Well done, Christian!

Ensimmäinen kontaktini englantilaiseen joulun viettoon tapahtui vuosia sitten esikoisemme päiväkodin joulujuhlassa. Lapset lauloivat Away in the Mangeria, vanhemmat joivat glögiä ja ottivat valokuvia.

Eräs juhlan kohokohdista oli perinteinen juhlaleikki, jonka nimi on Pass the Parcel (suom. Laita paketti kiertämään). Leikissä valtava lahjapaketti kiertää musiikin soidessa sylistä toiseen. Musiikin loppuessa paketti pysähtyy, ja se lapsista, jonka syliin paketti jää, saa avata yhden kerroksen käärepaperista. Käärepaperin kätköistä paljastuu pieni lahja ja uusi kerros käärepaperia, jonka joku toinen lapsi saa vuorostaan avata.

Lapset asettuivat piiriin, ja paketti lähti kiertämään. Käärepaperikerrokset hupenivat, ja pienet yllätykset saivat lapset hihkumaan ihastuksesta. Esikoisemme odotti omaa vuoroaan malttamattomana, ja vihdoin paketti pysähtyi hänen kohdalleen.

Lapsi repi käärepaperin auki, ravisteli ja käänteli, mutta lahjaa ei löytynyt. Mikä pettymys! Joulumieli oli tiessään. Kyynel meinasi kihota äidinkin silmään.

Paketti jatkoi kiertämistään, ja pian oli seuraavan lapsen vuoro avata pakettia. Yllätys oli suuri, kun käärepaperin kätköistä paljastuikin kaksi lahjaa. Lahjat saanut pieni poika katsoi vuoroin lahjojaan ja vuoroin esikoistamme. Lopulta hän meni tytön luokse ja sanoi: ”Minä sain kaksi lahjaa ja sinä et saanut yhtään. Kumman haluat?”

Vanhemmat seurasivat lasten kohtaamista liikuttuneina. Pienen pojan äiti taputti lastaan olalle ja kehui: ”Well done, Christian!” (suom. Hyvin tehty, Christian!) Pojan nimi Christian tarkoittaa suomeksi kristittyä.

Pieni tapahtuma palaa mieleeni aina joulun alla, kun mietin joulun sanomaa ja sen merkitystä maailmalle. Voisiko joulu opettaa meille myötätuntoa ja elämän hyvien lahjojen jakamista, joka jatkuisi myös juhla-ajan yli? Olisiko joulumielestä pysyväksi elämänasenteeksi, jossa kaksinkertaisen määrän lahjoja saaneet luopuisivat Christianin tavoin omastaan niiden hyväksi, jotka ovat jääneet lahjoja vaille?

Sillä jakamiseen, palveluun ja omastaan luopumiseen jouluevankeliumi meitä kutsuu.

Jouluevankeliumi kertoo Jumalasta, joka syntyi maailmaan naimattoman nuoren naisen vauvana. Elämän alun olosuhteet olivat monella tapaa vaikeat. Majataloissa ei ollut tilaa, joten maailman vapahtaja syntyi vaatimattomaan eläinten suojaan. Uutisen Jeesuksen syntymästä saivat ensimmäisenä kuulla raskasta työtä tekevät ja väheksytyt paimenet.

Kaikella tällä Jumala tahtoo varmasti opettaa meille jotakin. Pienet ovatkin suuria, köyhät rikkaita ja hyljeksityt ilosanoman arvoisia. Jos suljemme ovemme ja elämämme lähimmäisiltämme majatalon pitäjien tavoin, saatamme menettää mahdollisuuden pitää vapahtajaa vieraanamme. Jos hyljeksimme jotakuta hänen syntyperänsä ja asemansa tähden, emme ehkä kuulekaan hyviä uutisia, joita paimenilla oli kerrottavanaan.

