Menneitä muistellen ja tulevaan luottaen

Kirjoittelen näitä rivejä jokseenkin tunnilleen 50 vuotta sen hetken jälkeen, joka mullisti elämäni. Minut vihittiin tuolloin puolisooni ja elämänkumppaniini, josta tuli myös vuosikymmenten työtoverini.

Tässä vaiheessa lienee lupa pysähtyä, nojata tuohon elämänkumppaniin ja muistella kaikkea yhdessä koettua ja elettyä. Jotenkin siinä puuhassa nousevat unhon yöstä lukemattomat merimiehet ja Merimieskirkon ihmiset, joiden elämää olemme olleet koskettamassa ja he meidän. Yhdessä elimme merimieskirkon arkea, ei sitä työksi oikein osannut ottaa, sillä se vei koko perheen mennessään. Tämä oli sekä riemu että riesa, mutta näin jälkikäteen asiaa ajatellen, juuri tämä oli se voima, jonka varassa työtä tehtiin.

Olen ollut yli neljä vuosikymmentä Merimieskirkon tilanteissa se, joka ”aina kertoo niistä menneistä”. Näin jopa siinä määrin, että muutamat työtoverit ovat saaneet jutuistani niin sanotusti tarpeekseen, niin, että minua kerran yhteisessä kokoontumisessamme verrattiin pronssiin; vaikeneminenhan on kultaa, puhuminen hopeaa ja minä siis pronssia. En ole varma, oliko vertaus tarkoitettu kunnianosoitukseksi, sellaiseksi sen kuitenkin käänsin ja kiitin veljiä kauniista sanoista ja upeasta ajatuksesta. Saatoin siis olla yksi niistä maailmanhistorian suurmiehistä, jotka pronssisina koristavat kotikaupunkinsa toreja.

Oma ”pronssipatsaani” on enemmän käteen sopivaa tavaraa. Merimieskirkko julkaisee näinä viikkoina teoksen, joka kantaa nimeä ”PÄRSKEITÄ – kohtaamisia maailmalla”, jossa kerron lukuisista hetkistä, joissa tapasin ihmisen. Tämä oli joko ongelmissa tai olimme muuten vain toistemme äärellä Merimieskirkon työn puitteissa. Nuo kohtaamiset ovat olleet kantavana voimana elämäni taipaleella, sillä niiden kautta olen oppinut sen, ettei niin ohi käypää kahden ihmisen hipaisua olekaan, ettei siinä olisi myös Henki läsnä.

Herramme sanoi kerran: ”Missä teitä ikinä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen keskellänne.” Olen useasti ollut tänä numeroiden parissa piehtaroivan maailmamme pyörteissä onnellinen siitä, että Vapahtajamme oli viisas mies. Hän asetti raamatullisen perusporukan pieneksi, sellaiseksi, jossa hänellä on tilaa olla läsnä. Monissa kirjani tapahtumissa on tunnettavissa Hengen läsnäolo, vaikka sitä ei siinä juuri sillä hetkellä ehkä huomannutkaan.

Jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät sen, että nykyhetken hallitsemiseen tarvitaan menneen tuntemista ja ymmärtämistä ja vain nykyhetken hallinnan kautta päästään hyvän tulevaisuuden suunnitteluun. Suunnistajan on tiedettävä missä on, jotta osaa valita suunnan mihin kulkea, että pääsee tavoitteeseensa. Merimieskirkolla on ollut siunaus saada hyviä historian kirjoittajia tallentamaan menneitä tapahtumia, ja toivon voivani liittyä joukkoon tarinan kertojana, jonka muisteluiden parissa saattaa jokin menneiden vuosikymmenten sattumuksista nousta kantamaan lukijaa nykyhetken tilanteessa ja auttamaan tulevaan.

Erityisesti ajattelen juuri nyt niitä tuhansia miehiä, jotka maailmaa matkatessaan työnsä äärellä ovat erossa lapsistaan, kun meillä vietetään isänpäivää (11.11.2012). Kuljettaja rekka-auton ohjaamossa saattaa kymmenien tonnien kuormaansa halki Euroopan ja katselee mustaa asfalttinauhaa, joka katoaa auton keulan alle loputtomana mattona. Merimies ajaa alustaan automatiikan auttaessa rannatonta ulappaa kohden seuraavaa satamaa, jossa pistäydytään muutamaksi tunniksi, jotta keula voidaan taas suunnata kohden uutta päämäärää. Taivaalla ajaa pilotti alumiiniputkeaan takanaan satojen ihmisten joukko menemässä tai tulemassa. Allaan heillä kymmenen kilometriä tyhjää ja vauhtia lähemmäs tuhat kilometriä tunnissa.

