Papin kanssa samassa sängyssä

Taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun osallistuin Merimiespalvelutoimiston (Mepa) edustajana Merimieskirkon asemanhoitajien kokoukseen. Se tapahtui 1980-luvun puolivälissä Ranskan Rouenissa. Kokouksessa esittelin Mepan toimintaa ja keskustelimme yhteistyön parantamisesta merenkulkijoiden palvelussa.

Illalla kokouksen jälkeen lähdimme päivälliselle. Ilta oli leppoisa ja ruoka ranskalaisittain todella maittavaa. Tyytyväisinä lähdimme takaisin pieneen hotelliimme ”yöpuulle”. Siinä joukon kärjessä kävellessäni huomasin muiden kadonneen ilmeisesti sille kuuluisalle ”yhdelle”.

Meillä oli yhteinen huone ja siinä parivuode Lontoon silloisen papin kanssa. Ehdin nukahtaa, ennen kuin ”petikaveri” saapui. Olihan se kokemus herätä aamulla papin kanssa samasta sängystä. Hyvin mahduttiin.

Ehkä vieläkin ”huimempi” kokemus oli, kun Antwerpenin silloinen asemanhoitaja Pekka Palosaari haastoi minut neliotteluun. Lajeina olivat leuanveto, käsilläkävely, pöytätennis ja jokin muu, mitä en enää muista. Kisa oli tiukka loppuun saakka. Nuoret ”uroot” mittelivät voimiaan hyvässä hengessä. Erityisesti jäi mieleeni se, että käsillä kävely suoritettiin kirkkosalissa. Luulen, ettei kovin moni ole vastaavaa kokenut. Kisan lopputulos jääköön arvoitukseksi.

Sitten mennäänkin Ylläsjärvelle. Olimme hallituksemme kanssa tutustumassa Merimiespalvelutoimiston majojen kunnostustarpeisiin ja samalla mietimme toimintamme tulevaisuuden linjanvetoja.

Pitkän päivän jälkeen kävimme tutustumassa uuteen Ylläsjärven puolelle avattuun kylpylään. Saunan jälkeen lähdin tutustumaan allasosastoon. Kylpylässä oli myös hienot poreammeet. Koska olen hieman bakteerikammoinen, en ajatellut kokeilla niitä, vaikka mieli teki. 

Kävellessäni porealtaan ohitse huomasin, että Merimieskirkon pääsihteeri, pastori Sakari Lehmuskallio nautiskeli poreista täysin siemauksin. Tajusin heti, että vesihän on ”pastoroitua” eli puhdasta, koska Sakari oli siellä. Ei muuta kuin altaaseen nauttimaan puhtaasta vedestä ja Sakarin hyvästä seurasta.

Merimieskirkko ja Merimiespalvelutoimisto rakennuttivat yhdessä Vuosaaren uuteen satamaan Merimieskeskuksen, johon tuli myös merimieskirkko. Merimieskirkon vihkiminen toimitettiin 27.1.2009. Kyseessä oli ensimmäinen ekumeeninen merimieskirkko maailmassa. Vihkimistä oli suorittamassa yhdessä piispa Eero Huovinen, metropoliitta Ambrosius ja katolisen hiippakunnan asianhoitaja isä Teemu Sippo.

Yhtenä osana ohjelmaa ”jouduin” Merimiespalvelutoimiston edustajana lukemaan edellä mainittujen ”herrojen” kanssa ennalta määrätyt raamatunlauseet. Kauhukseni huomasin, että ensimmäinen lukija ilmoitti mistä kohdasta raamattua lause oli, vaikka sitä ei oltu erikseen ”lunttilappuuni” kirjoitettukaan. Nopeana miehenä ehdin kuiskaamalla kysyä Ambrosiukselta mistä minun lukemiseni tulee.  Hyvin hän oli läksynsä lukenut ja sain kaipaamani tiedon.

Monista muistakin Merimieskirkon työntekijöistä on paljon mukavia muistoja, mutta se sitten kokonaan toisen ”saarnan” paikka.

