Myönteinen korvapuusti

Olen perheeni ja seurakuntani ryhmien kanssa vieraillut melkein kaikilla Euroopan, aika suurelta osalta Suomenkin,  merimieskirkoilla. Miksi noissa paikoissa olo ja eläminen tuntuu ja on tuntunut niin tutulta ja läheiseltä?

Olin ja olimme  60- ja 70-luvuilla aika usein nuorina aikuisina Mustasaaressa, Helsingin seurakuntien vapaa-ajan keskuksessa. Saaressa oli tapana ottaa vieraat vastaan tulemalla vastaan kuljetusveneelle ja jo laiturille tervehtimään. Siellä meidät kaikki toivotettiin tervetulleiksi, tutut ja tuntemattomat. Kanttiinissa oli tarjolla saarella leivottuja korvapuusteja ja kunnon kahvit. Tulija ei ollut ”vieras”, vaan tervetullut ”ystävä”. Hänkin, joka tuli ensimmäisen kerran, oli kuin paikan perheenjäsen. Ei ihme, että Mustasaaressa oli kävijöitä: vaihtoehtoihmisiä, tavallisia tallaajia, syrjään jääneitä. Kaikille tuntui löytyvän paikka – ja tehtäväkin, jos niin halusivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken lahjaksi saamaani kirjaa Mustasaaren historiasta (Pala Paratiisia. Hgin srk-yhtymän julkaisuja 2006).

Musa, yksi saaren legendaarisista emännistä,  kertoo kirjasssa: ”Mustasaari on aina ollut paikka, jonne voi tulla ilman pakollisia kulisseja, joita seurakunnan toimintoihin usein liittyy. On ollut haastavaa täyttää se aika, minkä ihmisten kanssa on, ilman saarnaamisen pakkoa” (s. 139).  Samalla sivulla on myös Helsingin sanomien siteeraus: ”Kotipullan paistaminen on tapa osoittaa, että olemme kiinnostuneet tulijasta ja että olemme odottaneet häntä”.

Minulle merimieskirkkojen papit, assistentit ja muu henkilökunta ovat olleet tärkeitä. Tärkeää on ollut myös käydä kirkkotilassa, kanttiinissa, olotilassa ja saunassakin. Kaikkein tärkeintä on ollut se kokonaisuus, minkä kunkin merimieskirkon ihmiset, tilat ja ilmapiiri ovat muodostaneet. Siksi kävin viime vuoden  aikana monessa niistä. Olin ja olimme tervetulleita;  kuten sinäkin olit tai olisit.

Kari Pekka Kinnunen

Rovasti, Korson kirkkoherra (eläk.)

Kaukokaipuu ei sammu

Pääsin lennähtämään hetkeksi lomalle kaukaiseen Boliviaan, pois tuiskujen keskeltä! Ensikosketus maahan oli värisyttävä, ihan kirjaimellisesti. Vuoristotauti alkoi oireilla heti lentokentällä eikä ottanut kunnolla laantuakseen koko matkan aikana. Andeja katsellessa tuntui pieneltä, mutta jotenkin turvalliselta. Nuo pysyy, vaikka muu maailmasta häviääkin, ajattelin siellä.

Muistan lapsena istuneeni maatilamme navetan katolla, sieltä näki kauas. Olin varmaan aika pieni, mutta tiesin jo että maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kaukaisia paikkoja. Halusin nähdä ne kaikki. Muistan poteneeni voimakasta ja mukaansatempaavaa kaukokaipuuta jo silloin. Koulun karttakirja vuoroin liennytti, vuoroin lietsoi matkakuumetta. Vanhempani onneksi ymmärsivät ja antoivat luvan lähteä, sen verran kun 80-luvun Suomessa nyt oli tapana matkustella.

Tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Joskus mietin hetken miksi olen ollut aina onnellisimmillani kun olen päässyt matkaan, jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Kohteella ei sinällään ole ollut väliä, vaan sillä, että määränpäässä odottaa jotain mitä en ole ennen kokenut.

