Henki ja olympia

Lontoon olympialaiset herättivät etukäteen suuria odotuksia. Olisivatko kisat kaikkien lontoolaisten, koko kansan, Euroopan ja maailman yhteiset juhlat, jossa aito olympian henki tarttuisi ja välittyisi niin läsnäolijoille kuin kisoja mediasta seuraaville? Siihen oli olemassa erinomaiset mahdollisuudet, eikä ylevien etukäteisodotuksien luomisessa säästelty.

Viime metreillä odottava yleisö sai kuitenkin kylmää vettä niskaansa. Ylevyys jäi rahan alle. Muutaman tapahtuman pääsponsorin on annettu sanella ehdot, jotka ovat yhtä kaukana olympian hengestä kuin on Pohjois-Amerikka Euroopasta. Yhdysvaltalaisen Coca-colan johdolla toimeen panneet poikkeuslait kieltävät yrityksiä ja yhteisöjä mainostamasta omia tuotteitaan ja palveluitaan olympialasia esille tuoden.

Tämän seurauksena Lontoo ei ole olympiakaupunki. Kisat eivät näy missään muualla kuin kisapaikoilla, koska olympialaisiin liittyvää mainontaa ei tapaa missään. Niin turhalta ja ärsyttävältä kuin mainonta voi tuntuakin, olisi se näin massiivisen tapahtuman ja niin ison kaupungin hengen nostattamisessa kullanarvoista. Nyt kaupungin ilme ei poikkea tavallisesta tiistaista, eikä kisahenkeä ole onnettoman mainosmonopolin vuoksi syntynyt.

Henki löytynee vain olympiastadionilta ja muilta kisapaikoilta. Mutta ei edes niiden vierestä. Olympiapuistoonkaan ei ole pääsyä. Kaikki liput kaikkiin tapahtumiin ja olympiapuistoon on myyty loppuun, vaikka television kuva voi muulta näyttääkin. Tyhjien tuolien paikkaliput lienevät sponsorifirmojen hallussa, mutta eivät urheilua seuraamaan tulleiden ihmisten saatavilla. Kuka päästi Hartwall-areenan pomot tännekin konsultoimaan.

Poikkeuksen tähän masentavaan urheilujuhlan pilaamiseen tekevät lajit, kuten kävely, triathlon ja maraton, jotka järjestetään julkisilla paikoilla. Niissä tunnelma onkin sitten käsin kosketeltavan kihelmöivä. Ei järjestäjien ansiosta, vaan tavallisista, urheilua rakastavista ihmisistä huokuvan yhteisen energian vuoksi.

Merimieskirkoilla järjestetään oma kisastudio jokaisena kisapäivänä. Merimieskirkko on oivaltanut jotain, jonka toivoisi välittyvän muuallekin. Yhteinen kiinnostuksen kohde kokoaa ihmisiä yhteen. Kiinnostuksen kohteita ei voi määrittää norsunluutornista, vaan ne syntyvät maan tasalla ennen nousua ensimmäisellekään kirkon rappuselle. On reagoitava siihen, mikä ihmisiä yhdistää sen sijaan, että yrittäisi saada heitä innostumaan valmiiksi pureskelluista ideoista.

Merimieskirkko on kuin olympialaisten julkinen kisapaikka, jonne pääsyä ei ole rajoitettu ja jossa henki syttyy osallistujien omasta innosta. Lontoon merimieskirkolla valkokangasta alttarin edessä ei kukaan kummeksu. Pyhyys ei kirkosta katoa televisiokuvaa lähettävän monitorin vuoksi.

Mikä seurakunta ja mikä kirkko Suomessa olisi yhtä dynaaminen ja järjestäisi kirkkosalissaan kisastudion?