 

Martti Karlsson
Mepasta eläkkeelle siirtyvä toimitusjohtaja

Joulutervehdys

Mitä sinä ajattelet joulusta? Mikä on sinulle siinä tärkeintä? Oletko koskaan miettinyt, miksi joulu on niin monelle tärkeää aikaa? Joulu saa sekaisin koko länsimaalaisrationaalisen yhteiskuntamme ja samalla se saa ihmiset käyttäytymään vähintäänkin hassusti. Kaupallista joulua on mollattu pitkään ja varmaan syystäkin, mutta tällekin asialle on syynsä, miksi ihmiset hukuttautuvat tavarapaljouteen.

Joulussa me tavoittelemme jotakin sellaista, jonka olemme menettäneet. Kaiken kaupallisuudenkin takana on pyrkimys täyttää se tyhjiö, jossa me elämme. Me haluamme pois arjestamme, tavoittelemme jotakin, jota ei enää ole olemassa. Joulu on osaltaan ikäväämme kadotettuun paratiisiin, joulu on ikäväämme käsivarsille, jotka pitelevät meitä niin, että tunnemme olevamme turvassa. Joulu on ikävää siihen, että meitä rakastetaan ehdoitta, niin kuin vain äiti rakastaa vastasyntynyttä pienokaistaan.

Vanha kirkko paastosi tähän aikaan valmistautuen suureen juhlaan: Kuninkaan syntymään. Paaston kautta ajateltiin päästävän paremmin joulun tunnelmaan ja joulusanoman herkempään ymmärtämiseen. Joulussa ja joulunajassa onkin kyse hyvin vahvasti elämästä. Mikä on elämänmakuisempaa, kuin syntyä lannantuoksuiseen olkien täyttämään talliin eläinten keskelle. Juuri tästä on kyse, kun me vuosi toisensa jälkeen valmistaudumme jouluun monin erilaisin menoin. Me kaipaamme siihen, mitä meillä ei enää ole tässä aikuisten maailmassa? Kaipaamme rationalismista irrationalismiin, siihen, että tavoitamme edes pienen osan siitä, että elämä onkin mysteeri, salaisuus, jonka arvoituksia emme pysty koskaan täysin ratkaisemaan.

Joulun ja Joulun Lapsen syntymän vietto onkin ensisijaisesti kuvaus siitä, mitä merkitsee syntymä, lapsuus ja kasvaminen, mitä merkitsee eläminen. Joulu on meille tämän pohtimista sekä sen läpikäymistä. Vai väitätkö, että et palaisi mielessäsi joka joulu lapsuuden jouluihin, äidin, isän, sisarusten, isovanhempien, sukulaisten kasvoihin, yhdessä vietettyihin hetkiin. Poisnukkuneet rakkaamme tuntuvat jouluna olevan lähellämme enemmän kuin muulloin.

Tästäkin syystä joulunaika on monille meistä hyvin herkkä aihe ja aika. Joulussa on siis kyse syntymästä, alkuperästä ja ihmiseksi tulemisesta. Tämä on tärkeää, ihmisen tärkein matka on matka omaan minuuteen. Ehkä jouluna onkin osittain kyse myös siitä, että minulla on mahdollisuus saada kiinni jotakin omasta itsestäni. Voisin tulla enemmän siksi, joka minä todellisuudessa olen. Tämä ei kuitenkaan riitä, moni tässä ajassa haksahtaa siihen, että he luulevat totuuden löytyvän vaintarkastelemalla omaa itseään.

Tähän pätee kuitenkin universaali laki, se, joka keskittyy vain yhteen asiaan, näkee vain yhden asian. Oman itsen tunteminen on tärkeintä, mutta jotta voisi tuntea todellisen itsensä, sitä täytyy peilata suhteessa muihin.

Se, joka avaa silmänsä ja sydämensä läheisille, muille ihmisille ja heidän auttamiselleen, löytää uuden todellisuuden, maailman, jota ei voinut kuvitella olevan olemassakaan. Ihminen muuttuu ihmiseksi vasta suhteessa muihin ihmisiin.

Mutta tämäkään ei vielä riitä, ihmisen todellisuus ei rajoitu vain näkyvään todellisuuteen. Moni meistä, etenkin joulun aikana, aavistaa, että tähän todellisuuteen, jossa me elämme, kuuluu jotakin, jota ei välttämättä osaa pukea sanoiksi. Jotakin, joka on suurempaa kuin minä ja minun näkyvä maailmani. Tämän toisenlaisen todellisuuden aavistamisen kautta avautuu vielä maailma, josta ei voinut uneksiakaan.