Elämä Merimieskirkon emäntänä Lontoossa ja Belgiassa oli samalla tavalla nuorelle tytölle uusi, avartava kokemus, enkä puhu pelkästään ulkomailla asumisesta. Olin ollut Lontoossa vapaaehtoisena kahdesti aiemmin, joten jonkinlainen tuntuma työhön oli entuudestaan. Voi miten nautin asumisesta näissä kaupungeissa! Varsinkin Antwerpenin vanhassa kaupungissa samoillessani mietin, voiko kaupunkiin todella rakastua? Kolmesta vuodesta tuli kahdeksan, ja Suomeen paluun hetki oli todella surullinen. Voin rehellisesti sanoa, että paluu oli vaikea, ja asettuminen kesti kauan.

Nykyään ajattelen, että arkikin on mukavaa, myös Suomessa. Nautin ikääntyvien vanhempieni seurasta, samoin tyttäreni pitää siitä, että saa tavata mummoa ja ukkia useammin. Täälläkin on ystäviä, Helsingissä aika turvallista asua ja asiat sujuvat tehokkaasti. Perheen, työn ja opiskelun liitto pitää huolen siitä, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri ole. Olen onnellinen.

Ihan kokonaan kaukokaipuu ei ole sisältäni sammunut. Nykyään sen tyydyttämiseen vain riittävät pienemmät asiat kuin 15-vuotiaana.

Mari Suomalainen

SOL Palvelut oy, kohdepäällikkö

Merirosvousongelmaa ei ratkaista merellä

Viime vuosina paljon huomiota saanut merirosvous vaikeuttaa raskaasti merenkulun elinkeinoa. Se on synnyttänyt mm. turvallisuuspalveluihin liittyvää oheisliiketoimintaa, mutta ennen kaikkea se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja pelkoa. Romantiikka ja eksotiikka ovat tämän ajan merirosvoudesta kaukana.

Suomen Merimieskirkon sisarjärjestöt raportoivat kohdanneensa merirosvouden koskettamia merenkulkijoita ja heidän perheenjäseniään. Varustamoita on autettu, kun henkistä huoltoa on tarvittu. Merimieskirkkojen kansainvälinen ketju jo toiminta-ajatuksensa perusteella tarjoaa tukeaan kenelle tahansa merirosvouksen kohteeksi joutuneelle parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan.

Suomessa merenkulun turvallisuuspalkinto Sea Sunday 2011 luovuttiin miinalaiva Pohjanmaan alushenkilökunnalle, joka kiitettävällä tavalla osallistui kansainväliseen yritykseen rajoittaa merirosvouksen haittoja. Kuitenkin on syytä tunnistaa ilmiön takana olevien syiden monimutkaisuus. Ainoa kestävä ratkaisu merirosvouden lopettamiseksi on köyhyyden hävittäminen Somaliasta. Somalia tarvitsee tukea rakentamiseen vahvan kansan ja valtion, jossa on demokraattisesti valittu hallinto sekä yleinen kunnioitus lakeja ja ihmisoikeuksia kohtaan.

Tästä syystä Suomen Merimieskirkko ry:n hallitus on ottanut yhteyttä kansainväliseen yhteistyöjärjestöönsä ICMAan ja pyytänyt sitä vaikuttamaan käytössään olevia kanavia pitkin, jotta kansainvälinen yhteisö ja erityisesti OECD:nä tunnettu kehittyneiden maiden ryhmä tunnustaisi vastuunsa ja sitoutuisi Somalian kansan pitkäaikaiseen avustamiseen.

Sakari Lehmuskallio
pääsihteeri

Teksti on julkaistu myös Merimieskirkko-lehden 1/2012 pääkirjoituksena.

On monia keinoja kuulua porukkaan

Voiko kertoa Jumalasta puhumatta Jumalasta? Kun sekä Hector, Ismo Alanko että Jeesus saavat tipan linssiin ja olon kevyemmäksi, ovatko äijät lopulta samalla asialla? 1980 -luvulla teologiaa opiskellessani kysymys oli minulle hyvin käytännöllinen. Olin opiskelemassa mahdollisesti kirkon virkaan, mutta tiesin ettei minusta tulisi julistajaa. Uskoni oli liian epämääräinen ja hämärä sellaiseen. Uskontunnustusta mutistessanikin tapasin jättää pois sanan sieltä toisen täältä, rehellisyyden nimissä! Jotenkin kuitenkin halusin roikkua menossa mukana.