Kaikki nämä isät luopuvat lapsensa läheisyydestä voidakseen antaa työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. He ovat ”poissa silmissä – poissa mielistä”, mutta Merimieskirkko on ollut heitä varten jo 137 vuotta juuri siellä, missä näillä isillä niin kuin muillakin poissa olevilla on lupa olla läsnä. Ja missä Herrammekin on.

Siunattua isänpäivää isille ja lapsille – ja äideillekin siinä ohessa.

Esko Vepsä

Merimieskirkon monitoimimies

Seurustelun sakramentti

”Missä kaksi tai kolme on kokoontuneena Minun nimeeni, siellä Minä olen heidän kanssaan.” Tämä on suuri lupaus Vapahtajaltamme olla kokoontuneen seurakunnan, pienenkin keskellä. Seurakunta saa olla kaikkien lupausten keskellä ja kokea nuo lupaukset tosiksi.

Monien Merimieskirkon kesäjuhlien kävijänä olen kokenut nuo sanat varsin tosiksi. Juhlaväki kokoontuu eri puolilta Suomea yhteisen asian ääreen kuulemaan viimeisiä uutisia maailman meriltä ja kotirannoilta. Samalla meillä on ollut hyvä kohdata toisemme, kuunnella toistemme tapahtumat ja kertoa omat juttummekin. Tarinaa on riittänyt ja ihmiset ovat vuosi vuodelta voineet palata kotikonnuilleen mieli iloisena siitä, että olipa taas kiva olla mukana yhteisen asian ääressä. Monia tuttuja voi kohdata vain kerran vuodessa johtuen pitkistä etäisyyksistämme ja kunkin omista tehtävistä eri puolilla maatamme. Mutta kun yhteen tullaan, tullaan ikään kuin kotiin. On yhteiset jutut, on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja erityisesti on yhteinen kieli.

Usein meille kerrotaan, kuinka tärkeä on yhteinen jumalanpalvelus, viikon kohokohta, kun saamme kuulla sanaa ja opetusta ja kuulla sovituksen sanat. Hyvin totta onkin. Mutta lisäksi yhtenä erityisen vahvana kokemuksenani on ollut Merimieskirkkojen pienen seurakunnan kokoontuminen seurustelun ”sakramentin”  ääreen, kohtaamaan toinen toisemme ihmisinä. Muistamme varmaan Apostolien tekojen alkupäästä kerrotun, että toinen toistaan. Alkuseurakunnalle oli tärkeää tulla yhteen.

Merimieskirkon työssä tuo seurustelun ”sakramentti” on keskeinen osa ihmisen kohtaamisessa. Toisen ihmisen kohtaaminen omana itsenään on aina arvokas hetki. Me kohtaamme toisemme, kosketamme toistemme sielua ja myös arkea olemalla läsnä ja kuuntelemalla ja myös viestimällä yhteyden tärkeyttä. Mielessäni olen usein kerrannut monia kokemuksiani kymmenvuotisen merimieskirkkotyöni varrelta. Monet kasvot ikään kuin lipuvat sieluni silmien edessä ja muistan jopa monia juttuja niiltä ajoilta. Moni merimies ja -nainen on jäänyt ikään kuin elokuvaksi mieleeni. Se vahvistaa käsitystäni seurustelun ”sakramentin” tärkeydestä merimieskirkkotyössä ja miksei myös kaikissa muissakin tehtävissä, joissa olen sen jälkeen ollut mukana. Olen itsekin ollut saavana osapuolena.

Voimme muistaa menneisyydestämme monia erilaisia kohtaamisia, vaikka emme muistakaan, mistä puhuttiin, mitä kansakoulun opettajamme tai joku lapsuuden tärkeä ihminen opetti tai puhui, mutta muistamme, miten hän sen teki. Muistamme vain, miten hänestä jäi ikään kuin joku voima sieluumme ja sen kantamina olemme voineet kulkea joskus vaikeankin elämänvaiheen läpi. Jaamme voimaa lähimmäiselle ja saamme itsekin sitä samaa voimaa.