Ja myös tästä näkymättömästä maailmasta, mysteeristä, joka otetaan vastaan ainoastaan uskon avulla, on joulussa kyse. Ja silti tästä maailmasta, jota ei tavoiteta rationaalisella ajattelulla, ei tieteellä, ei kokeilla, voi tulla sinulle yhtä todellinen ja todellisempikin kuin näkyvästä maailmasta.

Vaikka joulu on vahvasti regression aikaa, eli palaamme johonkin, joka on jo ollut, ei ole kuitenkaan tarkoitus, että regressio johtaa valheelliseen lapsellisuuteen. Jumala kutsuu meitä tulemaan Jumalan valtakunnan lapsiksi. Tällainen regressio auttaa meitä löytämään alkuperämme, tavoittamaan palasen paratiisista niin, että voimme löytää osan kadonnutta minäämme. Löydämme itsemme Jumalan lapsina mutta silti aikuisina. Tämä on salaisuus, jota ei voi käsittää järjellä.

Kirkollisessa elämässä ei kuitenkaan tyydytä muistelemaan menneitä, vaan uskomme siihen, että Kristus todella tulee Raamatun sanassa ja asettamissaan pyhissä sakramenteissa seurakuntansa keskelle. Hänen läsnäolonsa on nykyhetken todellisuutta.

Tänäkin jouluna Kristus syntyy jälleen maailmaan. Jumala saapuu ihmiseksi. Taivas ja maa lyövät kättä. Sinulle, minulle, koko maailmalle on syntymässä Vapahtaja, Rauhanruhtinas. Poika annettu on. Iloitkaa kaikki maa.

Jarmo Karjalainen
johtaja, Benelux-maiden merimieskirkko

Hiljentymisestä

Näin loppuvuoden kiireiden keskellä on kerta kaikkiaan haasteellista päästä siihen aitoon joulun tunnelmaan. Töissä deadlinet syöksyvät kohti ja joululahjojakin pitäisi lähteä metsästämään jossain välissä. Sisimmässä kytee haave hiljentymisestä, sitten kun kaikki tämä on ohi ja koittaa jouluilta. Sitten minä hiljennyn joulun rauhaan… Mutta mitä se hiljentyminen oikeastaan on?

Vietimme Benelux-maiden seurakuntalaisryhmän kanssa viikonlopun Orvalin trappistiluostarissa kokeillen hiljentymistä. Sekä ennakko-odotukset että ensi kokemukset olivat monella pelonsekaiset. ”Kuinka minä pystyn olemaan puhumatta ja tekemättä mitään koko viikonlopun?!” Rohkeasti kuitenkin lähdimme hiljentymään itse kukin omalla tavallamme.

Aluksi ajatuksiin työntyvät turhauttavat epäilykset. ”Mitä hyötyä tästä on? Tämänkin ajan voisi käyttää rästitöiden tekemiseen. Olla nyt ihan tyhjänpanttina, eihän tämä oikein sovi luterilaiseen työmoraaliinkaan.” Vähän ajan kuluttua havahdutaan siihen kun omat ajatukset tulvivat kaikki yhtä aikaa mieleen, eikä niistä saa oikein tolkkua. Alkaa kuulua ääniä. ”Joku taitaa petä käsiään kun vesijohto kohisee.”

Toisena päivänä keskustelemme hiljentymisestä ja puhumme Jeesuksen tavasta vetäytyä itse hiljaisuuteen rukoilemaan. Moni meistä kertoikin keskustelleensa Jumalan kanssa edellisenä iltana kun omat ajatukset eivät olleet johtaneet mihinkään loogiseen. Ajatukset ja omat elämän prioriteetit alkavat hahmottua kun on joku, jolle niistä voi kertoa ja joka ei keskeytä vaan kuuntelee.