Muistin kolmea lapsuuteni vuotta merimieskirkolla. Vaikka olin katsellut sitä kaikkea hyvin pienenä, oli se jättänyt syvät tunnejäljet. Mies oli juovuspäissään jäänyt auton alle. Äiti haki kirkolta pyyhkeitä että saatiin veret pyyhittyä. Sitten se hilpeä veikko joka ilmestyi jostain ja teki kirkolla kaikenlaista, soitti sähkökitaraa ja oli joulupukkinakin joulujuhlissa. Kunnes vei kassan ja katosi. Ne jotkut ystävälliset sedät jotka kävivät lähinnä saunomassa ja imaisemassa verannalla kaljat ja saunatupakat. Kahvisalin puheenporina ja naureskelu, yhdessä viihtyminen. Minullakin oli ”tehtävä” vaikken itse sitä edes sellaiseksi tajunnut: pitkään poissa kotoaan olleet merimiehet tykkäsivät katsella lasten toilailua, kun omat olivat niin kaukana. Se kaikki tapahtui kirkolla, joka oli samalla minulle koti, meidän alakerta.

1990-luvulla osuin erään kuoron matkassa Saksan kirkkopäiville. Paksu ohjelmakirjanen pursui erilaisten porukoiden happeningeja ja esityksiä, joista osalla ei ollut minkään maailman tekemistä minkään perinteisesti kirkollisen kanssa. Jollain Hampurin sivukoululla esitettiin hittibiisejä Disneyn piirretyistä. Päätin tsekata sen. Rekvisiitat ja vaatetus kohdallaan, Kaunottaren ja Kulkurin spagettikohtaus pisteenä iin päällä. Musiikki, laulut mukaan lukien, tuli playbackina kannettavasta mankasta. Kirkkopäivillä. Olin iloinen ja kosketettu. Tänne oli kaikki ja kaikenlainen tervetullutta. Minäkin kaikkineni, uskontunnustuksen säästeliäs mutisija. Olin myös hiukan hämmentynyt. Mikä sitten enää erottaa kirkon kirkoksi jos kaikki kelpaa? Mutta pitäisikö kirkon erottua joksikin? Rakkauden kaksoiskäsky, johon kuuluu sisältyvän sekä laki että evankeliumi, antaa aikalailla laajat puitteet sille mitä kirkkoon mahtuu.

En koe voivani julistaa. En oikein tiedä mihin lopulta uskon, mistä siis puhuisin? Niinpä etsin muita näkökulmia jotenkin kuulua siihen viitekehykseen jonka kuitenkin jollain tavalla tunnen kodikseni. Uskon että on muitakin, jotka jakavat tämän tunteen. Ettei aina törmäisi johonkin ”jos”siin tai ”mutta”an, vaan voisi tulla kokonaisena, kaikkine piruineen ja epäuskoineen. Ne saarnatkoon, joilla saarnattavaa on. Muitakin keinoja on kuulua porukkaan. Voi keittää kahvia, pitää sylissä, pelata biljardia, laulaa lauluja, tai vain jutella niitä näitä. Saada itse ja antaa toisille. Tehdä sanaa lihaksi. Laupias samarialainen, vääräuskoinen ja väärään porukkaan kuuluva teki minkä oikeaksi näki, ja se oli tarpeeksi.

Tänään vietän suurimman osan työajastani piirroselokuvien parissa. Ehkä joku joskus kokee niissä samaa mitä minä koin Hampurin sivukoululla 1995. Ehkä ne joskus jonkun elämää hetkellisesti helpottavat.  Näinköhän sittenkin olen päätynyt koulutustani vastaavaan työhön?

Markus Bäckman

äänityöläinen

Tuurilla ne laivatkin seilaavat?