Marko Toljamo

viestintäpäällikkö, Suomen Merimieskirkko

Elämän kirjokudos

Elämä on tarinoiden kudos. Joka päivä liittää uuden säikeen – tai useamman – monenkirjavaan kankaaseen, joka kuvaa elämäämme. Ihmisten kanssa työtä tehdessä kudelmaan tulee kaiketi vielä värikkäämpiä säikeitä kuin muuten tulisi. Kansainvälisessä työssä kirjavuus on jo omaa luokkaansa. Merimieskirkon kansainvälinen työ kohtaa ihmisiä kaikista maailman kolkista. Perheellisiä ja perheettömiä, pääasiassa kuitenkin työikäisiä miehiä, jotka usein ovat kovinkin kaukana kotoaan.

Tyypillinen Suomeen tulevan laivan merimies on Itä-Euroopasta tai Aasiasta. Tilastollisesti maailman merimiehistä joka neljäs on Filippiineiltä, Venäjältä ja Ukrainasta tulee kymmenes kummastakin. ”Kympin sakkiin” mahtuvat vielä Kiina, Intia, Indonesia, Puola, Turkki, Kreikka ja Myanmar. Tämän kaltainen jakauma näkyy meilläkin, joskin Euroopan maita, kuten Hollanti, Ruotsi ja Saksa, on siinä enemmän edustettuna.

Eurooppalaiset työskentelevät pääsääntöisesti vuorottelujärjestelmässä, jossa vaihtelevat kuukauden parin laivajaksot ja samanpituiset vapaajaksot. Kaukomaalaisilla työjakso on kuudesta kuuteentoista kuukauden mittainen. Sen päätyttyä päättyy myös työsuhde ja edessä on uuden etsiminen. Monessa maassa tämä on kuitenkin houkutteleva vaihtoehto hyvän elintason saamiseksi. Merenkulun maailma on aidosti monikansallinen, -kulttuurinen ja -uskonnollinen. Sellainen se on myös aina ollut ja kaiketi tulee myös aina olemaan.

Itärajan auettua ei mennyt montakaan vuotta, kun pääosa Suomen ja Venäjän rajan ylittävästä liikenteestä kulki itäeurooppalaisilla autoilla. Kuljettajat olivat ainakin venäläisiä, valkovenäläisiä, ukrainalaisia ja virolaisia. Joukossa oli aluksi joitakin brittejä ja hollantilaisia, mutta he katosivat nopeasti. Ulkomailla liikkuu vielä iso joukko suomalaiskuskeja, jotka käyvät vain harvoin kotimaassaan. Nämä ”maantien seilorit” ovat löytäneet paikkansa merimieskirkoilta.

Työuralleni on mahtunut monenlaista: saunailta brittikapteenin kanssa, metsäretken tekeminen libyalaisten kanssa, puolalainen uuden vuoden vietto, seitsenkielinen jouluhartaus, kotiseuturetki kiribatilaisten kanssa ja monen monta muuta. Ostoksilla on haettu purjeveneen ikkunoita, vihannesveitsiä, 40 kg perunoita, vaimolle tuliaisia, vain joitakin mainitakseni.

Toinen rikkaus, joka on reppuun kertynyt, on kansainvälinen kollegojen verkosto. Merimieskirkkojen maailmanjärjestön myötä eri maiden työntekijät tutustuvat toisiinsa. Tämä toiminta on oikeasti ekumeenista. Yhdistäähän meitä yhteinen asia – maidemme satamien välillä liikkuvat monenlaiset laivat. Kun tuntee ”vastarannan pastorin”, on helppo tarvittaessa ottaa yhteyttä, jos jonkin laivan tai yksittäisen merenkulkijan tilanne niin vaatii. Ja mikä parasta, tämä verkosto kattaa ihan koko maailman.

Edellä kuvatusta kankaasta löytyy varmasti kaksi samanväristä kudetta, mutta työn takan on niiden löytäminen. Sen verran vaihtelevaa työmme on.

Jaakko Laasio

SMK, merenkulkutyön johtaja

Työssä kuuluu joukkoon

Eläköitymiseni alkoi lomalla. Saatoin levätä ja ottaa ”iisisti”. Kaikista työn mukanaan tuomasta väsymyksestä, paineista ja huolista piti päästä irti.