Luostariviikonloppumme osoitti meille, että hiljentyminen kannattaa, niin vaikeaa kun se nykyään onkin. Kun karistamme hetkeksi ympäriltämme kaiken epäolennaisen ja keskitymme vain kuuntelemiseen, voimme kuulla mitä meillä itsellämme ja Jumalalla on meille sanottavaa tässä ja nyt.

Vaikka joulu on perheen ja yhdessäolon aikaa, pitkänä pyhänä liikenee varmasti aikaa myös vetäytymiselle hiljaiseen rukoukseen seimen ääreen. Siinä voimme kuunnella mitä Jeesus lapsella on meille sanottavaa. Rukouksessa saamme keskittyä vain kuuntelemaan ja kiittämään, sillä kyllähän taivaallinen Isämme tietää mitä me tarvitsemme.

Siunattua joulun aikaa ja pysyköön mutkaton rukouksen yhteys myös tulevaisuudessa toimivana viestivälineenäsi.

Wille Westerholm
merimiespastori, Luxemburg
kirjoitus on julkaistu myös Viikon 50 Sanana

Rippikouluja elämän merillä

Uusia leirikeskuksia Suomen seurakunnissa ei juuri enää rakenneta. Jos seurakunta ei sellaista satu omistamaan, leiripaikka vuokrataan lähempää tai kauempaa. Seurakunnat ovat vieneet nuoriaan rippikouluun tai nuorten retkille myös Keski-Eurooppaan. Puolassa majoituspaikkoina on seurakuntien leirikeskukset, lyhyillä läpimenoretkillä kelpaa seurakuntasalin lattiakin (esim. lahtelaiset nuoret vastikään matkalla Kroatiaan). Etelä-Puolassa vuoret, Krakova, Auschwitz ja paikallisseurakunta ovat rippikoulun maisemaa.

Reippaita nuoria on matkassa. Olenkin sanonut, että näiden kanssa kiertäisi vaikka maailman ympäri. Ja vaikka perheet sitoutuvat taloudellisesti toimintaan yhä enemmän, ei kyseessä silti ole elititistinen harvojen puuha. Ennemminkin uskallus yksinkertaiseen moninaisuuteen.

Ateenan merimieskirkko on avainasemassa, kun loimaalainen rippikouluryhmä lähtee talvilomansa aikana seuraamaan Paavalin jalanjälkiä Ateenaan ja Korintiin. Ihan jännittävää varsinkin tässä Europan unionin kriisiperheessä. Mutta ei Paavalikaan kiertänyt Akropolista kaukaa, vaikka sen aikainen maailma taisi olla omalla tavallaan korruptoitunut ja hankala.

Ekumenian ikkunaa on tärkeä avata. Voimme toivoa, että omat nuoremme rohkaistuvat kantamaan Kristuksen iestä ja löytämään kristillisen identiteetin oman kokoisena.

Ritva Szarek
maalaispappi Loimaan saviseudulla, pian taas Puolassa poikkeamassa

Menneitä muistellen ja tulevaan luottaen

Kirjoittelen näitä rivejä jokseenkin tunnilleen 50 vuotta sen hetken jälkeen, joka mullisti elämäni. Minut vihittiin tuolloin puolisooni ja elämänkumppaniini, josta tuli myös vuosikymmenten työtoverini.

Tässä vaiheessa lienee lupa pysähtyä, nojata tuohon elämänkumppaniin ja muistella kaikkea yhdessä koettua ja elettyä. Jotenkin siinä puuhassa nousevat unhon yöstä lukemattomat merimiehet ja Merimieskirkon ihmiset, joiden elämää olemme olleet koskettamassa ja he meidän. Yhdessä elimme merimieskirkon arkea, ei sitä työksi oikein osannut ottaa, sillä se vei koko perheen mennessään. Tämä oli sekä riemu että riesa, mutta näin jälkikäteen asiaa ajatellen, juuri tämä oli se voima, jonka varassa työtä tehtiin.