Vuosi on vaihtunut. Tapaninpäivänä alkanut talvimyrsky sävytti viime vuoden viimeisiä päiviä. Oman kotitalomme päälle kaatunut pihamänty siirsi omat ajatukseni espoolaiselta pientaloalueelta merelle. Millaista siellä nyt on?

Mieleeni palautui kymmenien vuosien takaa uudenvuodenyö Biskajanlahdella. Olin laivapappina matkalla Ranskasta Lounais-Englantiin. Tuuli oli myrskylukemissa, 10 boforia. Tuo yö, jolloin kapteenikin oli koko yön komentosillalla, jäi mieleeni. Keskustelimme myrskystä ja kuuntelimme säätietoja: nouseeko ennuste hirmumyrskyrajalle, 12 boforiin? Mutta puhuimme myös elämästä ja sen kulusta, olihan uudenvuodenyö.

Samalla katselin kunnioituksella ammattitaitoa, varmuutta ja päättäväisyyttä, jota kaikilla komentosillalla olevilla oli. Ruorimieskin noudatti rauhallisen näköisenä kapteenin neuvoja. ”Laiva on suunniteltu kestämään nämä olosuhteet, lasti on kiinnitetty oikein, koneet on huollettu, navigointilaitteet on varmistettu moneen kertaan, komentosillalla on hyvin koulutettua ja kokenutta väkeä, ei tässä ole mitään erityisempää syytä huoleen”, sanoi kapteeni. ”Puhutaan vain elämästä ja sen merkityksistä, kun kerran pappi on mukana”.

Ajattelin, että vanha sanonta ”tuurilla ne isotkin laivat seilaavat” tarkoittaa oikeastaan sitä, että ”hyvä tuuri” oikeastaan tehdään ja varmistetaan etukäteen. Huolellinen varustautuminen pahimman mahdollisen varalle on jokaisen laivanvarustamon tärkein tehtävä. Tämän päälle voi toivoa toki myös hyvää onnea matkaan.

Muistan tuolta uudenvuodenyöltä kapteenin viisaan ajatuksen: ihminen tekee oman tulevaisuutensa omilla valinnoillaan. Puhuimme erityisesti työstä ja merimiesammatista. Samoin puolisosta ja perheestä, joita kumpikin tuolloin ikävöimme. Pitää osata ajatella, miten toivotun tulevaisuuden voi toteuttaa. Pitää olla realisti ja samalla toiveikas, hän neuvoi minua vanhemman miehen kokemuksella. Ja tuuriakin tarvitaan, kuten merenkulussa, hän lisäsi. Arvelin, että sitä voisi sanoa siunaukseksi. Niin voi, kuului kipparin vastaus pimeästä.

Uudenvuodenyön teema kirkoissamme on ”Aikamme on Jumalan kädessä”. Se koskee niin laatua kuin määrääkin. Emme ajattele, että selviämme edessä olevasta vain omilla taidoillamme ja hyvällä onnella. Uudenvuodenyön psalmissa on meille matkavakuutus: ”Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi. Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina” (Ps. 121).

Elämämme on Jumalan kädessä, hänen varjeluksensa ja siunauksensa varassa. Siinäkin tapauksessa, että varustautumisemme ei riitä, tuuri loppuu ja elämän myrskyt käyvät liian kovina. Kovia kolhuja elämässään saanutkin voi luottaa, että hän pääsee kerran perille, taivaan haminaan.

Ekumeenisen liikkeen piirissä kirkosta käytetään kuvaa, jossa on ihmisillä lastattu pieni purjelaiva, kirkkolaiva seilaa elämän merellä. Symboli on ikivanha. Sitä täydentää 100-luvulta peräisin oleva seinämaalaus, joka on löytynyt Jerusalemista Pyhän haudan kirkon alla olevasta luolasta. Siinä on pursi, josta on masto katkennut. Haaksirikosta huolimatta laiva on tullut perille, koskapa kuvan alla ovat sanat: Domine ivimus! – Herra me olemme tulleet! 