Hienot läksiäisjuhlat oli järjestetty. Se oli tunteiden myllerrystä. On niin pitkältä ajalta muistoja ja tapahtumia monien ihmisten kanssa. Itse juhlassa en osannut jutella kenenkään kanssa sen syvällisemmin, kuljin vaan ihmisen luota toisen luo. Se kuulunee asiaan. Suuri paikalle tullut joukko tuotti suurta iloa. Maailmalta ja ympäri Suomen he olivat tulleet toivottamaan hyviä eläkepäiviä.

Ehkä ajattelen, että nyt alkaa taas uusi työrupeama. Sen voin itsenäisesti suunnitella. Alkamassa on rennompi aika, itsensä hemmottelemisen aika. Kunnon kohentamista lenkkeillen, uiden ja joogaten. Mielen kohennusta laulaen, soitten, teatterissa ja konserteissa. Maalla odottavat puutarhanhoito, marjojen poiminta, sienestys, metsäretket, soutelut, pyöräilyt jne. Koiran hoito ja ulkoiluttaminen vievät oman aikansa. Lenkeillä koiran kanssa tulee tutuksi muiden koiraihmisten kanssa. Monista heistä tulee uusia hyviä tuttavuuksia. Taitaakin tulla kiire, että kaiken ehtii tekemään.

Työstä jäämisen tyhjyyden ja pysähtymisen tunne voi vaihtua moniksi kiireiksi, mutta en haluaisi kiirehtiä. Itseäni tutkiskellessa menee aikaa: mikä olen, mitä haluan.

Työ oli turvallinen paikka ja siitä luopumisesta tuli turvaton olo. Ihmisten joukossa tunsin kuuluvani johonkin ja siellä olivat ystävät. He välittivät. Kysyttiin, mitä kuuluu. Aina oli seuraa. Suunnitellessa yhdessä päivän tapahtumia kuuluin joukkoon. Olin tärkeä lähimmäiselle: merimiehelle, rekkakuskille, talossa vierailleelle tuntemattomalle. Oli ihana puhua kieliä ulkomaalaisten kanssa, samalla se taito pysyi yllä. Monet kansainväliset tuttavuudet, ystävyydet innostivat. Yhä on paikkoja, minne voin mennä kyläilemään. Ystävyys säilyy. Tavataan. Tulee aika tavata.

Työni kautta olen saanut paljon ystäviä. Luulen, että Merimieskirkon kaltaisia työpaikkoja ei ole, joissa työtoverit ovat yhtä ja välittävät toisistaan aidosti. Aina kun he tapaavat, heillä on yhteisiä muistoja. Ystävyys säilyy läpi elämän.

Tein sama työtä 25 vuotta. Sellaista ei nykyään enää juuri ole. Elämän tahti on muuttunut: vaikuttaa se Merimieskirkkoonkin. Itse sain elää ja työskennellä hyvillä vuosikymmenillä. Nyt on hyvä jäädä eläkkeelle, kun olen saanut tehdä itsensä näköistä työtä, jossa olen viihtynyt. Voin olla vain kiitollinen, että minut tällaiseen työhön johdatettiin.

Katariina ”Kati” Lindbohm

Merimieskirkon emäntä

Ei sattumalta – ei itsestään

Kotona seinällä on pieni kopiokooste muotokuvista ja kapteenitauluista. Siinä on raahelaisia otsikolla: Kaksi raahelaista kaukomeren purjehtijaa 1800-luvun keskivaiheilta, Jacob Silvén ja vävynsä Alexander Cannelin.

En ole käynyt edes Raahessa saati Napolissa, missä on ikuistettu Silvénin pari kapteenitaulua laivansa saavuttua sinne 6.1.1839. Amsterdamissa nyt sentään olen käynyt. Cannelin oli laivoineen  siellä vuonna 1852. Itse päätin viedä kopion tuosta kopiokuvastani Lontoon kirkolle joskus 90-luvulla. Cannelin ainakin oli ehtinyt pyykittää Englannin jo yli sata vuotta aiemmin.