Yhteisen Merimieskirkon kahvihetken, laivalla kohtaamisen tai ostosmatkan aikana tapahtuneet kohtaamiset ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Siksi uskallan sanoa, että seurustelun ”sakramentti” on inhimillisen elämän tärkeimpiä pyhiä toimituksia, kohtaamisia, joissa ei teeskennellä, ei käytetä hurskaita muotokieliä eikä piilouduta minkään viran tai aseman taakse. Siinä kaksi tai kolmekin ihmistä kohtaavat toisensa aitoina ihmisinä, sydämen tasolla, sielujenkin tasolla.

Erkki Koskela
Rotterdamin ja Antwerpenin kirkon assistentti vv. 1980–90.

Paralympialaiset ovat palanneet "kotiin"

Britit ovat urheilukansaa. Tämä on tullut todistetuksi kuluneena kesänä. Olympialaiset saivat kansan liikkeelle, mutta viimeistään paralympialaisten aikaan asialle on saatu vahvistus. Katsomot ovat olleet täynnä, ihmiset ovat kokoontuneet puistoihin seuraamaan eri lajeja. Upealla olympiastadionilla on ollut aivan mahtava tunnelma jo aamupäiväkilpailuissa. Yleisö on jaksanut kannustaa omiensa lisäksi eri puolilta maailmaa Lontooseen tulleita urheilijoita, jotka erilaisista fyysisistä rajoitteistaan huolimatta kykenevät huikeisiin suorituksiin. Katsomossa, olympiapuistossa, kaduilla, missä ikinä kulkeekin, voi kokea ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Paralympialaiset luovat yhteyttä yli rajojen.

Paralympialaiset ovat Suomessakin saaneet näkyvyyttä ja julkisuutta entistä enemmän. On merkittävä asia, että presidenttimme vieraili Lontoon paralympialaisissa, seurasi tapahtumia ja tutustui kisakylässä Suomen joukkueen elämään. Samoin kulttuuriministerin läsnäolo oli selkeä osoitus siitä, että vammaishuippu-urheilu nähdään entistä tärkeämpänä asiana myös omassa maassamme. Silti on reilusti myönnettävä, että Suomessa on vielä paljon työtä edessä siihen, että paralympiaurheilun arvostus ja merkitys saavuttavat sille kuuluvan tason. Onneksi suunta on kuitenkin oikea.

Paralympialaiset ovat myös kohtaamispaikka. Eri puolilta maailmaa tulevat urheilijat jakavat yhteyttä toisten samassa asemassa olevien kanssa. Samalla he saavat liittyä sukupolvien ketjuun myös vammaishuippu-urheilussa. Lontoossa on paljon puhuttu siitä, että vuoden 2012 paralympialaiset ovat palanneet kotiin. Näiden kilpailujen alku nähdään kilpailuissa, jotka pidettiin sodassa vammautuneille, erityisesti selkäydinvammaisille Stoke on Mandevillessä vuonna 1948. Tuohon aikaan maailma oli vasta vähitellen toipumassa sodasta ja toisaalta uusi ideologinen vastakkainasettelu oli muotoutumassa. Silti jotain yhteistäkin löytyy vuosien 1948 ja 2012 välillä. Yhä edelleen paralympialaiset tarjoavat mahdollisuuden ja tavoitteen niille, jotka haluavat fyysisestä rajoitteestaan huolimatta olla mukana urheilumaailmassa, kokea kilpailemisen ja omien rajojensa etsimisen iloa ja välillä tuskaakin. Samalla he osoittavat, että moni mahdoton asia voi muuttua kuitenkin mahdolliseksi.

Urheiluun kuuluvat onnistumiset ja epäonnistumiset. Ihmisen elämän tunneskaala on ollut täällä Lontoossakin vahvasti läsnä niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On upeaa nähdä se ilo ja riemu, joka kumpuaa onnistuneesta suorituksesta ja tavoitteiden saavuttamisesta. Toisaalta voittajien vastapainoksi on aina myös niitä, jotka joutuvat pettymään. Aivan samoja lainalaisuuksia kuin on elämässä yleensäkin.

