti

Syvyyttä käytönnöstä

Elettiin 90-luvun alkua. Lamasta puhuttiin ja ennen kaikkea lamaa elettiin. Markan devalvointi merkitsi merimieskirkoille 50 %:n kulunousua Suomesta rahoitettavalle osuudelle. Ja se ei ollut vähän se. Merimieskirkko oli toiminnan laajentamiseksi ostanut kiinteistön Antwerpenista ja rakennuksen peruskorjaustyöt olivat käynnistymässä. Parin edellisen vuoden aikana saatu pesämuna katosi hyvin nopeasti ja alkoi matokuuri. Ei se ollut ensimmäinen Merimieskirkon historiassa, eikä myöskään viimeinen. Tilanteen vakavuudesta kertoi se, että kaikki Suomen Merimieskirkko ry:n omaisuus oli jo lainojen vakuutena, ja rahat eivät tuntuneet riittävän edes toimintamenoihin.

Haasteen ratkaisemiseksi koko ulkomaan kirkkojen henkilöstö kokoontui Frankfurtiin, ja jokainen pani itsensä likoon yrittäessään löytää toisaalta kulusäästöjä ja samalla uusia tulonhankkimistapoja. Tuo kokous oli varmasti haastavin tilaisuus yli kaksi vuosikymmentä kestäneellä merimieskirkkourallani. Koko tuon kaksi päivää kestäneen kokouksen ajaksi olin pyytänyt uskon sisaria ja veljiä Tuusulasta ja lähiympäristöstä rukousvartioon siten, että jokaisena ohjelmaan merkittynä kokoushetkenä oli vähintään yksi henkilö rukoilemassa merimieskirkkotyön ja kokouksen puolesta. Kokouksen taustalla oli siten liki 20 tuntia kestänyt rukousvartio.

Kokouksen antina oli runsaasti erilaisia kehitysajatuksia. Merkittävimmät olivat vuosivapaaehtoistoiminnan käynnistyminen ja koko henkilöstön sitoutuminen määräaikaiseen lomautukseen. Oleellista oli kuitenkin yhteinen näkemys siitä, että pienillä asioilla voidaan vaikuttaa merkittävästi, kunhan niitä on riittävän paljon. Lomautus kuvasti minulle jokaisen työntekijän sitoutuneisuutta merimieskirkkotyötä kohtaan. Käytännön toteutuksessa kirkot saivat päättää, pitävätkö kirkon suljettuna kyseisen ajan vai jaksotetaanko lomautukset siten, että toimitaan pienemmillä resursseilla peruspalveluiden säilyessä. Rotterdam päätyi sulkemisen kannalle.

Turun silloiselle asemanhoitajalle ja minulle oli tullut ajatus lähteä oman palkattoman jakson ajaksi huolehtimaan vapaaehtoisena Rotterdamin kirkon peruspalveluiden hoidosta. Asiassa oli kuitenkin meidän perheen osalta melkoinen pulma. Omalla ja kotiäidin ansioilla ei todellakaan voitu ajatella lähteä neljän pienen lapsen kanssa ulkomaille, vaikka katto päänpäälle löytyisikin. Mutta meidän Herrallamme on omat suunnitelmansa. Vaimoni tapasi kaupassa erään ”hyvän päivän tutun”. Olivat kätelleet muutaman kerran. Me miehet olimme tavanneet aiemmin muutamissa seurakunnan tilaisuuksissa. Kyseessä oli siis aviopari, jonka tiesimme, mutta emme tunteneet. Tuon kauppareissun jälkeen kyseinen mies soitti minulle ja sanoi: ”Toivottavasti et loukkaannu, mutta me koemme, että meidän tulisi antaa teille rahalahja.” Mitään tällaista ei meille ollut tapahtunut ennen, eikä kyllä sen jälkeenkään. Ja tuo summa oli merkittävä. Sillä saatoimme kustantaa matkan käyttökulut ja paluumatkan oikein laivalla. Jumalalle kaikki on mahdollista.