Alexander Cannelin halusi merille, mutta perhe halusi kouluttaa häntä muuhun. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän oli monena vuonna perehtynyt merenkulkijan ammattiin raahelaisen Kaleva-purjealuksen, prikin, kapteenina. Vuodesta 1852 hän kipparoi Haltio-nimistä alusta.

Haltiosta Amsterdamissa maalatun taulun on signeerannut D.A. Tempken juuri vuonna 1852. Myöhemmässä Cannelinin muistikirjassa on merkintöjä, jotka kertovat Cannelinin saapuneen Welshpooliin Walesissa 22.3.1862. Puutavaralastia purettiin 28.3.–14.4. Marraskuun lopulla laivan matka suuntautui Kööpenhaminasta taas Englantiin ainakin Hulliin. Lastina Oulusta oli tervaa ja lankkuja. Erityisesti mainitaan laivaan ostetun joululeipää. Ei ollut kovinkaan suuri sattuma, että merimieskirkkoja löytyi Englannista suomalaisillekin.

Matka jatkui muistikirjan mukaan Etelä-Amerikkaan ja sieltä Havannaan, josta tilattiin 7000 kpl hyviä sikareja, joista 2000 kpl Regolia-merkkiä. Alus otti lastiksi huomattavan määrän sokeria, siirappia ja rusinoita. Kauppaa käytiin, oltiin matkalla.
Cannelin ja appiukkonsa Sivén olivat liikkuvia suomalaisia aikana, jolloin tavallinen kansa ei paljon reissannut. Nyt tietenkin jo kuljetaan, mutta ei tavallinen kansa vieläkään kuskaile suuria aluksia napolilaiseen satamaan tai Amsterdamiin. Se on joidenkin työtä.

Asioihin synnytään ja niitä ryhtyvät tekemään ne, jotka osaavat. Näitä osaajia ja liikkuvia Merimieskirkko on palvellut. Silvénin ja Cannelinin aikoihin ei vielä ollut järjestöä nimeltä Suomen Merimieskirkko eikä sen edeltäjäfirmojakaan. Asiakas oli.

Asiakkaan tunnistaminen on tärkeä juttu. Palvelujen tarjoaja ja asiakas ovat toistensa pari. Molempien on osattava asiansa. Palvelujen tarjoajat ovat suuri joukko ihmisiä, jotka näkevät joko suoraan tai välillisesti asiakkaan tarpeen. Palvelun tarjoaminen tekee oikealla tavalla rikkaammaksi molemmat.

Merenkulkijat ja rahtarit eivät tee työtään sattumalta. Siihenkin kätkeytyy palvelua kaupan alalla. Silvén ja Cannelin rakensivat tätä maata, joka tuolloin oli Venäjän alaisuudessa. Merimieskirkko syntyi Venäjän vallan aikana. Hallitsijat vaihtuvat, kauppa ja liikkuminen jatkuvat. Cannelinin päiväkirjassa merkityistä vuoden 1864 joulukuussa päivätyistä maksuista voi todeta rahayksikön muuttuneen Suomen markoiksi. Ajat muuttuivat.

Palvelemisesta syntyvä Merimieskirkko ei pyöri itsestään. Se ei elä pelkällä ihastelulla kuten ei laivan kipparointikaan. Nyt on uusi aika, asiakaskunta on laajentunut monenlaisiksi matkaajiksi. Rahayksikkö on vaihtunut markasta euroiksi jo aikaa sitten ja kaupankäynti sekä tuliaiset ovat moninaistuneet.

Raahessakin on nykyisin merimieskirkko.  Brysselissä toimii myös Suomen Merimieskirkko. Nuokaan toiminnot eivät elä itsestään. Ja tähän merimieskirkkotoimintaan osallistuminen auttaa myös näkemään muita palveltavia, tavallisia liikkeellä olevia.
Huolenpito ei katso ikää. Se sopii niillekin, joiden päivässä aurinko on vielä korkealla ja joilla on taito nähdä asiakkuuden ja palvelemisen arvo.