Hienojen suoritusten keskellä on elämän inhimillisyys syvästi läsnä. Kisapappi on mukana huippu-urheilussa ihmisenä ihmisen vierellä. Elämän pienet ja isot kysymykset ovat yhtä lailla mukana huippu-urheilun suorituskeskeisessäkin maailmassa. Kohtaamisessa ja vierellä kulkemisessa on jotain merkityksellistä. Itse asiassa tässä työssä on paljon samaa kuin esimerkiksi Merimieskirkon laivatyössä. Samalla tavalla kuin papin tai kirkon työntekijän läsnäololla on merkitystä laivoilla, sillä on merkitystä huippu-urheilutyössä. Joukkoon kuuluvan, mutta samalla hiukan ulkopuolisen kanssa voi jakaa sellaisia asioita, joita ei ehkä muille tule kerrottua. Kisapapin työssä korostuu sama arjen kristillisyys, joka sykkii merimieskirkon lukemattomissa kohtaamisissa. Lontoossakin.

Olli-Pekka Silfverhuth
Pirkkalan kirkkoherra ja Suomen paralympiajoukkueen kisapappi

Henki ja olympia

Lontoon olympialaiset herättivät etukäteen suuria odotuksia. Olisivatko kisat kaikkien lontoolaisten, koko kansan, Euroopan ja maailman yhteiset juhlat, jossa aito olympian henki tarttuisi ja välittyisi niin läsnäolijoille kuin kisoja mediasta seuraaville? Siihen oli olemassa erinomaiset mahdollisuudet, eikä ylevien etukäteisodotuksien luomisessa säästelty.

Viime metreillä odottava yleisö sai kuitenkin kylmää vettä niskaansa. Ylevyys jäi rahan alle. Muutaman tapahtuman pääsponsorin on annettu sanella ehdot, jotka ovat yhtä kaukana olympian hengestä kuin on Pohjois-Amerikka Euroopasta. Yhdysvaltalaisen Coca-colan johdolla toimeen panneet poikkeuslait kieltävät yrityksiä ja yhteisöjä mainostamasta omia tuotteitaan ja palveluitaan olympialasia esille tuoden.

Tämän seurauksena Lontoo ei ole olympiakaupunki. Kisat eivät näy missään muualla kuin kisapaikoilla, koska olympialaisiin liittyvää mainontaa ei tapaa missään. Niin turhalta ja ärsyttävältä kuin mainonta voi tuntuakin, olisi se näin massiivisen tapahtuman ja niin ison kaupungin hengen nostattamisessa kullanarvoista. Nyt kaupungin ilme ei poikkea tavallisesta tiistaista, eikä kisahenkeä ole onnettoman mainosmonopolin vuoksi syntynyt.

Henki löytynee vain olympiastadionilta ja muilta kisapaikoilta. Mutta ei edes niiden vierestä. Olympiapuistoonkaan ei ole pääsyä. Kaikki liput kaikkiin tapahtumiin ja olympiapuistoon on myyty loppuun, vaikka television kuva voi muulta näyttääkin. Tyhjien tuolien paikkaliput lienevät sponsorifirmojen hallussa, mutta eivät urheilua seuraamaan tulleiden ihmisten saatavilla. Kuka päästi Hartwall-areenan pomot tännekin konsultoimaan.

Poikkeuksen tähän masentavaan urheilujuhlan pilaamiseen tekevät lajit, kuten kävely, triathlon ja maraton, jotka järjestetään julkisilla paikoilla. Niissä tunnelma onkin sitten käsin kosketeltavan kihelmöivä. Ei järjestäjien ansiosta, vaan tavallisista, urheilua rakastavista ihmisistä huokuvan yhteisen energian vuoksi.

Merimieskirkoilla järjestetään oma kisastudio jokaisena kisapäivänä. Merimieskirkko on oivaltanut jotain, jonka toivoisi välittyvän muuallekin. Yhteinen kiinnostuksen kohde kokoaa ihmisiä yhteen. Kiinnostuksen kohteita ei voi määrittää norsunluutornista, vaan ne syntyvät maan tasalla ennen nousua ensimmäisellekään kirkon rappuselle. On reagoitava siihen, mikä ihmisiä yhdistää sen sijaan, että yrittäisi saada heitä innostumaan valmiiksi pureskelluista ideoista.