Nuo viikot Rotterdamissa avasivat minulle merimieskirkkotyön käytännön. Hallintoihmiselle se oli kokemus, joka antoi työhön syvyyttä. Sain elää käytännössä laivakäynnin prosessin, kuunnella ulkosuomalaiselämän iloja ja suruja. Reissaajat toivat hienon mausteen kokonaisuuteen. Ymmärsin noiden viikkojen aikana, mitä tarkoittaa rinnalla kulkeminen ihmisten arjessa merimieskirkkotyön näkökulmasta. Hyväosainen ja moniongelmainen voivat jakaa saman tilan ja kumpikin tulla kohdatuksi. Ymmärsin myös, että näissä kohtaamisissa luottamus ei perustunut vain työntekijän persoonaan, vaan oleellinen osa luottamuksen syntyä on työn perinteessä. Kummastuttavaa on se, että ensimmäistä kertaa merimieskirkolle tuleva voi tunnistaa sen. Sain siis olla merimieskirkkotyövuosien ajan osa vuosisataista ketjua, yksi satojen joukossa. Irrallisella lenkillä olisi tuskin mitään arvoa, mutta osana ketjua se mahdollistaa perinteistä nousevan tulevaisuuden.

Ville Nieminen

eläkeläinen
(SMK:n ent. hallintojohtaja)

Elämän merellä

Terveiset Karibianmereltä, jolta juuri palasin. Huomasin viihtyväni laivan peräkannella katsellen laivan perävanaa. Vähitellen ymmärsin miksi. Muutama kuukausi sitten varsinainen yli 40 vuoden työurani päättyi. Eläkkeelle siirtyvä taitaa luonnostaan arvioida taakse jäänyttä. Perävanan katselu oli minulle uusi kokemus. Innokkaana purjehtijanahan olen aina katsomassa eteenpäin. Ja laivoilla olen aina parhaiten viihtynyt komentosillalla. Nyt huomasin muistelevani, mitä elämässäni on ollut, mitä olen tehnyt ja miten olen elänyt, keiden kanssa olen elämääni jakanut. Meri, veneet, laivat ja Merimieskirkko ovat olleet iso osa elämääni. Niiden symboliikka on itselleni väkevä.

Vahva oli nyt tajuntaan nouseva fakta. Perävanaa on kertynyt jo paljon enemmän kuin mitä minun matkastani elämän merellä on jäljellä. Milloin purteni päätyy lopulliseen kotisatamaan, siitä minulla ei ole vielä tietoa. Onneksi. Niin on parempi. Minulle riittää usko, että pääsen perille taivaan haminaan, kun aika koittaa. Se luo levollisuutta silloinkin, kun ymmärtää matkan lyhenevän koko ajan. Elämä ei ole vain risteilyä sinne tänne, vaan sillä on tarkoitus ja päämäärä. Ei ole kyse matkan loppumisesta, vaan perille pääsystä. Ja jäljelläkin olevaa matkaa saa elää täysillä.

En ole yksinpurjehtija, vaikka sitäkin olen harrastanut. Karibialla kanssani oli rouvani lisäksi ystäväpariskunta – ja tietenkin muut ennestään tuntemattomat matkustajat. Olimme kaikki samassa laivassa. Erityisen upealta tuntui jakaa tämäkin matka läheisten kesken. Omalla veneellä tehtyjen kesäisten purjehdustenkin paras anti on olla yhdessä rakkaimpiensa, ystäviensä ja kavereidensa kanssa. Luonnon kauneus, meren sini ja purjehduksen riemu tuntuvat jaettuina muiden kanssa moninkertaisilta. Ja päinvastoin. Sateet, myrskyt, sumu ja vaikeudet ovat kevyempiä yhdessä kestettyinä. Lisäksi viikko tai pitempi aika samassa veneessä opettaa tulemaan toimeen ja huomioimaan toiset. Toisen taitojen arvostaminen samoin kuin puutteiden hyväksyminen rakentavat yhteyttä ja auttavat selviytymään vaikeimpinakin hetkinä.