Pertti Poutanen

Matkapappityöllä on selvä tilaus

Suomen Merimieskirkko on jo 17 vuotta toiminut Kaakkois-Aasian suomalaisten parissa. Palvelujen piirissä ovat olleet erityisesti Singaporen, Kuala Lumpurin, Jakartan ja Manilan suomalaisyhteisöt. Lähes kymmenen vuotta on vierailtu myös Hanoissa. Käynneillä on järjestetty joulukirkkoja ja huolehdittu kirkollisista toimituksista. Suomalaisten määrä eri kohteissa vaihtelee Singaporen lähes kahdeksasta sadasta Jakartan muutamaan kymmeneen. Vierailuihin on kaikissa kohteissa suhtauduttu erittäin myönteisesti ja tilaisuuksissa on ollut runsaasti osanottajia. Suomen edustustot ja paikalliset Suomi-yhdistykset ovat hoitaneet suurimman osan käytännön järjestelyistä ja huolehtineet myös tilaisuuksien kustannuksista. Työn heikoin lenkki on ollut matkapapin vierailun lyhyys. Toimituskeskeisyys ei ole riittävästi tarjonnut luontevaa kosketuspintaa ulkosuomalaisten arkeen.

Viikko sitten palasin kolmen viikon Aasian-kiertueelta. Tehtäväni oli selvittää matkapappityöhön liittyviä toiveita. Tapasin suomalaisia Malesiassa, Singaporessa, Indonesiassa, Filippiineillä ja Intiassa. Suunnittelupalavereiden ja pääsiäisajan jumalanpalveluksien / hartaustilaisuuksien lisäksi sain Singaporen suomalaisten pyynnöstä pitää myös nuortenillan ja pyhäkoulun. Tuosta pyhäkoulusta olen erityisen iloinen, sillä sen myötä Singaporessa käynnistyi suomenkielinen pyhäkoulu. Huhtikuusta alkaen pyhäkoulu pidetään kerran kuukaudessa pyhäkoulunopettajien kodeissa ja toisinaan myös Tanskan merimieskirkolla. Pyhäkoulunopettajiksi ilmoittautui neljä henkilöä. Uusien pyhäkoulunopettajien tueksi annoin vastuunkantajille Rekolan seurakunnan ja Suomen Merimieskirkon lahjoittamaa pyhäkoulumateriaalia tuleviin tehtäviin.

Kaakkois-Aasian suomalaisten matkapappityön kohdistuvan toivelistan kärjessä oli lasten uskonnollisen kasvatuksen tukeminen, nuorten valmentaminen suomalaiseen rippikouluun, joulu- ja pääsiäiskirkot, kirkolliset toimitukset ja valmius kriisitukeen. Matkapapin odotetaan toimivan läheisessä yhteistyössä paikallisten suomalaisyhdistysten kanssa ja osallistuva muuhunkin suomalaisten tai pohjoismaalaisten toimintoihin (kauppakillat, golfporukat jne.). Yhteistyö paikallisten Suomen edustustojen ja kunniakonsuleiden kanssa on myös oleellinen osa matkapapin yhteistyöverkostoa.

Intia ei ole aikaisemmin kuulunut matkapappityön kohdemaihin. Vierailuni New Delhissä osoitti, että kiinnostusta suomenkieliseen kirkolliseen työhön on myös Intiassa. Suurlähetystön kampuksen uima-altaalla pidetyssä suunnittelukokouksessa sovimme, että yhteistyö käynnistyy jo tänä vuonna joulukirkon ja kauneimmat joululaulut -tilaisuuden merkeissä.