Merimieskirkko on kuin olympialaisten julkinen kisapaikka, jonne pääsyä ei ole rajoitettu ja jossa henki syttyy osallistujien omasta innosta. Lontoon merimieskirkolla valkokangasta alttarin edessä ei kukaan kummeksu. Pyhyys ei kirkosta katoa televisiokuvaa lähettävän monitorin vuoksi.

Mikä seurakunta ja mikä kirkko Suomessa olisi yhtä dynaaminen ja järjestäisi kirkkosalissaan kisastudion?

Marko Toljamo

viestintäpäällikkö, Suomen Merimieskirkko

Elämän kirjokudos

Elämä on tarinoiden kudos. Joka päivä liittää uuden säikeen – tai useamman – monenkirjavaan kankaaseen, joka kuvaa elämäämme. Ihmisten kanssa työtä tehdessä kudelmaan tulee kaiketi vielä värikkäämpiä säikeitä kuin muuten tulisi. Kansainvälisessä työssä kirjavuus on jo omaa luokkaansa. Merimieskirkon kansainvälinen työ kohtaa ihmisiä kaikista maailman kolkista. Perheellisiä ja perheettömiä, pääasiassa kuitenkin työikäisiä miehiä, jotka usein ovat kovinkin kaukana kotoaan.

Tyypillinen Suomeen tulevan laivan merimies on Itä-Euroopasta tai Aasiasta. Tilastollisesti maailman merimiehistä joka neljäs on Filippiineiltä, Venäjältä ja Ukrainasta tulee kymmenes kummastakin. ”Kympin sakkiin” mahtuvat vielä Kiina, Intia, Indonesia, Puola, Turkki, Kreikka ja Myanmar. Tämän kaltainen jakauma näkyy meilläkin, joskin Euroopan maita, kuten Hollanti, Ruotsi ja Saksa, on siinä enemmän edustettuna.

Eurooppalaiset työskentelevät pääsääntöisesti vuorottelujärjestelmässä, jossa vaihtelevat kuukauden parin laivajaksot ja samanpituiset vapaajaksot. Kaukomaalaisilla työjakso on kuudesta kuuteentoista kuukauden mittainen. Sen päätyttyä päättyy myös työsuhde ja edessä on uuden etsiminen. Monessa maassa tämä on kuitenkin houkutteleva vaihtoehto hyvän elintason saamiseksi. Merenkulun maailma on aidosti monikansallinen, -kulttuurinen ja -uskonnollinen. Sellainen se on myös aina ollut ja kaiketi tulee myös aina olemaan.

Itärajan auettua ei mennyt montakaan vuotta, kun pääosa Suomen ja Venäjän rajan ylittävästä liikenteestä kulki itäeurooppalaisilla autoilla. Kuljettajat olivat ainakin venäläisiä, valkovenäläisiä, ukrainalaisia ja virolaisia. Joukossa oli aluksi joitakin brittejä ja hollantilaisia, mutta he katosivat nopeasti. Ulkomailla liikkuu vielä iso joukko suomalaiskuskeja, jotka käyvät vain harvoin kotimaassaan. Nämä ”maantien seilorit” ovat löytäneet paikkansa merimieskirkoilta.

Työuralleni on mahtunut monenlaista: saunailta brittikapteenin kanssa, metsäretken tekeminen libyalaisten kanssa, puolalainen uuden vuoden vietto, seitsenkielinen jouluhartaus, kotiseuturetki kiribatilaisten kanssa ja monen monta muuta. Ostoksilla on haettu purjeveneen ikkunoita, vihannesveitsiä, 40 kg perunoita, vaimolle tuliaisia, vain joitakin mainitakseni.

Toinen rikkaus, joka on reppuun kertynyt, on kansainvälinen kollegojen verkosto. Merimieskirkkojen maailmanjärjestön myötä eri maiden työntekijät tutustuvat toisiinsa. Tämä toiminta on oikeasti ekumeenista. Yhdistäähän meitä yhteinen asia – maidemme satamien välillä liikkuvat monenlaiset laivat. Kun tuntee ”vastarannan pastorin”, on helppo tarvittaessa ottaa yhteyttä, jos jonkin laivan tai yksittäisen merenkulkijan tilanne niin vaatii. Ja mikä parasta, tämä verkosto kattaa ihan koko maailman.