”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita. Uskomme vahvista, tuo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.” (Adventtivirrestä Tiellä ken vaeltaa 15:1)

Anna Hälli

pappi ja pappilan emäntä Lontoon merimieskirkolta
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 4/2014 Pappilan ikkunasta -palstalla)

Kevät ja kesä 68

Suoraan armeijasta palanneena minut määrättiin Hämeenlinnaan nuorisopapiksi. Tiedossa oli, että pesti jäisi lyhyeksi, sillä jo 1.4.1968 olin siirtymässä matkapapiksi Suomen Merimieslähetysseuran palvelukseen. Jo hyvin pian huomasin viihtyväni Hämeenlinnassa. Nuoria seurakunnan toiminnassa oli paljon mukana ja monista heistä tuli myöhemmin hyviä pappeja kirkon palvelukseen. Luovuuttakin heistä löytyi. Eräs varsinkin oli erityisen etevä. Yhtenä aamuna isossa asunnossani etsin epätoivoisesti kenkiäni. Oli pidettävä aamuhartaus viereisessä koulussa ja eihän sinne sukkasillaan voinut mennä… Edellisenä iltana nuoret olivat olleet totutun tavan mukaan asunnossani iltajatkoilla. Löysinhän minä ne kengät juuri ajoissa. Olivat kyllä aika kylmät, kun olivat olleet yön yli jääkaapissa!

Osasin sitä minäkin. Ensituttavuuteni myöhempään merimieskirkon merkittävään työntekijään ja vaikuttajaan syntyi, kun kutsuin hänet puhumaan nuorteniltaan. Vuosia myöhemmin ystävystyessämme samantyyppisiä töitä tekevinä, hän kertoi, että olin polttanut hänen iltalomansa. No, sitähän en silloin tietenkään tiennyt.

Vaikka olinkin tuolloin autoilua vieroksuva, niin seurakunnan nuorisotyöntekijän innoittamana menin hänen kanssaan autokouluun ja onnistuin ajokortin saamaan. En silloin, maaliskuun alussa 68 tiennyt, että tulisin sitä jo parin kuukauden perästä tarvitsemaan.

Huhtikuun matkustin uuden työnantajan palveluksessa eri puolilla Suomea. Kuun loppupuolella Jorma Louhivuori kutsui minut luokseen ja sanoi, että nyt olisi aika siirtyä joksikin aikaa, mieluiten koko kesäksi,  merimieskirkolle merimiespapin töitä opettelemaan. Tarvitsinhan tietoa muualtakin kuin Toivo Waltarin kirjasta merimieskirkoilla tapahtuvasta toiminnasta kertomiseen. Ilmoitin, että haluaisin hyvin mielelläni Lontooseen, kun kieltäkin kohtalaisesti osasin. Mutta Jorma sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Hampuriin!” Minä, joka koulussa olin lukenut lyhyen saksan… Kun pomon sana on laki, niin sinnehän oli lähdettävä.

Toukokuun alussa kesä oli jo pitkällä Saksassa. Luonto viheriöi ja lämpöäkin riitti. Göran Hellberg, silloinen Hampurin pappi, oli perehdyttäjäni. Hyvin hän sen tehtävän hoiti. Laittoi minut heti kohta Transitin rattiin, antoi kartan käteen ja laivalle piti löytää. Muutaman tunnin Hampurin liikenteessä harhailin. Laivaa en löytänyt ja nolona palasin illan hämyssä merimieskirkolle takaisin. Siitä se sitten lähti.

Monia sattumuksia tuolta kesältä muistan. Nyt niille voi jo nauraa. Silloin ei siihen aina kyennyt. Plattdeutschin ymmärtäminen tuotti vaikeuksia, poliisin puheesta ei aina saanut selvää, mutta Sankt Paulin poliisiasema tuli tutuksi. Sinne suomalaisia merimiehiä ja turisteja siihen aikaan toimitettiin. Pääsinpä yhteen VW:nin mainosfilmiinkin suomalaiseksi ääneksi. Tyyppi taisi olla VW 411.