Tuon meri on minulle opettanut. Jumalan luomisajatus on yhä: Me elämme toisiamme varten, emme ensisijaisesti itseämme varten – ja myös iankaikkisuutta varten.

Antti Lemmetyinen
Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja

Papin kanssa samassa sängyssä

Taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun osallistuin Merimiespalvelutoimiston (Mepa) edustajana Merimieskirkon asemanhoitajien kokoukseen. Se tapahtui 1980-luvun puolivälissä Ranskan Rouenissa. Kokouksessa esittelin Mepan toimintaa ja keskustelimme yhteistyön parantamisesta merenkulkijoiden palvelussa.

Illalla kokouksen jälkeen lähdimme päivälliselle. Ilta oli leppoisa ja ruoka ranskalaisittain todella maittavaa. Tyytyväisinä lähdimme takaisin pieneen hotelliimme ”yöpuulle”. Siinä joukon kärjessä kävellessäni huomasin muiden kadonneen ilmeisesti sille kuuluisalle ”yhdelle”.

Meillä oli yhteinen huone ja siinä parivuode Lontoon silloisen papin kanssa. Ehdin nukahtaa, ennen kuin ”petikaveri” saapui. Olihan se kokemus herätä aamulla papin kanssa samasta sängystä. Hyvin mahduttiin.

Ehkä vieläkin ”huimempi” kokemus oli, kun Antwerpenin silloinen asemanhoitaja Pekka Palosaari haastoi minut neliotteluun. Lajeina olivat leuanveto, käsilläkävely, pöytätennis ja jokin muu, mitä en enää muista. Kisa oli tiukka loppuun saakka. Nuoret ”uroot” mittelivät voimiaan hyvässä hengessä. Erityisesti jäi mieleeni se, että käsillä kävely suoritettiin kirkkosalissa. Luulen, ettei kovin moni ole vastaavaa kokenut. Kisan lopputulos jääköön arvoitukseksi.

Sitten mennäänkin Ylläsjärvelle. Olimme hallituksemme kanssa tutustumassa Merimiespalvelutoimiston majojen kunnostustarpeisiin ja samalla mietimme toimintamme tulevaisuuden linjanvetoja.

Pitkän päivän jälkeen kävimme tutustumassa uuteen Ylläsjärven puolelle avattuun kylpylään. Saunan jälkeen lähdin tutustumaan allasosastoon. Kylpylässä oli myös hienot poreammeet. Koska olen hieman bakteerikammoinen, en ajatellut kokeilla niitä, vaikka mieli teki. 

Kävellessäni porealtaan ohitse huomasin, että Merimieskirkon pääsihteeri, pastori Sakari Lehmuskallio nautiskeli poreista täysin siemauksin. Tajusin heti, että vesihän on ”pastoroitua” eli puhdasta, koska Sakari oli siellä. Ei muuta kuin altaaseen nauttimaan puhtaasta vedestä ja Sakarin hyvästä seurasta.

Merimieskirkko ja Merimiespalvelutoimisto rakennuttivat yhdessä Vuosaaren uuteen satamaan Merimieskeskuksen, johon tuli myös merimieskirkko. Merimieskirkon vihkiminen toimitettiin 27.1.2009. Kyseessä oli ensimmäinen ekumeeninen merimieskirkko maailmassa. Vihkimistä oli suorittamassa yhdessä piispa Eero Huovinen, metropoliitta Ambrosius ja katolisen hiippakunnan asianhoitaja isä Teemu Sippo.