Edellä kuvatusta kankaasta löytyy varmasti kaksi samanväristä kudetta, mutta työn takan on niiden löytäminen. Sen verran vaihtelevaa työmme on.

Jaakko Laasio

SMK, merenkulkutyön johtaja

Työssä kuuluu joukkoon

Eläköitymiseni alkoi lomalla. Saatoin levätä ja ottaa ”iisisti”. Kaikista työn mukanaan tuomasta väsymyksestä, paineista ja huolista piti päästä irti.

Hienot läksiäisjuhlat oli järjestetty. Se oli tunteiden myllerrystä. On niin pitkältä ajalta muistoja ja tapahtumia monien ihmisten kanssa. Itse juhlassa en osannut jutella kenenkään kanssa sen syvällisemmin, kuljin vaan ihmisen luota toisen luo. Se kuulunee asiaan. Suuri paikalle tullut joukko tuotti suurta iloa. Maailmalta ja ympäri Suomen he olivat tulleet toivottamaan hyviä eläkepäiviä.

Ehkä ajattelen, että nyt alkaa taas uusi työrupeama. Sen voin itsenäisesti suunnitella. Alkamassa on rennompi aika, itsensä hemmottelemisen aika. Kunnon kohentamista lenkkeillen, uiden ja joogaten. Mielen kohennusta laulaen, soitten, teatterissa ja konserteissa. Maalla odottavat puutarhanhoito, marjojen poiminta, sienestys, metsäretket, soutelut, pyöräilyt jne. Koiran hoito ja ulkoiluttaminen vievät oman aikansa. Lenkeillä koiran kanssa tulee tutuksi muiden koiraihmisten kanssa. Monista heistä tulee uusia hyviä tuttavuuksia. Taitaakin tulla kiire, että kaiken ehtii tekemään.

Työstä jäämisen tyhjyyden ja pysähtymisen tunne voi vaihtua moniksi kiireiksi, mutta en haluaisi kiirehtiä. Itseäni tutkiskellessa menee aikaa: mikä olen, mitä haluan.

Työ oli turvallinen paikka ja siitä luopumisesta tuli turvaton olo. Ihmisten joukossa tunsin kuuluvani johonkin ja siellä olivat ystävät. He välittivät. Kysyttiin, mitä kuuluu. Aina oli seuraa. Suunnitellessa yhdessä päivän tapahtumia kuuluin joukkoon. Olin tärkeä lähimmäiselle: merimiehelle, rekkakuskille, talossa vierailleelle tuntemattomalle. Oli ihana puhua kieliä ulkomaalaisten kanssa, samalla se taito pysyi yllä. Monet kansainväliset tuttavuudet, ystävyydet innostivat. Yhä on paikkoja, minne voin mennä kyläilemään. Ystävyys säilyy. Tavataan. Tulee aika tavata.

Työni kautta olen saanut paljon ystäviä. Luulen, että Merimieskirkon kaltaisia työpaikkoja ei ole, joissa työtoverit ovat yhtä ja välittävät toisistaan aidosti. Aina kun he tapaavat, heillä on yhteisiä muistoja. Ystävyys säilyy läpi elämän.

Tein sama työtä 25 vuotta. Sellaista ei nykyään enää juuri ole. Elämän tahti on muuttunut: vaikuttaa se Merimieskirkkoonkin. Itse sain elää ja työskennellä hyvillä vuosikymmenillä. Nyt on hyvä jäädä eläkkeelle, kun olen saanut tehdä itsensä näköistä työtä, jossa olen viihtynyt. Voin olla vain kiitollinen, että minut tällaiseen työhön johdatettiin.

Katariina ”Kati” Lindbohm

Merimieskirkon emäntä

Ei sattumalta – ei itsestään

Kotona seinällä on pieni kopiokooste muotokuvista ja kapteenitauluista. Siinä on raahelaisia otsikolla: Kaksi raahelaista kaukomeren purjehtijaa 1800-luvun keskivaiheilta, Jacob Silvén ja vävynsä Alexander Cannelin.