Nyt on oikea aika kehittää ja laajentaa Suomen Merimieskirkon matkapappityötä. Tarvitsemme päätoimisen työntekijän, jolla olisi aikaa laskeutua kiireettömästi Kaakkois-Aasian suomalaisyhteisöjen elämään. Matkapapin tulisi liikkua omilla työalueillaan vähintään kuusi kuukautta vuodessa. Työntekijän varsinainen asemapaikka tullee olemaan Suomessa, mutta jonkinlainen majapaikka / toimisto saattaisi olla järkevää vuokrata toimialueen keskeiseltä paikalta esimerkiksi Kuala Lumpurista. Matkapapin ”seurakuntana” on lähinnä Kaakkois-Aasian ulkosuomalaiset, mutta mielestäni matkapappi voisi luontevasti toimia myös turistipappina esimerkiksi Malesiassa (Penang), Indonesiassa (Bali), Intiassa (Goa) ja Sri Lankassa.

Heikki Rantanen
matkapappi (o.t.o.)
henkilöstöjohtaja

Tunnelmaa, toimintaa, sanomaa

Pääsiäisen aikaan liittyen laaditaan paljon suunnitelmia, ladataan suuria odotuksia ja niin kuin nykyään sanotaan, siihen panostetaan paljon. Pitäisimmekö jäljellä olevan loman pääsiäistä edeltävällä viikolla vai vasta sen jälkeen? Lähtisimmekö etelän lämpöön vai pohjoisen rinteille? Tai mummolaan? Vieläköhän pitkänä perjantaina jäät kantavat pilkkimiehen?

Eivät kaikki toki lähde matkalle ja vaikka lähtisivätkin, niin koti tulee kuitenkin laittaa pääsiäiskuntoon. Pajunoksia maljakkoon, rairuohot kasvamaan, suklaamunia kaappiin, tiput ja puput pöydälle ja noita-akat ikkunaan. Paastonajan päättymistä, oli sitä sitten vietetty tai ei, juhlistetaan lampaanpaistilla, mämmillä ja pashalla. Eikä kaupasta ole unohdettu ostaa currya kananmunien pohjavärjäystä varten. Tunnelmaan ja toimintaan me panostamme, mutta missä on itse pääsiäisen sanoma.

Olen joskus ajatellut, miltä suloinen untuvikko kananpoika näyttää kuukauden kuluttua. Siitä on kauneus kaukana. Muutos on välttämätön ollaksemme se, miksi meidän on tuleminen. Elämä ei aina ole kaunista ja suloista. Karheus ja rosoisuus ovat kuitenkin suola, mikä tekee elämästämme elämisen arvoisen. Kasvukivut eivät rajoitu vain murrosikään. Niissä kasvetaan läpi koko elämän. Tätä pääsiäisen munat, tiput ja ruohot kuvastavat: muutosta, kasvua, elämää.

Pääsiäisen ajasta ei voi irrottaa erilleen palmusunnuntaita, pitkääperjantaita tai ylösnousemusaamua. Kyseessä on kokonaisuus, jonka aikana voin vuodesta toiseen käydä läpi sitä, kuinka helposti olen kädet kohotettuna, palmunoksia levittäen hurraamassa maallisen hyvän toivossa. Kuinka näen itseni vähintään katsomassa naulojen lyöntiä Häneen, joka on halunnut minulle vain pelkää hyvää, pyyteettömästi. Kuinka tunnistan vapauden tunteen tajutessani tyhjän haudan julistavan ylösnousseen Kristuksen sovitustyön todeksi tulemista minunkin kohdalla.

En tiedä, itkisinkö ilosta vai nauraisinko häpeästä. Tämä muistutusviikko laittaa minut paikalle, jossa näen, mitä minä olen, mitä minun edestäni on tehty ja mihin minut on kutsuttu. Tässä kohtaa kirkkovuotta herään kysymään, mikä on elämäni tarkoitus, mitä teen tällä lahjaksi saamallani ainutkertaisella ajanjaksolla maan päällä – ajanjaksolla, joka edeltää iankaikkisuuselämän uutta aamua. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Suunnitellaan matkoja, valmistellaan pääsiäistä, ollaan yhdessä ja rakastetaan. Kristus on totisesti ylösnoussut.