Olen ollut yli neljä vuosikymmentä Merimieskirkon tilanteissa se, joka ”aina kertoo niistä menneistä”. Näin jopa siinä määrin, että muutamat työtoverit ovat saaneet jutuistani niin sanotusti tarpeekseen, niin, että minua kerran yhteisessä kokoontumisessamme verrattiin pronssiin; vaikeneminenhan on kultaa, puhuminen hopeaa ja minä siis pronssia. En ole varma, oliko vertaus tarkoitettu kunnianosoitukseksi, sellaiseksi sen kuitenkin käänsin ja kiitin veljiä kauniista sanoista ja upeasta ajatuksesta. Saatoin siis olla yksi niistä maailmanhistorian suurmiehistä, jotka pronssisina koristavat kotikaupunkinsa toreja.

Oma ”pronssipatsaani” on enemmän käteen sopivaa tavaraa. Merimieskirkko julkaisee näinä viikkoina teoksen, joka kantaa nimeä ”PÄRSKEITÄ – kohtaamisia maailmalla”, jossa kerron lukuisista hetkistä, joissa tapasin ihmisen. Tämä oli joko ongelmissa tai olimme muuten vain toistemme äärellä Merimieskirkon työn puitteissa. Nuo kohtaamiset ovat olleet kantavana voimana elämäni taipaleella, sillä niiden kautta olen oppinut sen, ettei niin ohi käypää kahden ihmisen hipaisua olekaan, ettei siinä olisi myös Henki läsnä.

Herramme sanoi kerran: ”Missä teitä ikinä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen keskellänne.” Olen useasti ollut tänä numeroiden parissa piehtaroivan maailmamme pyörteissä onnellinen siitä, että Vapahtajamme oli viisas mies. Hän asetti raamatullisen perusporukan pieneksi, sellaiseksi, jossa hänellä on tilaa olla läsnä. Monissa kirjani tapahtumissa on tunnettavissa Hengen läsnäolo, vaikka sitä ei siinä juuri sillä hetkellä ehkä huomannutkaan.

Jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät sen, että nykyhetken hallitsemiseen tarvitaan menneen tuntemista ja ymmärtämistä ja vain nykyhetken hallinnan kautta päästään hyvän tulevaisuuden suunnitteluun. Suunnistajan on tiedettävä missä on, jotta osaa valita suunnan mihin kulkea, että pääsee tavoitteeseensa. Merimieskirkolla on ollut siunaus saada hyviä historian kirjoittajia tallentamaan menneitä tapahtumia, ja toivon voivani liittyä joukkoon tarinan kertojana, jonka muisteluiden parissa saattaa jokin menneiden vuosikymmenten sattumuksista nousta kantamaan lukijaa nykyhetken tilanteessa ja auttamaan tulevaan.

Erityisesti ajattelen juuri nyt niitä tuhansia miehiä, jotka maailmaa matkatessaan työnsä äärellä ovat erossa lapsistaan, kun meillä vietetään isänpäivää (11.11.2012). Kuljettaja rekka-auton ohjaamossa saattaa kymmenien tonnien kuormaansa halki Euroopan ja katselee mustaa asfalttinauhaa, joka katoaa auton keulan alle loputtomana mattona. Merimies ajaa alustaan automatiikan auttaessa rannatonta ulappaa kohden seuraavaa satamaa, jossa pistäydytään muutamaksi tunniksi, jotta keula voidaan taas suunnata kohden uutta päämäärää. Taivaalla ajaa pilotti alumiiniputkeaan takanaan satojen ihmisten joukko menemässä tai tulemassa. Allaan heillä kymmenen kilometriä tyhjää ja vauhtia lähemmäs tuhat kilometriä tunnissa.

Kaikki nämä isät luopuvat lapsensa läheisyydestä voidakseen antaa työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. He ovat ”poissa silmissä – poissa mielistä”, mutta Merimieskirkko on ollut heitä varten jo 137 vuotta juuri siellä, missä näillä isillä niin kuin muillakin poissa olevilla on lupa olla läsnä. Ja missä Herrammekin on.

Siunattua isänpäivää isille ja lapsille – ja äideillekin siinä ohessa.

Esko Vepsä

Merimieskirkon monitoimimies

Seurustelun sakramentti

”Missä kaksi tai kolme on kokoontuneena Minun nimeeni, siellä Minä olen heidän kanssaan.” Tämä on suuri lupaus Vapahtajaltamme olla kokoontuneen seurakunnan, pienenkin keskellä. Seurakunta saa olla kaikkien lupausten keskellä ja kokea nuo lupaukset tosiksi.