En ole käynyt edes Raahessa saati Napolissa, missä on ikuistettu Silvénin pari kapteenitaulua laivansa saavuttua sinne 6.1.1839. Amsterdamissa nyt sentään olen käynyt. Cannelin oli laivoineen  siellä vuonna 1852. Itse päätin viedä kopion tuosta kopiokuvastani Lontoon kirkolle joskus 90-luvulla. Cannelin ainakin oli ehtinyt pyykittää Englannin jo yli sata vuotta aiemmin.

Alexander Cannelin halusi merille, mutta perhe halusi kouluttaa häntä muuhun. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän oli monena vuonna perehtynyt merenkulkijan ammattiin raahelaisen Kaleva-purjealuksen, prikin, kapteenina. Vuodesta 1852 hän kipparoi Haltio-nimistä alusta.

Haltiosta Amsterdamissa maalatun taulun on signeerannut D.A. Tempken juuri vuonna 1852. Myöhemmässä Cannelinin muistikirjassa on merkintöjä, jotka kertovat Cannelinin saapuneen Welshpooliin Walesissa 22.3.1862. Puutavaralastia purettiin 28.3.–14.4. Marraskuun lopulla laivan matka suuntautui Kööpenhaminasta taas Englantiin ainakin Hulliin. Lastina Oulusta oli tervaa ja lankkuja. Erityisesti mainitaan laivaan ostetun joululeipää. Ei ollut kovinkaan suuri sattuma, että merimieskirkkoja löytyi Englannista suomalaisillekin.

Matka jatkui muistikirjan mukaan Etelä-Amerikkaan ja sieltä Havannaan, josta tilattiin 7000 kpl hyviä sikareja, joista 2000 kpl Regolia-merkkiä. Alus otti lastiksi huomattavan määrän sokeria, siirappia ja rusinoita. Kauppaa käytiin, oltiin matkalla.
Cannelin ja appiukkonsa Sivén olivat liikkuvia suomalaisia aikana, jolloin tavallinen kansa ei paljon reissannut. Nyt tietenkin jo kuljetaan, mutta ei tavallinen kansa vieläkään kuskaile suuria aluksia napolilaiseen satamaan tai Amsterdamiin. Se on joidenkin työtä.

Asioihin synnytään ja niitä ryhtyvät tekemään ne, jotka osaavat. Näitä osaajia ja liikkuvia Merimieskirkko on palvellut. Silvénin ja Cannelinin aikoihin ei vielä ollut järjestöä nimeltä Suomen Merimieskirkko eikä sen edeltäjäfirmojakaan. Asiakas oli.

Asiakkaan tunnistaminen on tärkeä juttu. Palvelujen tarjoaja ja asiakas ovat toistensa pari. Molempien on osattava asiansa. Palvelujen tarjoajat ovat suuri joukko ihmisiä, jotka näkevät joko suoraan tai välillisesti asiakkaan tarpeen. Palvelun tarjoaminen tekee oikealla tavalla rikkaammaksi molemmat.

Merenkulkijat ja rahtarit eivät tee työtään sattumalta. Siihenkin kätkeytyy palvelua kaupan alalla. Silvén ja Cannelin rakensivat tätä maata, joka tuolloin oli Venäjän alaisuudessa. Merimieskirkko syntyi Venäjän vallan aikana. Hallitsijat vaihtuvat, kauppa ja liikkuminen jatkuvat. Cannelinin päiväkirjassa merkityistä vuoden 1864 joulukuussa päivätyistä maksuista voi todeta rahayksikön muuttuneen Suomen markoiksi. Ajat muuttuivat.

Palvelemisesta syntyvä Merimieskirkko ei pyöri itsestään. Se ei elä pelkällä ihastelulla kuten ei laivan kipparointikaan. Nyt on uusi aika, asiakaskunta on laajentunut monenlaisiksi matkaajiksi. Rahayksikkö on vaihtunut markasta euroiksi jo aikaa sitten ja kaupankäynti sekä tuliaiset ovat moninaistuneet.

Raahessakin on nykyisin merimieskirkko.  Brysselissä toimii myös Suomen Merimieskirkko. Nuokaan toiminnot eivät elä itsestään. Ja tähän merimieskirkkotoimintaan osallistuminen auttaa myös näkemään muita palveltavia, tavallisia liikkeellä olevia.
Huolenpito ei katso ikää. Se sopii niillekin, joiden päivässä aurinko on vielä korkealla ja joilla on taito nähdä asiakkuuden ja palvelemisen arvo.

Pertti Poutanen