Yhtenä osana ohjelmaa ”jouduin” Merimiespalvelutoimiston edustajana lukemaan edellä mainittujen ”herrojen” kanssa ennalta määrätyt raamatunlauseet. Kauhukseni huomasin, että ensimmäinen lukija ilmoitti mistä kohdasta raamattua lause oli, vaikka sitä ei oltu erikseen ”lunttilappuuni” kirjoitettukaan. Nopeana miehenä ehdin kuiskaamalla kysyä Ambrosiukselta mistä minun lukemiseni tulee.  Hyvin hän oli läksynsä lukenut ja sain kaipaamani tiedon.

Monista muistakin Merimieskirkon työntekijöistä on paljon mukavia muistoja, mutta se sitten kokonaan toisen ”saarnan” paikka.

 

Martti Karlsson
Mepasta eläkkeelle siirtyvä toimitusjohtaja

Joulutervehdys

Mitä sinä ajattelet joulusta? Mikä on sinulle siinä tärkeintä? Oletko koskaan miettinyt, miksi joulu on niin monelle tärkeää aikaa? Joulu saa sekaisin koko länsimaalaisrationaalisen yhteiskuntamme ja samalla se saa ihmiset käyttäytymään vähintäänkin hassusti. Kaupallista joulua on mollattu pitkään ja varmaan syystäkin, mutta tällekin asialle on syynsä, miksi ihmiset hukuttautuvat tavarapaljouteen.

Joulussa me tavoittelemme jotakin sellaista, jonka olemme menettäneet. Kaiken kaupallisuudenkin takana on pyrkimys täyttää se tyhjiö, jossa me elämme. Me haluamme pois arjestamme, tavoittelemme jotakin, jota ei enää ole olemassa. Joulu on osaltaan ikäväämme kadotettuun paratiisiin, joulu on ikäväämme käsivarsille, jotka pitelevät meitä niin, että tunnemme olevamme turvassa. Joulu on ikävää siihen, että meitä rakastetaan ehdoitta, niin kuin vain äiti rakastaa vastasyntynyttä pienokaistaan.

Vanha kirkko paastosi tähän aikaan valmistautuen suureen juhlaan: Kuninkaan syntymään. Paaston kautta ajateltiin päästävän paremmin joulun tunnelmaan ja joulusanoman herkempään ymmärtämiseen. Joulussa ja joulunajassa onkin kyse hyvin vahvasti elämästä. Mikä on elämänmakuisempaa, kuin syntyä lannantuoksuiseen olkien täyttämään talliin eläinten keskelle. Juuri tästä on kyse, kun me vuosi toisensa jälkeen valmistaudumme jouluun monin erilaisin menoin. Me kaipaamme siihen, mitä meillä ei enää ole tässä aikuisten maailmassa? Kaipaamme rationalismista irrationalismiin, siihen, että tavoitamme edes pienen osan siitä, että elämä onkin mysteeri, salaisuus, jonka arvoituksia emme pysty koskaan täysin ratkaisemaan.

Joulun ja Joulun Lapsen syntymän vietto onkin ensisijaisesti kuvaus siitä, mitä merkitsee syntymä, lapsuus ja kasvaminen, mitä merkitsee eläminen. Joulu on meille tämän pohtimista sekä sen läpikäymistä. Vai väitätkö, että et palaisi mielessäsi joka joulu lapsuuden jouluihin, äidin, isän, sisarusten, isovanhempien, sukulaisten kasvoihin, yhdessä vietettyihin hetkiin. Poisnukkuneet rakkaamme tuntuvat jouluna olevan lähellämme enemmän kuin muulloin.

Tästäkin syystä joulunaika on monille meistä hyvin herkkä aihe ja aika. Joulussa on siis kyse syntymästä, alkuperästä ja ihmiseksi tulemisesta. Tämä on tärkeää, ihmisen tärkein matka on matka omaan minuuteen. Ehkä jouluna onkin osittain kyse myös siitä, että minulla on mahdollisuus saada kiinni jotakin omasta itsestäni. Voisin tulla enemmän siksi, joka minä todellisuudessa olen. Tämä ei kuitenkaan riitä, moni tässä ajassa haksahtaa siihen, että he luulevat totuuden löytyvän vaintarkastelemalla omaa itseään.