Ville Nieminen
hallintojohtaja, Suomen Merimieskirkko
(Kirjoitus on julkaistu Merimieskirkko-lehdessä 2/2012 Kirkkolaiva-palstalla)

Ympäristön tuholaiset

Kuljin lapsena usein rannoilla. Se oli pienen pojan löytöretkeilyä. Jokaisen niemen takana piili uusi maailma. Pengoin meren rantahiekalle tuomaa ryönää. Löysin pulloja, laivoista heitettyä slagia, verkon kappaleita, veneen jäännöksiä, törppöjä, kaloja, kuolleen hylkeen. Kaikki ne kiinnostivat minua. Tuijotin kirkuvia lokkeja ja kuuntelin aaltojen kumua.
 

Ranta oli paikka, joka tuntui ymmärtävän minua ja ajatuksiani. Se oli enemmän kuin ystävä. Jos mieleni oli hyvä, halusin jakaa iloni ympäröivän luonnon kanssa. Jos mieleni oli apea, kuljin silloinkin rannoilla. Läheinen, rakas maisema antoi voimia jaksaa vastoinkäymisten yli.

Iän karttuessa havahdun toisinaan miettimään, olenko tulossa uudelleen lapseksi. Näin siksi, että havaitsen ajatusteni ja tapojeni muistuttavan yhä useammin tuon kivikkorantoja kiertäneen pikkupojan ajatuksia ja tapoja. Aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten, askeleeni ovat alkaneet nytkin johtaa yhä useammin rannoille ja muualle luontoon. On kuin olisin löytänyt vanhan ystävän kiireisten ja työntäyteisten vuosien jälkeen. Se tuntuu hyvältä.

Ikääntyvän ihmisen huoli omasta asuinympäristöstä ja luonnosta lisääntyy. Ympäristöön kohdistetut väkivaltaiset toimet harmittavat, suorastaan loukkaavat. On kuin minua lyötäisiin, kun asuinympäristöäni loukataan.

Kun näen tehokkuutta ihannoivan kaupunkisuunnittelun tuloksena Oulun Toppilan vanhan, perinteikkään ja historiallisen sataman muuttuvan asuntoalueeksi, olen yhtä aikaa vihainen ja alakuloinen. Tekee mieli siteerata Suurta Kirjaa: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Kun näen piittaamattoman lumikelkkailijan ajavan metsässä taimikoiden yli, mietin miten häntä pitäisi puhutella, jotta viesti menisi perille. Kun näen koiran omistajan ulkoiluttavan lintujen pesimäaikana lemmikkiään suojelualueen rantaruovikossa, en ole vihainen eläimelle vaan isännälle.

Vuosien ajan olen samoillut asuinalueeni vieressä sijaitsevassa rantametsässä. Kun alue lääninhallituksen päätöksellä rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi, Oulun kaupunki rakensi sinne taukokatoksen, lintutornin ja erinomaisen luontopolun, jonka tietoiskutauluissa esiteltiin Perämerelle tyypillisen maankohoamisrannikon kasvillisuutta ja eläimistöä.

Vuosien varrella töhrijät ovat iskeneet tusseineen ja maaleineen luontopolun rakennelmien kimppuun. Eikä siinä kyllin: vandaalit näkivät niin paljon vaivaa, että repivät irti suurilla pulteilla ja nauloilla tolppiin kiinnitetyt luontopolun opaste- ja tietoiskutaulut. Osa tauluista katosi kokonaan. Niin tuhottiin yhteiskunnan rakentama luontopolku. Nähtävästi se ei merkinnyt jollekulle mitään. Siksi siitä eivät saa muutkaan nauttia - enää.

Luontopolun kohtalo on ikävä esimerkki siitä järjettömästä tärvelemisestä ja hävittämisestä, mitä ympärillämme nykyisin kaiken aikaa tapahtuu. Se on niin jokapäiväistä, että alamme siihen valitettavasti jo turtua.

Joni Skiftesvik

Kirjoittaja on oululainen kirjailija.