Monien Merimieskirkon kesäjuhlien kävijänä olen kokenut nuo sanat varsin tosiksi. Juhlaväki kokoontuu eri puolilta Suomea yhteisen asian ääreen kuulemaan viimeisiä uutisia maailman meriltä ja kotirannoilta. Samalla meillä on ollut hyvä kohdata toisemme, kuunnella toistemme tapahtumat ja kertoa omat juttummekin. Tarinaa on riittänyt ja ihmiset ovat vuosi vuodelta voineet palata kotikonnuilleen mieli iloisena siitä, että olipa taas kiva olla mukana yhteisen asian ääressä. Monia tuttuja voi kohdata vain kerran vuodessa johtuen pitkistä etäisyyksistämme ja kunkin omista tehtävistä eri puolilla maatamme. Mutta kun yhteen tullaan, tullaan ikään kuin kotiin. On yhteiset jutut, on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja erityisesti on yhteinen kieli.

Usein meille kerrotaan, kuinka tärkeä on yhteinen jumalanpalvelus, viikon kohokohta, kun saamme kuulla sanaa ja opetusta ja kuulla sovituksen sanat. Hyvin totta onkin. Mutta lisäksi yhtenä erityisen vahvana kokemuksenani on ollut Merimieskirkkojen pienen seurakunnan kokoontuminen seurustelun ”sakramentin”  ääreen, kohtaamaan toinen toisemme ihmisinä. Muistamme varmaan Apostolien tekojen alkupäästä kerrotun, että toinen toistaan. Alkuseurakunnalle oli tärkeää tulla yhteen.

Merimieskirkon työssä tuo seurustelun ”sakramentti” on keskeinen osa ihmisen kohtaamisessa. Toisen ihmisen kohtaaminen omana itsenään on aina arvokas hetki. Me kohtaamme toisemme, kosketamme toistemme sielua ja myös arkea olemalla läsnä ja kuuntelemalla ja myös viestimällä yhteyden tärkeyttä. Mielessäni olen usein kerrannut monia kokemuksiani kymmenvuotisen merimieskirkkotyöni varrelta. Monet kasvot ikään kuin lipuvat sieluni silmien edessä ja muistan jopa monia juttuja niiltä ajoilta. Moni merimies ja -nainen on jäänyt ikään kuin elokuvaksi mieleeni. Se vahvistaa käsitystäni seurustelun ”sakramentin” tärkeydestä merimieskirkkotyössä ja miksei myös kaikissa muissakin tehtävissä, joissa olen sen jälkeen ollut mukana. Olen itsekin ollut saavana osapuolena.

Voimme muistaa menneisyydestämme monia erilaisia kohtaamisia, vaikka emme muistakaan, mistä puhuttiin, mitä kansakoulun opettajamme tai joku lapsuuden tärkeä ihminen opetti tai puhui, mutta muistamme, miten hän sen teki. Muistamme vain, miten hänestä jäi ikään kuin joku voima sieluumme ja sen kantamina olemme voineet kulkea joskus vaikeankin elämänvaiheen läpi. Jaamme voimaa lähimmäiselle ja saamme itsekin sitä samaa voimaa.

Yhteisen Merimieskirkon kahvihetken, laivalla kohtaamisen tai ostosmatkan aikana tapahtuneet kohtaamiset ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Siksi uskallan sanoa, että seurustelun ”sakramentti” on inhimillisen elämän tärkeimpiä pyhiä toimituksia, kohtaamisia, joissa ei teeskennellä, ei käytetä hurskaita muotokieliä eikä piilouduta minkään viran tai aseman taakse. Siinä kaksi tai kolmekin ihmistä kohtaavat toisensa aitoina ihmisinä, sydämen tasolla, sielujenkin tasolla.

Erkki Koskela
Rotterdamin ja Antwerpenin kirkon assistentti vv. 1980–90.

Paralympialaiset ovat palanneet "kotiin"

Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset luovat yhteyttä yli rajojen.

Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.

Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012 paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä. Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille, jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua kuitenkin mahdolliseksi.

Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.

Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä. Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita, joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa. Lontoossakin.

Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen kisapappi