Tähän pätee kuitenkin universaali laki, se, joka keskittyy vain yhteen asiaan, näkee vain yhden asian. Oman itsen tunteminen on tärkeintä, mutta jotta voisi tuntea todellisen itsensä, sitä täytyy peilata suhteessa muihin.

Se, joka avaa silmänsä ja sydämensä läheisille, muille ihmisille ja heidän auttamiselleen, löytää uuden todellisuuden, maailman, jota ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ihminen muuttuu ihmiseksi vasta suhteessa muihin ihmisiin.

Mutta tämäkään ei vielä riitä, ihmisen todellisuus ei rajoitu vain näkyvään todellisuuteen. Moni meistä, etenkin joulun aikana, aavistaa, että tähän todellisuuteen, jossa me elämme, kuuluu jotakin, jota ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Jotakin, joka on suurempaa kuin minä ja minun näkyvä maailmani. Tämän toisenlaisen todellisuuden aavistamisen kautta avautuu vielä maailma, josta ei voinut uneksiakaan.

Ja myös tästä näkymättömästä maailmasta, mysteeristä, joka otetaan vastaan ainoastaan uskon avulla, on joulussa kyse. Ja silti tästä maailmasta, jota ei tavoiteta rationaalisella ajattelulla, ei tieteellä, ei kokeilla, voi tulla sinulle yhtä todellinen ja todellisempikin kuin näkyvästä maailmasta.

Vaikka joulu on vahvasti regression aikaa, eli palaamme johonkin, joka on jo ollut, ei ole kuitenkaan tarkoitus, että regressio johtaa valheelliseen lapsellisuuteen. Jumala kutsuu meitä tulemaan Jumalan valtakunnan lapsiksi. Tällainen regressio auttaa meitä löytämään alkuperämme, tavoittamaan palasen paratiisista niin, että voimme löytää osan kadonnutta minäämme. Löydämme itsemme Jumalan lapsina mutta silti aikuisina. Tämä on salaisuus, jota ei voi käsittää järjellä.

Kirkollisessa elämässä ei kuitenkaan tyydytä muistelemaan menneitä, vaan uskomme siihen, että Kristus todella tulee Raamatun sanassa ja asettamissaan pyhissä sakramenteissa seurakuntansa keskelle. Hänen läsnäolonsa on nykyhetken todellisuutta.

Tänäkin jouluna Kristus syntyy jälleen maailmaan. Jumala saapuu ihmiseksi. Taivas ja maa lyövät kättä. Sinulle, minulle, koko maailmalle on syntymässä Vapahtaja, Rauhanruhtinas. Poika annettu on. Iloitkaa kaikki maa.

Jarmo Karjalainen
johtaja, Benelux-maiden merimieskirkko

Hiljentymisestä

Näin loppuvuoden kiireiden keskellä on kerta kaikkiaan haasteellista päästä siihen aitoon joulun tunnelmaan. Töissä deadlinet syöksyvät kohti ja joululahjojakin pitäisi lähteä metsästämään jossain välissä. Sisimmässä kytee haave hiljentymisestä, sitten kun kaikki tämä on ohi ja koittaa jouluilta. Sitten minä hiljennyn joulun rauhaan… Mutta mitä se hiljentyminen oikeastaan on?

Vietimme Benelux-maiden seurakuntalaisryhmän kanssa viikonlopun Orvalin trappistiluostarissa kokeillen hiljentymistä. Sekä ennakko-odotukset että ensi kokemukset olivat monella pelonsekaiset. ”Kuinka minä pystyn olemaan puhumatta ja tekemättä mitään koko viikonlopun?!” Rohkeasti kuitenkin lähdimme hiljentymään itse kukin omalla tavallamme.