Antti Lemmetyinen

Merimieskirkon kunniapuheenjohtaja

Joulun tuntemuksia kannattaa vaalia

Minulla on kuva, jossa Rotterdamin kulmilla asuvat suomalaiset syövät merimieskirkon pihalla grillimakkaraa sateenvarjon alla umpipimeässä. Mikäpä siinä sinänsä. Mutta jos tietää, että kysymys on juhannuksenvietosta, kuvaan tulee uutta kiinnostavuutta.

Kun kerran on suomalainen, kuuluu viettää juhannusta. Kuuluu, vaikkei yöttömästä yöstä ole tietoakaan. Eikä kokosta. Kunhan on edes makkaraa – ja vaikka sataa kuin saavista.

Juhlaa voi siis viettää, vaikkei tavoitakaan sen olennaisia elementtejä. Juhlan pointtia voi tavoitella, vaikka se tuntuukin olevan enemmän muistissa kuin maailmassa. Ainakin jonkin aikaa.

Eteläisessä Suomessa ei tämän joulun alla näy lumen häivää. Eivät ole hanget korkeat nietokset. Eivät lumivalkeat pellot, puistot. Vähän väliä myrskyisäksi äityvä tuuli vispaa ulkokuusien oksia ja lamppuja. On pimeää ja sataa. Kuin hollantilaisena juhannuksena…

Kun tuumaan, mitä itse odotan ja mitä haluan viettää, luulen, etten ole ainoa samantapaisissa aatoksissa. Juhannuksen merkityksellisyys on vuosien kuluessa laimentunut, mutta joulusta yhä hakee ja kaipaa… Niin mitä?

Rauhaa. Mielen ja sielun, vähän ruumiinkin. Mutta jotakin erilaista olemisen tapaa. Sellaista, jonka toisivat mukanaan hiljaa leijuvat lumihiutaleet, ääniä vaimentavat hanget ja valoa heijastava lumipeite. Ja sellaista, johon mieli viriää joulukirkossa – unisenakin.

Tingeltangelijoulu saattaa tarjota pintalystiä, mutta se nyt vain on kääntäen verrannollinen syväjouluun nähden. Ei ole sama, toivottaako ja tavoitteleeko ”hauskaa joulua” vai ”jouluriemua”, koska niissä liikutaan enimmäkseen eri tasoilla ja molemmat ovat harvoin yhtä aikaa tarjolla.

No joo. Tänä jouluna aion tuijotella kynttilänliekkeihin, laulaa sukulaisten kanssa muita kuin tättärää-joululauluja, pitää lapsenlapsia sylissä, lukea jouluevankeliumin itse tai kuunnella sen siltä melkein 60 vuotta vanhalta äänitteeltä, jossa lukija on isoisäni ja taustalta kuuluu oma lapsenääneni.

Tämä kun on minun Suomi-jouluani. Koskaan en ole mennyt joulukirkkoon reellä, en ole edes nähnyt sellaista. Mutta kaikki tuo muu välittää minulle tuntemuksen siitä, että joulun vuoksi ihmisenä oleminen on ihan erilaista kuin ilman sitä olisi; ”on ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesus-lasta”.

Minusta tuntemuksia kannattaa vaalia, tuommoisia semminkin. Viettää juhlaa, oli miten oli ja oli missä oli. Vähän jääräpäisestikin, olosuhteista huolimatta. Sadetta ja tuulta vasten. Omaa rauhattomuutta ja pintahakuisuutta vastaan.

Kaarlo Kalliala

Turun hiippakunnan piispa

Minkä tähden?

Kun Suomen evankelisluterilainen kirkko julkaisi yleisesitteensä ”Kirkon neljä vuodenaikaa”, käytiin sen tiimoilta mielenkiintoista keskustelua. Huomiota kiinnitti se, että Jeesusta ei tuossa esitteessä mainittu lainkaan. Sananvaihtoa käytiin pitkään puolesta ja vastaan. Kirkko ja kaupunki -lehden pakinoitsija innostui nimittämään yli-innokkaina pitämiään Jeesus-nimen laskijoita kukkahattutädeiksi.