Sinä keväänä ja kesänä tapahtui maailmalla ja myös Euroopassa paljon. Martin Luther King ja Robert Kennedy murhattiin, Pariisissa mellakoitiin, oli Prahan kevät, joka päättyi Neuvostoliiton tankkien vyörymiseen Tsekkoslovakiaan. Laivatkin löytyivät ja kieltä alkoi enenevässä määrin ymmärtämään. Ei kuitenkaan aina. Seisoin Transitilla liikennevaloissa. Auton kyljessä luki isoin kirjaimin: Finnische Seemannskirche. Taksi pysähtyi vierelleni, kuski huusi avoimesta ikkunasta jotakin ja kaasutti tiehensä. Vasta silloin tajusin, mitä hän huusi: "Revontuliako odotat!"

Seuraavana keväänä oli taas lomittamaan lähtö. Halusin Hampuriin. Mutta Jorma Louhivuori sanoikin: ”Ei Kauko, sinä menet Lontooseen!” Se onkin sitten toinen tarina…

Kauko Puranen

Oppaana

Ateenassa on tänä vuonna käynyt ennätysmäärä matkailijoita. Osa heistä on vain läpikulkumatkalla, lentokentältä suoraan satamaan ja edelleen saarille, mutta osa viettää kaupungissa useamman päivän tutustuen kaupungin nähtävyyksiin, historiaan ja nykypäivään.

Osa näistä matkailijoista löytää tiensä myös Merimieskirkolle. He tulevat hakemaan neuvoa, apua tai vaikkapa kysymään käytännön vinkkejä. Toiset haluavat lyhyen opastuksen kaupungin keskustassa, ja yhdessä sitten tutustumme Akropoliin ja sen historiaan sekä muihin nähtävyyksiin. Ihmeteltävää on paljon tässä kaupungissa, historia ja mytologia tempaa mukaansa, antiikin arkkitehdit ovat luku sinänsä.

Akropoliilla on vieraillut miljoonia matkailijoita vuosien saatossa lukuisten oppaiden kanssa. Antiikin ajan Akropolis oli pyhitetty Athena-jumalattarelle, silloin siellä vierailivat matkailijat, jotka hakivat apua Athenelta tai tulivat tuomaan kiitoslahjoja hänelle. Antiikin ajan jälkeen Akropolin käyttötarkoitus muuttui aina valloittajien mukaan, välillä se oli toimi ammusvarastona, välillä kirkkona, välillä hallitsijan palatsina. Ateena on ollut kautta historiansa tärkeä sivistyksen ja uskonnon keskus. Opettajia ja oppaita on kaupungissa ollut monia, jokainen heistä kertoi omasta näkökannastaan tärkeimmät yksityiskohdat.

Yksi tärkeä opas kaupungissa suoritti tehtäväänsä n. 50 jKr. Apostoli Paavali saapui kaupunkiin Pireuksen sataman kautta, kierteli kaupunkia ja löysi tiensä agoralle, sen ajan kokoontumis- ja markkinapaikalle sekä areiopagille. Siellä hän kertoi ateenalaisille ”jumalasta, joka on tehnyt maailman ja kaiken siinä olevan, hän joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, eikä häntä palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin, koska hän itse antaa kaikille elämän ja hengityksen ja kaiken.” Paavali opasti ateenalaiset kristinuskoon.

Merimieskirkko on kuin tämän päivän agora. Siellä tavataan ihmisiä ja vaihdellaan kuulumisia vaikkapa kahvikupin äärellä. Merimieskirkko auttaa ja neuvoo elämän hankalissa tilanteissa. Merimieskirkko tarjoaa hengellistä ja sosiaalista toimintaa eri-ikäisille. Merimieskirkot muuttuvat jopa markkinapaikoiksi joulumyyjäisten aikaan. Merimieskirkossa työskentelee monen alan ammattitaitoisia ”oppaita”, jotka ovat valmiita opastamaan sinuakin.

Hyvää pyhäinpäivää!