Aluksi ajatuksiin työntyvät turhauttavat epäilykset. ”Mitä hyötyä tästä on? Tämänkin ajan voisi käyttää rästitöiden tekemiseen. Olla nyt ihan tyhjänpanttina, eihän tämä oikein sovi luterilaiseen työmoraaliinkaan.” Vähän ajan kuluttua havahdutaan siihen kun omat ajatukset tulvivat kaikki yhtä aikaa mieleen, eikä niistä saa oikein tolkkua. Alkaa kuulua ääniä. ”Joku taitaa petä käsiään kun vesijohto kohisee.”

Toisena päivänä keskustelemme hiljentymisestä ja puhumme Jeesuksen tavasta vetäytyä itse hiljaisuuteen rukoilemaan. Moni meistä kertoikin keskustelleensa Jumalan kanssa edellisenä iltana kun omat ajatukset eivät olleet johtaneet mihinkään loogiseen. Ajatukset ja omat elämän prioriteetit alkavat hahmottua kun on joku, jolle niistä voi kertoa ja joka ei keskeytä vaan kuuntelee.

Luostariviikonloppumme osoitti meille, että hiljentyminen kannattaa, niin vaikeaa kun se nykyään onkin. Kun karistamme hetkeksi ympäriltämme kaiken epäolennaisen ja keskitymme vain kuuntelemiseen, voimme kuulla mitä meillä itsellämme ja Jumalalla on meille sanottavaa tässä ja nyt.

Vaikka joulu on perheen ja yhdessäolon aikaa, pitkänä pyhänä liikenee varmasti aikaa myös vetäytymiselle hiljaiseen rukoukseen seimen ääreen. Siinä voimme kuunnella mitä Jeesus lapsella on meille sanottavaa. Rukouksessa saamme keskittyä vain kuuntelemaan ja kiittämään, sillä kyllähän taivaallinen Isämme tietää mitä me tarvitsemme.

Siunattua joulun aikaa ja pysyköön mutkaton rukouksen yhteys myös tulevaisuudessa toimivana viestivälineenäsi.

Wille Westerholm
merimiespastori, Luxemburg
kirjoitus on julkaistu myös Viikon 50 Sanana

Rippikouluja elämän merillä

Uusia leirikeskuksia Suomen seurakunnissa ei juuri enää rakenneta. Jos seurakunta ei sellaista satu omistamaan, leiripaikka vuokrataan lähempää tai kauempaa. Seurakunnat ovat vieneet nuoriaan rippikouluun tai nuorten retkille myös Keski-Eurooppaan. Puolassa majoituspaikkoina on seurakuntien leirikeskukset, lyhyillä läpimenoretkillä kelpaa seurakuntasalin lattiakin (esim. lahtelaiset nuoret vastikään matkalla Kroatiaan). Etelä-Puolassa vuoret, Krakova, Auschwitz ja paikallisseurakunta ovat rippikoulun maisemaa.

Reippaita nuoria on matkassa. Olenkin sanonut, että näiden kanssa kiertäisi vaikka maailman ympäri. Ja vaikka perheet sitoutuvat taloudellisesti toimintaan yhä enemmän, ei kyseessä silti ole elititistinen harvojen puuha. Ennemminkin uskallus yksinkertaiseen moninaisuuteen.

Ateenan merimieskirkko on avainasemassa, kun loimaalainen rippikouluryhmä lähtee talvilomansa aikana seuraamaan Paavalin jalanjälkiä Ateenaan ja Korintiin. Ihan jännittävää varsinkin tässä Europan unionin kriisiperheessä. Mutta ei Paavalikaan kiertänyt Akropolista kaukaa, vaikka sen aikainen maailma taisi olla omalla tavallaan korruptoitunut ja hankala.

Ekumenian ikkunaa on tärkeä avata. Voimme toivoa, että omat nuoremme rohkaistuvat kantamaan Kristuksen iestä ja löytämään kristillisen identiteetin oman kokoisena.

Ritva Szarek
maalaispappi Loimaan saviseudulla, pian taas Puolassa poikkeamassa