Episodi toi mieleeni erään sattumuksen Rotterdamin vuosiltani. Sain saarnasta palautetta, että hyvä puhe, mutta eipä siinä Jeesuksesta paljon puhuttu. Hämmennyksestä toivuttuani otin vihjeestä vaarin ja ryhdyin puhumaan enemmän Jeesuksesta. Samalla aloin kuunnella kollegoiden julkisia saarnoja ja puheita sillä korvalla, että kuinka usein he Jeesuksen mainitsivat. Huomasin pian, että ei Jeesus kovin yleinen puheenaihe ollut. Tuolloin taisin jonkin verran ääneenkin kysellä, miksi Jeesus on kadonnut Merimieskirkosta. Vastausta en muista saaneeni, mutta nyttemmin ilokseni olen huomannut Jeesuksesta taas puhuttavan. Tuskinpa silloisilla kysymyksilläni on ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta jos olisi ollut, niin otan siitä mieluusti kukan hattuuni.

Nyt valistunut kysymys tietysti kuuluu, mitä ihmeen väliä on sillä, mainitaanko Jeesus Merimieskirkon julkisissa esiintuloissa vai ei. Merimieskirkkohan on joviaalin maineensa saavuttanut juuri siksi, että siellä ei jumalapuheella ihmistä ahdistella, eikä pappejakaan palkkalistoilla ole enää kuin nimeksi. En väitä, että voimallisemmalla jeesusjulistuksella tultaisiin jotenkin autuaammiksi, mutta mikäli edelleen sanotaan, että merimieskirkkoteologia perustuu muukalaisuuden ajatukseen, on Jeesuksella silloin siinä luovuttamaton paikka. Ilman Häntä emme pääse ymmärtämään merimieskirkkotyön ydintä ja perimmäistä mieltä, eli sitä, mitä varten Merimieskirkkoa tarvitaan.

Jumalan suostuminen ihmisen ja muukalaisen osaan avaa matkalle lähteneelle ihmiselle mahdollisuuden ymmärtää oman muukalaisuutensa kautta, että Jumala itse jakaa ihmisen juurettomuuden, kodittomuuden, irrallisuuden ja levottomuuden. Sen takia liikkeellä olevien merimieskirkot – turvapaikat, kotisatamat – ja niiden yhteisöllisyys, myyjäiset ja messut ovat yhtä kaikki luovuttamattomia. Niissä Jumala juuri Jeesuksen kautta on valmis paiskaamaan kättä liikkeellä oleville ihmisille. Siellä missä kaksi elämänmatkalaista kohtaa, tulee Jeesus kolmanneksi. On olennaisen tärkeää, että merimieskirkolla tajutaan kirkkaasti, että siellä ei vain tarjoilla kahvia ja juttuseuraa, siellä ei vain lämmitetä saunaa ja järjestetä myyjäisiä myyjäisten vuoksi, vaan siellä kaiken tämän keskellä otetaan tosissaan ihmiseksi tulleen Jumalan tarjoama vastaus muukalaisuuden herättämiin kysymyksiin.

Koska merimieskirkoilla eletään taas vuoden hektisintä myyjäisaikaa, joku kysyy, kuten jokaisena aikaisempanakin vuonna, minkä tähden kirkot on täytetty tontuilla, design-vaaseilla, Marimekolla ja muilla maallisilla kaupanteon välineillä. Vastaus on helppo, kunhan osaa hahmottaa, että Merimieskirkon tehtävänä on inhimillistää sanomansa sellaisiin muotoihin, joiden avulla uskosta vieraantuneempikin voi tavoittaa yhteisöllisyyden, turvallisuuden, elämän mielekkyyden sekä viime kädessä lohdun ja armon. Näistä arvoista Jeesuksen maanpäällisessä matkassa oli kyse. Siksi Jeesus kuuluu luontevana osana kaikkeen merimieskirkkoelämään ja on myyjäistouhussakin keskeisesti läsnä.

Jussi K.K. Ollila

Hyvinkään seurakunnan johtava sairaalapastori. Merimiespastori 1996–2005 ja SMK:n yhteyspäällikkö 2005–2009.