Mari Hilonen
Ateenan maerimieskirkko

Koti-ikävä

Kävelin viime viikolla tutuissa maisemissa Belgiassa ja Hollannissa. Luonnollisesti kävin myös alueen suomalaisilla merimieskirkoilla. Törmäsin usein sisäisessä maailmassani tunteeseen, että olen kotona. Nämä maisemat, asiat, ihmiset ja ympäröivä todellisuus ovat minulle tuttuja. Ja miksei, ovathan ne olleet suurelta osin osa elämääni viimeiset kymmenen vuotta. Ymmärsin samalla, että kotoisuuden kokemiseen kuuluu lähtemättömästi se, että jokin asia, ihminen tai maisema, on minulle tuttu.

Tai ei välttämättä aina niinkään. Voi nimittäin olla, että jokin asia vaikuttaa tutulta tai joku ihminen näyttää tutulta, vaikka näin ei oikeasti olisikaan. Pelkkä tunne tuttuudesta saa aikaan fiiliksen, että on kotona. Tarkempi asian tarkastelu saattaa muuttaa palikoiden järjestystä, ja aluksi läsnä oleva tuttuuden ja kotoisuuden kokemus voi muuttua vierauden ja muukalaisuuden kokemukseksi.

Tässä maailmassa ihmisen osa on potea koti-ikävää. Kristillisesti tarkasteltuna tämä on oikeastaan vain myönteinen asia. Ihminen laitettiin kerran yhdensuuntainen matkalippu kourassaan ulos paratiisista matkalle muukalaisuuden maahan. Tuosta päivästä lähtien ihmisellä on ollut ikävä kotiin, Isän syliin, yhteyteen Luojansa kanssa. Ihmisellä on ikävä paikkaan, jossa hänellä on hyvä olla, paikkaan, jossa hän tietää mistä on tulossa, paikkaan, jonne hän kuuluu.

Merimieskirkon olemukseen kuuluu, että se on koti kaukana kotoa. Merimieskirkko viestittää olemassa olollaan sitä, että on olemassa paikka, johon voi kuulua. Paikka, josta voi löytää itselleen tuttuja asioita, ihmisiä, jopa tuoksuja. Nämä kaikki muistuttavat kodista. Ei ole ihme, että kiinteistönvälittäjät ovat huomanneet pullan tuoksun merkityksen kiinteistökauppojen yhteydessä myönteisenä asiana. Asunnossa leijaileva pullan tuoksu ohjaa automaattisesti mahdollisen ostajakandidaatin tunnemaailmassaan kotiin.

Suomen Merimieskirkon toimipisteissä kotoisuus tulee siitä, että kaikki tutut ja turvalliset elementit, tuoksuista suomalaisiin esineisiin, tarjoavat vahvaa toivoa siitä, että on olemassa jotakin, joka pysyy minusta huolimatta ja minun jälkeenikin. Erityisesti ulkomaan toimipisteissämme tämä on tärkeä asia. Tuttuus vetää ihmistä puoleensa. Tuttuus, joka muistuttaa kodista, sylistä, välittämisestä. Muisto menneestä ja toivo tulevasta yhdistyvät tuossa tilanteessa, yhdessä hetkessä. Kadotetun kodin, paratiisin muisto ja kerran taas tulevan paratiisin toivo, kohtaavat.

Tästä samasta leikkauspisteestä kertoo myös pääsiäisen sanoma. Golgatan keskimmäisellä ristillä mennyt ja tuleva yhdistyvät tähän hetkeen. Taivas ja maa lyövät kättä, yhteys on palannut, paratiisin ovet ovat auenneet. Ristillä riippuessaan runneltunakin Kristus lupasi paratiisin sille, joka tahtoi ottaa sen vastaan. Jo tänään sinä olet kotona minun kanssani, sanoi Hän.

Siunattua pääsiäistä!    

Jarmo Karjalainen
diakoniajohtaja

Kesäjuhlilta syyskauden haasteisiin

Merimieskirkon kesäjuhlat 2013 Pirkkalassa on vielä tuoreessa muistissa. Kirkkoherra Olli-Pekka Silfverhuth esikuntineen ja vapaaehtoisineen sai aikaan onnistuneet ja hyvätunnelmaiset juhlat, joissa oli monia kohokohtia.

Toivo Waltari mainitsee Merimieskirkon 50-vuotishistoriassaan ensimmäiset merimieslähetysjuhlat pidetyn Kokkolassa 7.1.1876. Hän jatkaa: ”Yleensä olivat juhlat merimieslähetyksen hyväksi kumminkin tänä aikana verraten harvinaisia”. 1900-luvun alkupuolelta Waltari kertoo: ”Kesäisin on vietetty erityisiä kesäjuhlia, joihin on liittynyt suuria ulkoilmakokouksia. Omalaatuisia juhlia ovat seuran vuosikokoukset olleet. ” Hän mainitsee vuosikokoukset 1904 Turussa, 1906 Porvoossa, 1907 Viipurissa, 1908 Raumalla, 1909 Tampereella, 1910 Vaasassa ja sen jälkeen Helsingissä. Tampereen tietämillä oltiin taas 115 vuotta ensimmäisestä kerrasta.

Merimieskirkon hallituksen jäsenistä joka vuosi on neljä jäsentä erovuorossa. Nyt yksi jäsen, Mari Suomalainen, oli ilmoittanut, ettei ole vaalikokouksen jälkeen enää käytettävissä. Niinpä ehdolla oli kolme erovuoroista jäsentä ja sen lisäksi kolme uuttaa kandidaattia. Jännittävän äänestyksen (ero viimeisen paikan kohdalla oli vain yksi ääni!) jälkeen valituiksi tulivat johtava diakoniatyöntekijä Hannele Koivisto, merikapteeni Carolus Ramsay, ulkoasianneuvos Mikko Jokela ja uutena jäsenenä kauppatieteiden maisteri Juha-Pekka Sihvonen. Juha-Pekka Sihvonen on Volkswagenin, Audin ja Seatin maahantuontiyhtiön kenttäjohtaja ja aktiivinen luottamushenkilö Helsingin seurakuntayhtymässä.

Merimieskirkon hallitus on edelleen monipuolisesti asiantunteva ja työhönsä sitoutunut ryhmä, mikä on meille yhdistyksen työntekijöille todella tärkeä asia. Kiitos ehdokkaille ja onnea valituiksi tulleille!

Merimieskirkon olemukseen liittyvä tärkeä tapahtuma oli myös sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä tapahtunut uusien työntekijöiden siunaaminen. Tampereen piispan Matti Revon johdolla siunattiin Jumalan sanalla ja kätten päälle panemisella seuraavat kollegamme: merimiespastori Jarmo Karjalainen Merimieskirkon diakoniajohtajaksi, merimiespastori Taru Savelius-Latvus Benelux-maiden merimieskirkkotyön johtajaksi, teologian tohtori Kari Latvus merimiespastoriksi projektitehtävään, merkonomi Jouni Rihtniemi kirjanpitäjäksi, merimiespastori Sirpa Tolppanen merimiespastoriksi Rauman merimieskirkolle ja laivakuraattoriksi, tradenomi Sari Pirinen varainhankintapäälliköksi ja diakoni Jaana Rannikko johtavaksi laivakuraattoriksi ja johtavaksi Haminan satamakuraattoriksi. Siunaus on jatkossakin Jumalan kädessä, omalla vastuulla ovat taito sekä into. Onneakin tarvitaan, se suosii rohkeaa.

Näin on syyskausi 2013 lähtenyt käyntiin. Isoja edessä olevia asioita on suuri osa meistä valmistellut yhdessä screenausprosessin muodossa. Nähtäväksi jää mitä väyliä Merimieskirkkolaivamme valitsee purjehdittavakseen, osa on aivan varmasti tiukkaa kryssiä, varsinkin kun sovittelemme yhteen toiminnan tarpeita ja resursseja. Hyviä asioita on lastattu paljon: Kari Latvuksen vetämä kirkon ulkosuomalaistyön perusteiden tarkastelu (kyllä, kirkon ulkoasianosasto osallistuu projektiimme myös taloudellisesti!), kehittyvä yhteistyö kirkkohallituksen kanssa (Hampuri), uudet (Bryssel, Rauma) ja peruskorjauksessa olevat tilat (Rotterdam). Laivakuraattorityö täyttää 30 v. ICMA Northern Europe Conference 17.–20.9. tulee olemaan meidän isännöimämme. Lisäksi tiedän, että ulkomaan kirkoilla myyjäisvalmistelut ovat jo alkaneet.

Paljon on edessä! On hienoa saada tehdä sellaista työtä, joka on mielekästä ja joka itsessään antaa potkua.

Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri

Luonto on minun kirkkoni

Merikotka on levittäytymässä sisämaahan. Olen tarkkaillut sitä parhaiten suolammella Itä-Suomessa Venäjän rajan tuntumassa.  

Olimme ystävien kanssa asettuneet tarkkailukoppiin odottamaan karhuja. Houkuttimiksi asetetuilla kalojen perkausjätteillä olikin kookas, rajan takaa suurelta järveltä tullut merikotka. Mahtava luonnonnäytelmä jatkui karhujen vierailuina useita kertoja yön kuluessa. Syötävä löytyi tukkikasankin alta, sillä painavat puun rungot siirtyivät näppärästi karhun käsittelyssä.

Luonnon tarkkailu merenrannoilla ja metsässä on meille suomalaisille tärkeää. Sen osoittavat myös kesäisten viikonvaiheiden ja loma-aikojen autojonot pois kaupunkien hälinästä. Jos muut pitävät meitä jossakin määrin primitiivisinä, olkoon välitön luontosuhde kuitenkin meidän vahvuutemme.

Luonnosta etsimme virkistystä. Se ravitsee ruumiin ja mielen. Luonto on minun kirkkoni –niinhän monet suomalaiset mielellään sanovat. Meren ulapalla, saariston rannoilla ja metsän siimeksessä havahdumme miettimään elämän jylhää kauneutta ja sen tuhlailevaa kasvun ihmettä vaikkapa pienessä kukkasessa kallioluodolla.

Raamatun luomiskertomuksen alussa todetaan, että Jumalan henki liikkui vetten päällä. Monet raamatulliset kuvat viestivät, miten Jumalan henki luo uutta elämää, ”uudistaa maan kasvot” (Ps. 104:30 ). Jos Jumala ottaisi henkensä maailmasta, niin elämä katoaisi ja maailma ikään kuin raukeaisi tyhjiin (Ps. 104:29; Apt. 17:28).

Hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikki Jumalan luoma on kaunista. Koko luomakunnassa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään.

Sen oivaltaminen vaatii myös herkkyyttä niin kuin profeetta Elialta. Hän etsi Jumalaa ensin myrskystä, sitten maanjäristyksestä ja tulenlieskasta löytämättä häntä niistä. Lopulta hän tavoitti Jumalan läsnäolon tunnon hiljaisessa, vienossa tuulenvireessä (1 Kun 19: 11-13).

Luontokokemus ottaa tarkkailijan sisäänsä. Tunnemme yhteenkuuluvuutemme ja kohtalonyhteytemme muun luonnon kanssa. Olemme osa suurta kokonaisuutta. Ehkä – vaikkapa pienen hetken ajan – sisimmästämme nousee kiitos elämän lahjasta ja siitä, että olemme elämästä osalliset.

Olkoon meillä avoimuutta tuntea, että tämä on meille Jumalan armoa ja hyvyyttä. ”Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää…Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!” (Matt. 6:28,30)

Elämässä eri vaiheineen olemme Jumalan huolenpidon turvissa. Tämän tietoisuuden vahvistaminen on yhtenä perustana myös merimieskirkkojen toiminnassa sen ohella, että ne ovat arkisen kohtaamisten, huolenpidon ja virkistyksen lähteitä.

Voitto Huotari

Piispa emeritus

Est, est, est!

Kiirastorstai 28.3.2013

Tänä keväänä tulee 40 vuotta pappisvihkimyksestäni. Olen ehtinyt tehdä aika monta jouluaiheista kirjoitusta ja puhetta. Niitä miettiessä joka kerta olen ajatellut, joskus sanonutkin, että joulu ei ole se juttu, vaan kaikki tähtää pääsiäiseen. Siis kristinuskon näkökulmasta.

Rippikoulussa puhutaan pelastushistoriasta. Sillä tarkoitetaan sitä tapahtumien ja sisältöjen kulkua, joka johti siihen, että Jeesus Nasaretilainen osoittautui Kristukseksi, syntiemme sovittajaksi, lunastajaksi ja pelastuksen tuojaksi.

Uskonnollinen sanasto on sekavaa, myönnän. Raamattu käyttää niitä ristiin ja päällekkäin, pääsääntöisesti ne ovat kielikuvamaisia tai vertauksia. Kuten esimerkiksi vanhaan syntipukkikäytäntöön liittyvä puhe, joka kyllä auttaa ymmärtämään, mitä tarkoittaa sijaiskärsimys. Tuo käytäntö oli sellainen, että yhteisö kollektiivisesti puhdistautui pahuudestaan ja syyllisyydestä projisoimalla kaiken synkän itsestään pukkiin, siis eläimeen josta näin tuli syntipukki. Se ajettiin erämaahan kuolemaan. Niin se vei mennessään joukkoa rasittaneet rikkomukset seurauksineen. Yksi kärsi, muut puhdistuivat.

Karitsa, joka uhrataan, on toinen, hieman eri näkökulmasta asiaa lähestyvä vertauspuhe. Eläimen uhraaminen alttarilla, tappaminen, oli tapa hakea suosiota Jumalalta tai jumalilta. Uhrieläimen piti olla täysin virheetön. Eläimessä ei siis ollut mitään pahaa tai syyllisyyttä. Se uhrattiin, jotta muut saisivat suosion tai peräti armon Jumalan silmissä, saisivat elää.

 

Näistä käytännöistä nousevien sanontojen käyttäminen pääsiäisen tapahtumien yhteydessä helpottaa ymmärtämään järjellä, miksi pitkäperjantain ja pääsiäisaamun tapahtumat ja Jeesuksen oleminen Kristuksena, voideltuna Jumalan karitsana, on meille kristityille niin olennaista. Kaikki muu siihen asti on ollut valmistautumista ja ikään kuin tapahtumien ja merkitysten vyöryttämistä kohti suurta huippuhetkeä, jolloin ihmiskunnan pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta tapahtui, kerralla. Loppumattomien uhrieläinten ja erämaahan ajettujen syntipukkien sijaan tuli yksi, joka yksin on riittävä. Sitä Jeesuksen sanat ristillä: ”Se on täytetty” tarkoittivat, niin uskon.

Usko on olennainen osa tätä kaikkea. Kristinusko ei olisi uskonto, jos kaikki olisi täysin selvää, puhdasta tietoa. Uskonnolliselle puheelle ominaista on puhua vertauksin ja kielikuvin, jotka auttavat ymmärtämään, avaamaan silmät. Uskon silmät näkevät toista todellisuutta, sellaista, jonka olemassaolosta ei voi olla muuta kuin vakuuttunut.

Tänään on kiirastorstai. Jeesus asetti ehtoollisen, pyhistä pyhimmän toimituksen, jota toistamme jumalanpalveluksessa. Voimme siinäkin kokea Kristuksen jatkuvaa läsnäoloa. Huomenna on pitkäperjantai, hän antoi uhrin puolestamme. Ihan pian, lankalauantain jälkeen seuraa pääsiäisaamu. Silloin Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sakari Lehmuskallio

rovasti